VII.
Kaiken yötä Thora heittelehti ankarassa houriossa, joka ilmausi samana ainaisena hurjana huutona. Täti Margret saapui ja tapasi Annan sairaskamarissa. Johtaja seurasi perästä ja istui tuntikausia kuvernöörin kanssa alhaalla virkahuoneessa.
Lääkäri, tri Olsen, ei kertaakaan poistunut Thoran viereltä. Hän ei salannut sairaan tilan vakavuutta. Hourio oli ennenaikaisten poltteiden tuottama. Tuollainen murhaninto oli harvinainen, mutta ei tuntematon nuorilla äideillä. Se yleensä aiheutui jostakin säikähdyttävästä tapauksesta, kenties suuresta surusta, katkerasta pettymyksestä tahi jostakin pöyristävästä tiedosta. Tri Olsen kuulusteli Annaa, mutta tämä ei tiennyt mitään selitystä Thoran kohtaukseen. Sitten hän tiedusteli Helgalta, vaan tämä ei paljoa puhunut.
Helga oli ilmeisen kauhun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja huulensa värisivät. Häntä ei saatu poistumaan talosta. Kun johtaja lähti kotiin kello kymmeneltä, kykenemättä mitään tekemään, niin hän ei saanut suostutelluksi Helgaa mukaansa. Sairaan kaikki kolme hoitajaa panivat merkille, ettei Helga pyytänyt päästä Thoran kamariin. "Järkevä tyttö", mietti tohtori. "Ymmärtää sen, ettei tule kärttämään minulta", ajatteli Anna. Mutta tyttö näytti olevan kiihkeän valmis tekemään mitä pikku palveluksia tahansa.
Kun ei ollut muuta tehtävää, istui Helga vierashuoneessa, vieläkin viitta ja hattu yllään, pelokkaana kuunnellen yläkerrasta tunkeutuvia mielettömiä huutoja. Pitkien, pimeiden tuntien kuluessa häntä kiduttivat mitä tuskallisimmat ajatukset. Hänestä tuntui kuin murhan tehneestä ja hän kyseli itseltään mitä tapahtuisi, jos Thora kuolisi.
Paitsi yläkerrasta tunkeutuvien vihlovien huutojen tuottamaa ruumiillista tuskaa, paitsi soimaavan omantunnon vaivoja ja sisaruusrakkauden ja säälin ahdistusta mikä hänet valtasi ja yllätti näinä pimeinä hetkinä, Helga kärsi kaikkein kalvavinta kauhua ajatellessaan, mitä Oskar palatessaan hänelle sanoisi. Häntä oli lähetetty kutsumaan kotiin; ei ollut tarpeellista ilmaista hänelle mitään.
Oskar saapui puoliyön aikaan, tomun ja hien peittämänä. Joku avasi hänelle eteisen oven. Hän ei pysähtynyt katsomaan, kuka se oli, vaan eteenpäin rynnäten tapasi ensimmäiseksi Helgan vierashuoneessa. Hetkisen he seisoivat vastatusten kuin rikolliset — Helgan koko ruumis vapisi, Oskar huohotti raskaasti.
"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.
"Ei paremmin", vastasi Helga.
Hän kuuli yläkerrasta kirkunaa.
"Onko se hän?"
"On."
"Oih, Jumalani!" mutisi Oskar ja alkoi sättiä itseään syytöksillä. "Minun olisi pitänyt ottaa hänet mukaani, kun hän pyysi. Miksi en sitä tehnyt? Olisihan minun tullut tietää, mitä tapahtuisi."
Helga oli odottanut Oskarin hurjistuneena käyvän hänen kimppuunsa ja olisi voinut sietää kamalimmankin loukkauksen, mutta tätä hän ei kyennyt kestämään.
"Vika on kaikki minun", voihki Oskar. "Olen ollut narri — heikko itsekäs narri. Voi, Thora, herttainen, viaton, kauan kärsinyt Thorani, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!"
Helga ei saanut viivytyksi talossa kauempaa. Hän oli kuin pahantekijä ja tahtoi päästä karkuun. Jättäen Oskarin, joka sohvan päänalusta vastaan tuki päätään käsivarsien varassa, hän puikahti ulos ja vaelsi yksinään pimeitä ja hiljaisia katuja pitkin kotiin.
Nähdessään Helgan menneeksi Oskar hiipi ylös Thoran ovelle, vaan hänen ei sallittu astua sisälle, kun pelkkä kiihtymyksen hengähdyskin olisi voinut sammuttaa elämän hiipuvan kipinän. Hänen äitinsä pistäysi ulos hänen luokseen, takana olevaan isoon kamariin, ja tapasi hänet pöytää vasten kasvonsa painaneena. Hän oli aikonut kelpo lailla torua poikaansa heti nähtyään, mutta hänen tuskansa näkeminen vaiensi nuhteet ja hän rupesikin sen sijaan lohduttelemaan.
"Ei, ei", virkkoi Anna. "Et olisi voinut ottaa häntä mukaasi. Asiat ovat huonosti tällaisenaankin, mutta ajattelehan, miten paljoa pahemmin olisi käynyt, jos kaikki tämä olisi siellä sattunut."
"Minun olisikin siis pitänyt pysyä kotona", huokasi Oskar. "Minun olisi tullut heittää kaikki muu sikseen."
"Thora ei olisi voinut suoda sinun niin tekevän, poikani. Kenelläkään meistä ei ollut oikeutta sitä odottaa."
"Mutta sinä et tiedä kaikkea, äiti. Olen käyttäytynyt häpeällisesti Thoraa kohtaan. Luulin menetteleväni oikein, mutta olen tehnyt hänelle vääryyttä, katalaa vääryyttä! Tyttö parka on kärsinyt kauheasti, ja tämä on tuloksena."
Sarastuksen ensi juovain levitessä taivaalle idän tunturijäätikköjen yläpuolella hourio tyyntyi ja sitä seurasi tietoinen kipukausi. Anna juoksi Oskarille ilmoittamaan vaihdoksen, ja sitten samanlaiselle asialle alakertaan, missä kuvernööri paitahihasillaan nukkui virkahuoneen sohvalla.
"Hän on vihdoinkin tajuissaan, Luojan kiitos, ja tohtori sanoo hänen voivan niin hyvin kuin saattaa odottaakin."
Kahta tuntia myöhemmin, kun aurinko nousi pikku kaupungin yli, ja vuono ja tunturit hehkuivat tulipunaisina sen sädeloisteessa, laskeusi rauhan enkeli tuskan taloon, kantaen lapsukaista sylissään.
Hymyillen ja ojennetuin käsin astui tohtori Oskarin huoneeseen ja sanoi:
"Saanpa onnitella sinua. Tyttö — kaunis tyttö."
"Mutta Thora?"
"Heikko, mutta aivan levollinen, ja niin voimissaan kuin asianhaaroihin katsoen voi odottaa."
"Jumalan kiitos!"
"Ja käy nyt itse vuoteeseen, Oskar, ja nuku huomisaamuun, jos voit."
"Käyn kyllä — kyllä. Kiitoksia, tohtori — tuhansia, tuhansia kiitoksia."
Sillävälin Anna oli virkahuoneessa kertomassa iloisia uutisia kuvernöörille ja sitten juoksemassa pitkin taloa löytääkseen jonkun viemään sanaa johtajalle.
"Minä lähden, äiti", virkkoi ääni keittiöstä.
"Hyvänen aika! Sinäkö siellä, Magnus? Milloin sini tulit?"
"Yhdentoista seuduissa eilen illalla."
"Olit siis täällä ennen Oskaria?"
"Kultaharja nelistää vinhasti, äiti."
"Ja mitä olet keittiössä työskennellyt?"
"Kantanut puita ja keitellyt vettä Margret Nielsenille."
"Sitten on sinun nyt mentävä levolle — käyt uniseksi:"
"Enkä mitä — voin makailla valveillani kuusi yötä, tiedäthän, kun karitsat ovat tulossa."
"No, tänä yönä on tullut karitsa, Magnus", sanoi Anna.
"Jumala sitä siunatkoon, ja pikku äitiä samoin", toivotti Magnus.