VI.
Tällä suloisella toivolla Thora viihdyttelihe neljä viikkoa, ja sitten tapahtui seikka, joka kumosi kaikki hänen laskelmansa. Julistusjuhlan edellä Oskarin komitea päätti käydä Thingvellirissä täydentämässä valmistelujaan. Tälle asialle piti Helgan lähteä heidän matkassaan, ja kun oli paljon puuhattavaa, niin he aikoivat nukkua yönsä majatalossa, seuraavana päivänä palatakseen. Oskarin ilmoittaessa tämän ohjelman tapahtui Thoran kärsivällisessä ja kuuliaisessa mielessä äkillinen muutos.
"Silloin minun täytyy lähteä myös", hän sanoi.
"Sinun? Sinunko, Thora?" ähmistyi Oskar. "Mitä ajatteletkaan? Runsaasti viisi penikulmaa — autiossa erämaassa — ilman lääkäriä tahi hoitajaa — ja niin lähellä aikaasikin. Mahdotonta! Aivan mahdotonta!"
"Sitten ei Helgakaan saa lähteä."
"Mutta Helgasta on niin suurta hyötyä, hän on perin tarpeellinen."
"Olkoon. Jollen minä voi lähteä kerallasi, niin älköön sitä tehkö
Helgakaan."
"Rakas Thora, tämä ei ole sinun tapaistasi. Mutta niinkuin tahdot. Hävettäähän minua sanoa Helgalle ja selitellä komitealle, mutta kuitenkin, jos sitä haluat —. Ei. ei, sinä et saa itkeä. Et saa kiusaantua. Pikku vaimoseni tulee pysyä hyvin rauhallisena poissa ollessani — hyvin, hyvin rauhallisena."
Kaksi tuntia jälkeenpäin Helga saapui hallitustaloon. Thora oli yksinään, ja sisaret katselivat tovin toisiaan sanaakaan puhumatta. Vihdoin virkkoi Helga:
"No, olet kai nyt tyytyväinen. Nyt, kun olet osoittanut mieletöntä lemmenkateuttasi ja saattanut meidät koko kaupungin juoruttavaksi, olet kai tyytyväinen?"
"Oskar sanoi, että minun tulee pysyä rauhallisena, Helga, ja sinä tiedät, että minun tulisi niin olla."
"Hoo, näytpä kylläkin kiihoittuvan, milloin haluat ilmaista kurjia oikkujasi. Kun tunteeni ovat olleet yhteisiä Oskarin kanssa ja kun olen koettanut auttaa ja innostuttaa häntä, niin sinä, jolla ei ole koskaan ollut myötätuntoista tajuntaa hänen sisäistä elämäänsä kohtaan eikä kykyä häntä auttaa, koska et voi häntä ymmärtää ja hän on yläpuolellasi — sinä purat pikkumaisen nurjuutesi —"
"Helga! Et ole milloinkaan ollut minulle ystävällinen — sen koommin kuin vuosi takaperin tulit kotiin — mutta nyi olet julma."
"Olenko? Ehkä olenkin. Ja ehkä olen kyllikseni kokenut sellaista, mikä minut siksi saa."
"Puhut kuin tämänaamuinen pettymyksesi, Oskarin seurasta jääminen, olisi suuri ja surkea kärsimys, mutta et näy muistavan, kuinka usein minä olen samalla tapaa pettynyt."
"Älähän, olet varmaankin sääliteltävä mielestäsi."
"En sano olevani sääliteltävä, Helga, koska tiedän, että vika oli alussa minun. Mutta sen sanon, ett'en ole tuntenut hetken rauhaa, siitä asti kuin sinä tulit Tanskasta. Taivutin isäni kutsumaan sinut, kun olit sisareni ja halusin sinua osalliseksi onneeni, mutta sinä et ole kertaakaan osoittanut minua kohtaan mitään sisaruustunnetta — et kertaakaan. Päinvastoin, tapasit minut onnellisena ja olet minut suruun sortanut. Olet pannut parhaasi katkeroittaaksesi elämäni."
"Muistelen sinun sanoneen, ett'et saa kiihtyä, Thora?
"Sinä minua kiihdytät, Helga, kun alituiseen kiduttelet minua ja loukkaat siihen kohtaan, minkä minussa tiedät arimmaksi. Alun pitäen yritit riistää Oskaria minulta — sen kyllä tiedät. Yritit sitä ennen naimistamme, ja olet sitä yrittänyt aina siitä lähtien. Et hävennyt yritellä heti häittemme jälkeenkään, ja yrittelet nytkin, sillä sinä olet menettänyt kaiken rehellisyyden, oikeuden tahi katumuksen, jopa hävynkin tunnon."
"Vai niin", sanoi Helga, "kyllähän sinä luulet olleesi aika marttyyri. Mutta kummastuisitko kuullessasi, että joku muu on saanut kokea vielä suurempaa marttyyriutta? Syytät minun kiduttaneen itseäsi — entäs miten sinä olet minua kidutellut?"
"Minäkö, Helga?"
"Sinä juuri! Puhut, kuin minä olisin niitä naisia, jotka vetävät miehen verkkoonsa, tempaavat rakastettunsa hänen vaimonsa luota ja laahaavat hänet kuolemaan. Olisit osannut lähemmäksi oikeaa, jos olisit minut ajatellut peräti toisenlaiseksi naiseksi — sellaiseksi, joka itse on kärsivänä — joka on suljettu pois ja syösty syrjään ja jonka täytyy jäädä kumppanittomaksi ja ypö yksinäiseksi siitä syystä, että mies, joka häntä rakastaa, on toiseen vihitty."
"Helga!"
"Niin, kyllähän olisin tilaasi säälinyt, mutta sinä et antanut minun.
Ja nyt, jos tahdot kuulla toden, niin sanonpa sinulle."
"Ja mikä se on, Helga?"
"Se, että Oskar ei sinua rakasta laisinkaan — kenties ei ole milloinkaan rakastanut."
"Helga, kuinka uskallat! Sanojesi perättömyys käy heti ilmi. Jollei
Oskar ole minua milloinkaan rakastanut, niin miksi olen hänen vaimonsa?
Mitä etua saattoi hän voittaa valitsemalla minut sinun sijastasi?
Jollei hän minua rakastanut, niin miksi hän nai minut?"
"Hän nai sinut säälistä ja hairahtuneesta velvollisuudentunnosta, koska oli tehnyt naimasopimuksen ja katsoi kunnian vaativan pysymään tehdyssä kaupassa. Mutta hän rakasti toista ja niin uhrasi molemmat."
"Se on valhetta, Helga, valhetta, ja turhamaisuutesi vain saakin sinut niin sanomaan."
"Älä toki koetakaan luulotella, että tämän sanon olematta varma asiasta. Kuulin sen häneltä itseltään —"
"Itseltään? Häneltä, itseltään?"
"Hänen omasta suustaan hääaattonasi."
"Hääaattonamme hän sanoi sinulle —"
"Sanoi minua rakastavansa. Ja siitä asti, joskaan ei ole sitä sanoin ilmaissut, hän on sen uudistanut toisin tavoin ja yhäti. Hän rakastaa minua yhä —"
"Ei, ei, se ei ole totta."
"Hän rakastaa minua iäti."
"Ei se ole totta; ei se ole totta."
"Eikä sinua rakasta enempää kuin mies rakastaa koiraansa tahi hevostaan, tahi raamatullisten aikojen patriarkka rakasti vaimonsa kamarineitsyttä!"
"Helga, häpeä sinä! Oletko vailla omaatuntoa taikka totuutta, kun voit minulle tuolla lailla valhetella? Jos Oskar ei olisi minua konsanaan rakastanut, niin luuletko, ett'en olisi sitä aikoja sitten älynnyt? Ja jos hän sinua rakastaisi, niin luuletko, ett'en sitä tietäisi? — minä, joka hänen lastaan kannan."
"Älä sinä minulle sillä ilku, Thora. Niin, sinun ovat huulet, jotka häntä suutelevat ja suutelevat, mutta eipä ole huulilla väliä — vaan rakkaudella, joka on huulten takana, ja se rakkaus on minun, ja joka kerta kun hän sinua suutelee, on suudelma minulle aiottu."
"Valehtelet, Helga, valehtelet!"
"Entäs lapsi sitten — ei ole sekään sinun lapsesi, sillä rakkaus, joka sille elämän antoi, oli minun rakkauteni."
"Valehtelet, valehtelet!"
"Mitä minä välitän, jos oletkin orjatar, joka hänen lastaan kantaa?
Lapsi on minun lapseni, ja hänellä on synnyttyään minun kasvoni —"
"Ei, se ei ole mahdollista."
"On — on varmasti; tiedät sen itsekin."
Thora huohotti tukahtuneesti. Sitten tapahtui peloittava muutos, tehden hänet miltei tuntemattomaksi. Kärsivälliseen ja hiljaiseen naiseen tuntui äkkiä menneen häijyläinen. Jotakin outoa ja kauheaa näytti syöpyvän hänen sieluunsa. Surmanhenki, joka yllättää petoeläimet, näytti ahdistavan häntä ja pääsevän voitolle. Hetkisen hän seisoi sisartaan vastassa kasvot vääntyneinä ja verettöminä, ja ähki sitten raivosta ja häpeästä kähisevällä äänellä:
"Hyvä, jos niin on, ja jos lapseni ei ole omani, jos se on siittynyt toisen naisen rakkaudessa ja minä olen vain orjattarena sitä kantamassa, niin — niin — niin — se ei konsanaan synny, tahi jos syntyy, niin minä — minä — surmaan sen!"
Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja kaatui lattialle.
Melu lennätti Annan läähättävänä huoneeseen.
"Mitä olet hänelle tehnyt? Mitä olet sanonut? Thora! Thora!"
"Minä surmaan lapsen. Minä surmaan sen — minä surmaan sen!"
Hurja, kirkuva nauru helähteli yhä rajumpana kautta talon, kunnes kuvernööri saapui juosten työhuoneestaan. Hän kuunteli mielettömiä murhanhuutoja tuokion, ja sanoi sitten: "Nostakaamme hänet ylös ja kantakaamme vuoteeseen. Helga, nouda lääkäri ja Margret Nielsen. Käske heidän tulla joutuin. Hän on poltteissa — ei saa hetkeäkään hukata."