VIII.
Thora nukkui puoleenpäivään asti uupumuksen ja unijuoman yhteisestä vaikutuksesta, ja hänen herätessään oli se häijy henki häipynyt, mikä oli hänet vallannut kuin paholainen ja tehnyt tuntemattomaksi. Hän oli jälleen oma herttainen, yksinkertainen minänsä. Mutta kamppailu oli ollut hirvittävä, ja jos hänen sielunsa parempi osa olikin voittanut, niin taistelutantereena ollut heikko ruumis jäi nääntyneeksi. Hän oli kalpea ja laiha, ja siniset silmät olivat suuret ja vetiset.
Ennenkuin ne avasi, hän kuuli takahuoneesta suloisinta, värähdyttelevintä ääntä, mikä milloinkaan koskee naisen korviin, ääntä, joka iloihinsa sisältää kaiken hurmion, mitä ihmissielu voi tuntea, ja jota ei yksikään nainen maailmassa ole kuullut useammin kuin kerran — ensimmäisen lapsensa ensimmäisessä ääntelyssä.
Thora avasi silmänsä ja näki Annan kutovan sukkaa vuoteensa ääressä.
"Onko lapsi tuolla?" hän kysyi.
"Ahaa, arvasinhan sinun olevan valveilla", sanoi Anna. "Niin, Thora, lapsi se on. Margret Nielsen kylvettää sitä."
"Tuo se minulle. Käske täti Margretin tuoda se heti."
"Kunhan keritään, rakkaani, kunhan keritään."
"Ei, nyt! Jollei hän tuo lasta heti paikalla, niin minä nousen ylös ja lähden sinne."
"Hiljaa! Sinunpa täytyy pysyä hyvin rauhallisena etkä saa kiihdyttää mieltäsi. Ja mitä nousemiseen tulee, niin tohtori sanoo, että jos liikahdat vuoteesta yhteen viikkoon, niin Jumala tiesi mitä tapahtuukaan."
"Kyllä, minä ymmärrän. Olen kovasti paha, ja sinun täytyy antaa minulle anteeksi. Mutta en ole vielä nähnyt lasta — en todella nähnyt — ja jos tuot sen minulle, niin olen oikein hyvä. En kiihdy laisinkaan — en yhtään. Saat nähdä kuinka rauhallisena pysyn."
"No, jos lupaat minulle, sydämestäsi lupaat", taipui Anna.
"Odota! Istuhan vielä, äiti. Istu tähän ikkunan ääreen. Minulla on hiukan kysyttävää sinulta ensin. Onko — onko lapsi kenenkään näköinen?"
"Kenenkään näköinen? Onpa ihmeesti. En ole eläissäni nähnyt lapsen niin tulevan äitiinsä."
"Minuun? Oi, tuo hänet! Tuo hänet! En voi odottaa hetkeäkään kauempaa."
Anna meni lapsenkamariin ja ilmoitti täti Margretille, että Thora oli hereillä ja kärsimättömästi pyyteli lasta nähdäkseen.
"Mutta hän tahtoo ottaa sen", empi täti Margret.
"Luota häneen siinä, jos hän on äiti", vakuutti Anna.
"Onko se vaaratonta? Onko hän täydellisesti entisellään?"
"Uskaltaa täytyy", arveli Anna.
Täti Margret otti käsivarrelleen lapsen pitkine vaatteineen ja maitopullo rinnalla, kantoi sen Thoran huoneeseen, kumartui vuoteen yli ja sanoi: "Tuossa! Katsohan tuota nyt!"
"Anna minulle, anna minulle", huusi Thora, ojentaen vapisevat, valkeat käsivartensa.
"Varovasti sitten, varovasti", muistutteli täti Margret.
Ei tarvinnut peljätä. Thora siirsi lapsen rinnalleen sillä vapaalla ja rohkealla, mutta hellällä kosketuksella jonka luonto suo kaikenlaatuisille äideille.
"Lapseni! Lapseni!" hän kuiski, vaaleat kasvot ilon kirkastamina. "Niin, hän on minun näköiseni. Huomaan sen itse. Mutta miks'ei se raota silmiään? Nukkuuko se? Sehän ei voi olla mahdollista, koska se vielä imee. Ku-kuu! Eikö hän olekin kaunis? Olenpa hupsu, kun niin sanon! Ja kuitenkin se on tosi. Kuu! Omani, kultuseni, tyttelin typykkä!"
Kaiken tämän katkonaisen loruilun, äitiyden jumalallisen hupsuuden aikana molemmat vanhemmat naiset seisoivat vieressä, yrittäen kaklatella ja naurella mustien silkkiesiliinainsa suojassa, mutta hädin hilliten kyyneleitään.
"Onko Oskar vielä nähnyt häntä?"
"Ei vielä", vastasi Anna.
"Mutta hänhän on jo palannut, eikö olekin? Etkö sanonut hänen tulleen?"
"On, mutta hän uupui tykkänään valvomiseen ja minä lähetin hänet nukkumaan."
"Poika parka!"
"Ja Magnuskin oli tullut, mutta minä en saanut häntä käymään levolle, ja hän työskentelee yhä keittiössä."
"Minustapa on paljon vaivaa jokaiselle!"
"Vaivaa! Emme me sitä vaivana pidä."
"Olette saaneet lapsen siitä hyvästä, vai mitä?" sanoi Thora ja katseli rinnallaan makaavaa aarretta, kuin olisi tuonut heille koko maailman rikkauden. Yht'äkkiä hän kirkaisi: "Voi, voi! Katsokaa! Katsokaa!"
Huoneen toisessa päässä värjöttelevä täti Margret oli pyörtyä Thoran äkilliseen huutoon.
"Mitä nyt?" hän parahti.
"Lapsi on avannut silmänsä", ilmoitti Thora.
Täti Margret lysähti tuolille hengähtämään.
"Ne ovat siniset kuin minunkin. Oskarin ovat ruskeat. Ja Helgan — hänen ovat harmaat. Mutta kenties lasten silmät vaihtavat väriään! Vaihtavatko lasten silmät väriään, Anna?"
"Sitäkin sattuu", selitti Anna. "Sinisistä silmistä toisinaan tulee ruskeat —"
"Ei koskaan harmaat?"
"Ei minun tietääkseni", vahvisti Anna.
"Olen niin iloissani siitä, että lapsi on minun näköiseni"! virkkoi Thora ja tuijotteli lapseen ihmettelyn ja rakkauden katsein. Sitten hänen viehkeä itsekkyytensä kääntyi toisaalle, ja hän sanoi:
"Äiti, eikö Oskar mielestäsi jo ole nukkunut kyllin kauan?"
"Tohtori Olsen määräsi hänet nukkumaan huomisaamuun", vastasi Anna.
"Mutta etkö voisi herättää häntä pikku hetkeksi — hetkiseksi vain — jotta tulisi katsomaan meitä tällaisina kuin nyt olemme, lapsonen ja minä — olisiko siitä hänelle paljon haittaa?"
"Ei, vaan sinulle kyllä; sinä kiihtyisit liiaksi, ja silloinpa tässä minä joutuisin aika pulaan, totisesti!"
"Oi en, minä pysyn aivan tyynenä — lupaan pysyi tyynenä. Ja Oskar voi tulla yönutussaan ja palata sitten takaisin nukkumaan. Kutsukaa hänet — kutsukaa — pyydän — Anna, täti Margret — äiti!"
He eivät kyenneet rukoilevaa ääntä vastustelemaan, ja Anna meni Oskarin huoneeseen. Oskar oli hereillä.
"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.
"On vielä heikonlainen, mutta vahvistuu joka tunti", vastasi Anna.
"Entä lapsi?"
"Hän sai sen mukaansa vuoteeseen ja soisi sinun tulevan heitä katsomaan."
"Minä tulen heti."
"Thora kulta! Hän on viimeinkin onnellinen. En ole eläissäni nähnyt ketään niin onnellisena. Eikä kukaan ole koskaan paremmin ansainnut onnellisuutta. Juuri nyt lähtiessäni hänellä oli lapsen silmät. Mutta hän on vielä elämän ja kuoleman partaalla. Paljoa ei hän tarvitsisi paetakseen tästä maailmasta. Pidä siis vaaria sanoistasi! Oskar, äläkä virka mitään, mikä saattaisi häntä häiritä."
Oskar lupasi ja seurasi sitten äitiään Thoran makuukamariin. Kynnyksellä hän kuuli äidillisen hellinnän leppoista "buu-u, kuu-u" ja näki päänalusella hohtavat valkeat kasvot, ja niiden alapuolella pienet punakat piirteet.
"Thora parkani", hän virkkoi suudellen vaimonsa otsaa, "eihän sinulla liene kärsimyksiä nyt, vai mitä? Hiukan kalpea ehkä ja laihtunutkin, mutta parempivointinen, etkö olekin?"
"Katso!" kuiskasi Thora, siirtäen lapsen yltä vaipan ja ryhtymättä tuhlaamaan ajatuksiaan vähäpätöisempiin asioihin. "Kenen hän on näköinen, Oskar?"
"Näköinen! Kysytkö kenen hän on näköinen? No, hänpä on — aivan hullunkurisessa määrässä sinun näköisesi!"
"Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin — noin."
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lapsi puhkesi itkuun ja vanhemmat naiset äänekkäihin vastalauseisiin.
"Tule pois, senkin suuri köhnys", komensi täti Margret.
"Ei, ei", huusi Thora. "Oskar ei se ollut. Hän ei milloinkaan satuta ketään. Minä sen tein, täti", mutta täti ei ottanut mokomia kuullakseen, vaan sieppasi lapsen vuoteesta ja alkoi sitä polviensa päällä hyssytellä kasvot alaspäin.
Kun lapsi oli tuuditettu uneen, niin he joutuivat keskusteluun sen nimestä. Oskar puolusti "Thoraa", mutta Thora itse pani vastaan — se oli hänen oma nimensä, nimi, jolla Oskar hänet tunsi, ja sen vuoksi hän ei voinut sitä lapsensakaan kanssa jakaa.
"No mitä sanoisit Elinistä?" esitti Oskar.
"Sepä kaunis nimi! Anna, täti Margret, kuulkaahan! Sano se vielä,
Oskar."
"Elin."
"Eikö se kuulosta viehättävältä Oskarin lausumana?"
Ja niin päätettiin enemmittä miettimisittä panna nimeksi Elin, ja sitten tuli kysymys kummeista. Thora kannatti Magnusta ("Magnus parkaa") ja Oskar suostui. Mutta kun Oskar vuorostaan nimitti Helgan, niin katosi päivänpaiste Thoran kasvoilta, jolloin Anna loi Oskariin nopean katseen ja alkoi rykiä.
"Taikka Magnus kummi-isäksi ja täti Margret kummiäidiksi", paransi
Oskar, ja niin sovittiin.
"Ja vietämme ristiäiset tänään", virkkoi Thora.
"Tänään?" huudahti Anna. "Eihän, Thora, lasta milloinkaan kasteta samana päivänä, kuin syntyy, paitsi jos on kuolemaisillaan."
Nyt oli täti Margretin vuoro meluta, ja melun hän sai aikaan herättämällä lapsen äkkiä noustessaan ja kiivaasti vaatiessaan, että Oskarin oli mentävä matkaansa ja jätettävä Thora lepäämään.
"Niin, niin, totta kyllä", myönsi Oskar, ja vielä suudeltuaan Thoraa hän seurasi täti Margretia ja lasta lapsenkamariin. Heidän mentyään ja oven sulkeuduttua Anna kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:
"Näethän! Enkö tiennyt, mitä kello lyö! Eikö Oskar ole tullut jälleen omaksesi? Etkö hänen suudellessaan sinua tuntenut, että hänen sydämensä on kokonaan sinun?"
"Tunsin, se on totta", vastasi Thora. "Mutta luuletko sen kestävän?"
"Kestää varmasti. Viime yönä hän syytteli itseään kaikenmoisesta, ja tänään hän on kuin mies, joka aloittaa jälleen uutta elämää."
"Luuletko niin, Anna? Luuletko todella, todella niin?"
"Niin teen. Usko pois, hän ei kadota tuota lasta näkyvistään viideksi minuutiksi päivässä. Eikä hän milloinkaan katsele sitä sinua ajattelematta."
"Olen niin onnellinen, Anna! En ole milloinkaan ennen ollut niin onnellinen — en, en milloinkaan!" Hän henkäisi syvään ja sulki sädehtivät silmänsä sydämen sykintää tyynnyttääkseen. He olivat tovin ääneti, ja sitten hän virkahti muuttuneella äänellä: "Anna?"
"Mitä, kultaseni?"
"Eilen illalla — kun olin niin sairas — enkö sanonut —"
"Sh! Se on mennyttä. Emme siitä enää puhu."
"Kuitenkin, jos voisin nyt kuolla — nyt kun olen näin onnellinen — ja lapsi myös —"
Ja silloin Anna vaipui tuolille, vapisten kiireestä kantapäähän.