KUMPIKO LOVISA?
Vaaditaan jonkun verran aikaa, ennenkuin elämänilo pääsee oikein kiertokulkuunsa pikkukaupungin tanssiaisissa. Sitä ollaan hienoja kuin kevätsalko ja varansapitäväisiä kuin nuori leski ja katsellaan muuta yleisöä kuin maalariprofessori jotakin öljypainosta. Se leijona, johon edeskatsomus on koonnut Kalakylän hurmaavan miehisen voiman ytimen, kääntyilee omassa etehisessään harjatakseen pois tomuhiukkasen frakistaan. Se enkeli, joka on Kalakylän naisellisen viehätysvoiman polttopisteenä, kiljuu lähtiessään, jos pikkusiskoista joku lähestyy hänen heleänväristä pukuaan, pahemmin kuin jos kohtaisi huvimatkalla olevan alligaattorin taikka jos leskimies, jolla on sokea äiti, paljon velkoja ja yhdeksän lasta, pyytäisi häntä vaimokseen.
Vasta sitten kun leijona, vapisematta, nenäliinallaan pyyhkielee pois punssipilkkua paidanrinnastaan, alkaa sydän siellä sisäpuolella heltyä. Vasta sitten kun tanssiaisten kuningatar enkelimäisesti hymyillen pyytää paikkakunnan etevintä muonakauppiasta ystävällisesti siirtämään puolipohjiansa pois hänen pukunsa loppupäästä, alkaa Amor valita nuolia viinestänsä.
Sekatavaran kauppias Juho Pitkäsellä oli kokonainen kantamus hellyyttä nais-sukua kohtaan rehellisimmässä rinnassa, mikä milloinkaan on riemusta sykähdellyt edullisen tilinpäätöksen johdosta. Kun hän öillä uinuen sulatteli hummeri-illallista pienessä makuukamarissaan konttorin yläpuolella, saattoi hänen sielunsa silmä toisinaan nähdä paikkakunnan kauneimman immen, vienona ja valkoisena, istuvan leposohvalla riisumassa kenkiään, ja unissaan oli hän kaksi kertaa suudellut neuvosmiehen Adelea.
Mutta todellisuudessa hän tarvitsi seitsemän kohtalaista lasillista punssia ja puolen desilitraa seurahuone-basilleja, joiden kotirauhan polkan vilkas tahti oli häirinnyt, ennenkuin hän sai rohkeutta kamreeri Suvannon Lovisalle hellästi ja ujosti ja suloisen tuttavallisesti kuiskata: "Ah, täällä on jotenkin kuumaa tänä iltana!"
Mutta Kalakylässä oli ylhäisten kemut ja sen seurahuoneen salissa leijailivat kansanlaulun säveleet ja siekale harsokangasta kapteeninrouva Leimuvaaran laahoksesta.
Jonka ohessa kamreeri Suvanto tilasi lisää punssia, ja rakkauden n.s. hengetär tallusteli paljain jaloin pitkin seinälautoja salin sivuseinillä ja kuiskaili sensemmoista Kalakylän neitosien ruusunpunaisiin korviin.
Tummain silmäin ja huikaisevan-valkoisten olkapäiden hurmaamana laski Juho Pitkänen Lovisa Suvannon pienen pyöreän, ja noin kalakyläläiseksi, vain hieman karvaisen käsivarren omaansa, ja kuiskaili, leikillisesti ja luottavaisesti:
— Oi, Lovisa neiti, kuinka olenkaan halunnut tätä tilaisuutta kysyäkseni… tutkaistakseni… tiedustellakseni… kuinka teidän mammanne voi.
Kylmäverisenä ja levollisena oli hän aamupuolella haaksirikkoutuneen tavaran huutokaupassa huutanut kahdeksansataa kimppua meren vahingoittamaa kapaturskaa, ja nyt hän vapisi tuon puolenseitsemättä leiviskäisen nuoren naisen edessä…
Tuollaiset ristiriitaisuudet eivät ole ihmisluonteessa harvinaisia.
Toisen polkan hän tanssi neiti Louise Reinikan kanssa. Hänen isänsä oli yksi yhteiskunnan kolmesta ritarimerkki-herrasta; tytöllä oli viidentoista tuhannen perintö tädiltään ja pieni viehättävä keijukaisvartalo äidiltään, joka oli ollut neulojattarena omansa ja Kalakylän varhaisemmalla kehityskaudella. Louise oli lempeä ja suloinen kuin gaselli ja maljaan oli tyhjennetty pullollinen Cremant-viiniä ja kaksi pullollista Liebfrau-milchiä.
He istuivat kahden kaikkein pienimmässä sivuhuoneessa, joka oli himmeästi valaistu ja hupainen kaikin puolin. Johannes Pitkänen huokasi.
— Olenko jollakin tavoin loukannut teitä, herra Pitkänen, vai puristavatko kenkänne? kysyi Louise keskustellen siihen omituisen pisteliääseen ja vapaaseen tapaan, jota nykyään etevämmissä kirjoissa käytetään.
— Ei suinkaan, vaan minun sydämeni on täynnä sanomatonta tyhjyyttä ja hiljaisuus kohisee kuin kuohuva jää minun päässäni teidän katkeran suloisessa läheisyydessänne.
Noin puhuu tavallisesti vaan sellainen ihminen, joka on juovuksissa taikka tahtoo päästä valtiopäivämieheksi, mutta Louise näki, että Johannes Pitkänen rakasti häntä, ja huudahti kiihkeästi:
— Oi, herra Pitkänen… teidän… teidän… täytyy varoa minun viuhkaani!
Kolmannen valssin tanssi Pitkänen Lovisa Suvannon kanssa. Sävelten aalloilla vuotivat heidän sielunsa yhteen niinkuin kaksi rusinaa samassa ryytiviinikeitoksessa ja Pitkäsen palava katse nuoleskeli Lovisan olkia yhtä intohimoisesti kuin koulutyttö syödä maiskuttaa jäätelöä. Nyt tyhjennettiin vaan pelkkää punssia ja pienempiä konjakkitilkkoja maljaan eikä hän siis enää aina voinut niin tarkoin muistaa, kuinka sanansa sattuivat, mutta hänellä oli hämärä tunne siitä, että säärensä alkoivat käydä kummallisiksi ja että hän oli paljastanut pienoisen osan sielustansa tuolle rakastetulle tytölle.
"Naisten valssissa" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan kostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa katseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin silmiin kuin… kuin… sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin valtamereen.
Ja sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten hän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa, ja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten he joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten oli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa työhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen "setänsä" ja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten tunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja jonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.
Kun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut yliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta olisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä lautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta tuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan tuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja kun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia, huomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden sulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:
"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin käsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä armaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.) Oh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!) Tuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei, enhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun olet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minun rinnallani (niin, missähän senkin paikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä onneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa on mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää paljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) Iäti oma Louisesi".
"Louise, Louise, Lovisa?" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen vapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan päällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkäs siitä pääsi. Juodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa silloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas puhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Kaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen lempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.
Mutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli tanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen niin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta kalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti vaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa? Kerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: "Herra Pitkänen, te peljätätte minua!" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto lyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: "Te olette vaarallinen mies!" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen toisen huuliparin oli hellittänyt, kas siinäpä se tärkeä kysymys?
Jossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä odotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä ajatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa! Inhoittavaa!
"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensä sillä tavalla, vaikka sitä lausutaan tällä tavalla; mutta kaikki heidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa "Louiseksi" ja Louise Suvantoa "Lovisaksi"…
Ja porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni siihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen hintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.
Louise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin ääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen hymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään tummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna levisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle, vaalealle silkkihameelle.
Ei epäilemistäkään! Tämä se oli! — Louise, oma Louiseni! riemuitsi Johannes ja veti häntä puoleensa, kiihkeästi, niinkuin maalla syyskuulla vedetään omenanvarasta säärestä.
— Herra Pitkänen… Johannes… te tulette niin äkkiä, mutta minun sydämeni on sinun omasi, kuiskasi Louise, ja painoi poskensa hänen päällystakkinsa silkkiselle rintapielelle.
— Oma Louiseni, minä…
— Vait, joku tulee…
Tuskin he olivat päässeet muulle, kylmälle ja tunteettomalle maailmalle sopivan matkan päähän toisistaan, ennenkuin Lovisa Suvanto, pyylevänä, kookkaana ja sininen kävelypuku yllä seisoi heidän edessään.
— Sinä… tääl… herra Pitkänen täällä! — Ei, Louise, ei auta
teeskennellä… olethan paras ystäväni ja saat siis heti tietää kaikki.
Tämä rakas, armas mies kulta tässä on eilisestä asti minun sulhaseni. —
Mutta Johannes, miksi sinä vitkastelet? Pappa odottaa!
Ja sitten hän lensi Johanneksen kimppuun kuin tuulispää rauhallisen heinäru'on kimppuun, ja epätoivon vallassa tunsi Johannes, kuinka mielen lujuus, rohkeus ja miehellinen arvokkaisuus, mitä luonto oli hänelle sallinut, kiireesti poistui hänen sydämestään ja rytäkällä vaipui syvälle, syvälle alas hänen saappaisiinsa.