KAHDEKSAS LUKU.
Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.
Nasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen isänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli ministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta poikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi, laiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi omin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka tulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen tulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se kuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan taskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin toisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi lainata seuralaisiltaan.
Jokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä Aderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä vietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak. 1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko Nasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo ilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä kuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin etupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta näitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti prinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu viisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt, pyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni sotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi porttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte ne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti siltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan päässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi valtiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita, istui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi tämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta vihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti Mirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa alkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa suosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle nuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli kuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä; häntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt kerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua. Shaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi tahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat puuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin antoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti itse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen, myrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin oli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi, kertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt ensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin lopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata valtimonsa.
Tällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin hänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja lähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä; emiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan, oli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen raivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän aina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin nimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän siirsi keskustelun muille aloille.
Shaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle XII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia on käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta lukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista ja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä tarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina, useita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan olivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia sotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi maan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.
Nasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat silmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä ilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi osaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot ja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja käynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä majesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin lahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös persiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan puhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut persialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat shaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen eurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin Teheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään saksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä määrätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä, kysyi tämä lyhyellä tavallaan: "mitä sinulla siinä on?" "Saksalainen oppikirja, teidän majesteettinne", vastasi upseeri. "Anna tänne se", huudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua, kysyi hän: "mitä tuossa sanotaan?" Upseerin vastattua sulki shaahi kirjan, antoi sen takaisin sanoen: "kiitos, riittää täksi päiväksi, saat mennä!"
Runojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän kuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut, näytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli kehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa aiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte kiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.
Nasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että hän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille. Ollen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki salamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on muuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.
Eräs seidi (profeetan jälkeläinen) nimeltä Babeddin oli ilmestynyt, kieltänyt koraanin ja kirjoittanut uuden uskonopin, joka oli saanut monta tunnustajaa, varsinkin Masenderanissa ja Shiratsin tienoilla. Kun tuo lahko yhä enemmän levisi, katsoi shaahi sen aikaa myöden saattavan käydä valtiollisesti vaaralliseksi ja päätti hävittää Babit, jolla nimellä uuden opin tunnustajia nimitettiin. Babeddin vangittiin ja piti ammuttaman. Komppania sotamiehiä asetettiin riviin, ja kun he komennon mukaan olivat ampuneet, havaittiin, ettei yksikään luoti ollut sattunut, arvattavasti sentähden, että sotamiehet pitivät Babeddinia pyhänä ihmisenä ja kaiketi tahallaan ampuivat sivutse. Ja kruutin savussa katosi Babeddin maanalaiseen kanavaan ja hänet olisi varmaan julistettu pyhimykseksi, jos ei hän olisi ollut niin epäviisas, että kömpi kanavan toisesta päästä ylös ilmoille. Siinä hän otettiin kiinni ja ammuttiin. Tästä suuttuneina päättivät babit kostaa profeettansa häpeällisen kuoleman, ja kun shaahi eräänä päivänä oli retkeilyllä vuoristossa, muutama satakunta miestä muassaan, hyökkäsi kolme babia vuorenrotkosta. Yksi niistä ampui muutaman pistoolinlaukauksen shaahia vastaan, joka helposti haavoitettuna putosi hevosenselästä. Nämät kolme miestä mestattiin, mutta tästä hetkestä kävi shaahi varovaisemmaksi. Hän ei päästänyt ketään lähestymään ampumamatkan päähän, ja sentähden muodostettiin ferrashi-joukko, jonka tehtävänä oli pitää kansaa kohtuullisen matkan päässä shaahista.
Nasr-ed-Din oleskeli talvikaudet palatsissaan Teheranissa, mutta leudomman ilman tultua jätti hän pääkaupungin helteisen ja epäterveellisen ilman, hengittääksensä puhtaampaa ilmaa jossakin Teheranin läheisissä huvilinnoissa. Ensiksi lähdettiin koko hovin kanssa muutamaksi viikoksi Kasr-i-Kadjariin tahi Niaveraniin,[15] ja sitten Dooshan Tepeen. Viimemainittu linna, jossa hän mieluimmin oleskeli, on tunnin matkan päässä Teheranista itään, tasangolta jyrkästi nousevalla kukkulalla, josta on laaja näköala yli koko seudun ja pääkaupungin. Kukkulan alapuolella leviää suuremmoinen puutarha, jossa on runsaasti kypressipuita ja kukkapenkkejä; sen läpi juoksee joukko muuratuita kirkasvetisiä kanavia. Puutarhan keskellä on huvimaja, jonka lasitetussa kivilattiassa on runsaasti mosaikkikoristeita ja jonka seinät ja katto on koristettu tuhansilla pienillä kolmikulmaisilla lasilevyillä; valon heijastus näistä on varsin erinomainen. Tässä huvimajassa istueli shaahi usein tupakkia polttaen, teetä juoden tahi virvokkeita nauttien. Toisessa paikassa puistoa on eläintarha. Katsojan huomio kiintyy täällä varsinkin kymmenkuntaan suureen ruskeaharjaiseen Arabistanin jalopeuraan, sekä tavattoman suuriin kuningastiikereihin Masenderanin metsistä. Useat näistä ovat ministerien tahi kamariherrojen lahjoittamia, jotka, kun tahtovat shaahilta jotakin pyytää tahi pyrkivät hänen suosioonsa, lahjoittavat hänelle jalopeuran tahi tiikerin, ja tämmöinen lahja kuuluu olevan itsevaltiaalle erittäin mieluinen. Itse hän ei suinkaan pelkää tiikerijahdin vaaroja.
Kesäkuun lopussa matkustaa shaahi joka vuosi vuorille. Jo kuukautta ennen tehdään suuria varustuksia ja valmistuksia tätä retkeä varten. Toista tuhatta muulia tarvitaan vetämään kaikkia niitä tavaroita, jotka shaahi vie muassansa. Raudoitetuissa laatikoissa säilytetään pöytäastioita, vaatteita ja mattoja; mukaan viedään myös telttoja shaahille ja hänen palvelioillensa. Retkeen ottavat osaa shaahin lääkärit, joista etevimmät ovat tohtorit Tholotsan ja Hybennet, kamariherroja ja kamaripalvelioita, juomanlaskija, pääkokki, hovirunoilia, historiankirjoittaja, valokuvaaja — jonka aina täytyy olla saatavissa, sillä kun shaahi ratsastaa kauniin maiseman ohi, antaa hän heti valokuvata sen — tähän tulee vielä lisäksi hovi tähtientutkia, tulkki, paasit ja ferrashit, jotka lepopaikoissa pystyttävät teltan, sekä vihdoin nenäliinankantaja, jolla aina on tusina nenäliinoja varattuna, näistä hän tarpeen tullessa antaa yhden herrallensa, joka on liiaksi korkea kantamaan niin jokapäiväistä esinettä omassa taskussaan, eikä myös voi käyttää samaa nenäliinaa muuta kuin yhden kerran. Puolisot sitävastoin eivät saa seurata muassa, korkeintaan se, jolla sillä hetkellä on etusija shaahin huikentelevaisessa sydämmessä.
Kun tämä pitkä retkikunta, jota Niaveran linnassa varustellaan, vihdoinkin on valmis, lähtee se vuorille päin liikkeelle, mutta se tapahtuu niin hitaasti, että harvoin ehditään kulkea enemmän kuin peninkulma päivässä. Matkan ensimmäinen päämaali on tavallisesti Lar-niminen ihana laakso, jonka läpi juoksee samanniminen kalarikas joki. Tänne pysähtyy kuninkaallinen retkikunta pariksi viikkoa ja jatkaa sitten matkaa toisinaan tähän, toisinaan tuohon suuntaan.
Ensimmäisenä ratsastaa tavallisesti shaahi omaistensa ympäröimänä. Muu seurue tulee perästä sopivassa etäisyydessä, eivätkä saa pystyttää telttaansa shaahin teltan lähelle. Jos shaahi esim. tahtoo puhutella jotakuta lääkäriä, lähetetään lennätti käskemään tätä heti lähtemään tahi kiiruhtamaan matkaansa, joutuakseen määrätyllä ajalla shaahin luokse.
Shaahi määrää itse mihin leiriydytään ja nyt saavat ferrashit pitää kiirettä, sillä parissa minuutissa täytyy suuren punaisen teltan olla pystyssä, lattian mattoinensa levitetyn sekä tyynyjen ja mattojen olla kunnossa. Jos seutu on viehättävä, viivytään samalla paikalla useita vuorokausia. Sateisella ja kostealla säällä ei käytetä telttaa, vaan sen sijaan pientä kahdeksankulmaista tolpilla lepäävää puumajaa maan kosteuden välttämiseksi.
Näillä matkoilla on metsästys shaahin suurimpana huvituksena. Mukana seuraavat sotamiehet ja ferrashit tekevät ajoväen virkaa, ajamalla otusta sille paikalle, jossa hallitsia ja metsästykseen kutsutut vieraat odottavat. Kun otus, olkoon se sitte karhu, argali tahi jänis, juoksee ylhäisten metsästäjien lymypaikan ohi, paukahtaa usea laukaus ja eläin kaatuu. Tietysti se aina on shaahin luoti, joka osui. Linnustamassa ollessa ei saa kukaan muu ampua kuin shaahi itse. Mutta koska olisi ennen kuulumatonta ja mahdotonta, että kuningas ampuisi harhaan, niin on aina myötäseuraavilla palvelioilla ennen ammutuita lintuja metsästyslaukuissaan, niin että jos kuninkaallinen pyssy on laukaissut syrjään, tulee yksi palvelioista juosten pensastosta tuoden tuon muka ammutun linnun ja tämä antaa usein aihetta sangen naurettaviin kohtauksiin. Tapahtuu esim. että shaahi on tähdännyt teertä ja että ferrashi, jolla ei ole muuta lintua käsillä, tulee juosten metsäkyyhkynen kädessä onnitellen shaahia onnellisesta laukauksesta, tahi että laukauksen perästä tulee kaksi palveliaa juosten, kullakin lintu kädessä.
Lukuunottamatta tätä omituista metsästystapaa, on Nas-red-Din shaahi taitava metsästäjä; varsinkin jos on kysymyksessä virmalla hevosella vainota pakenevaa otusta raivaamattomilla vuoripoluilla, on muulla metsästysseuralla vaikea seurata häntä. Hän ratsastaa erittäin hyvin ja varmasti eikä pelkää laukata ammottavan kuilun yli, mutta jos hevonen sattuisi kompastumaan tahi kaatumaan kuningasten kuninkaan kanssa, niin ovat sen päivät luetut — se teurastetaan paikalla ja shaahi istuu uudelle hevoselle, jota pidetään varalla. Jos hevonen sitä vastoin osoittautuu rohkeaksi ja vikkeläksi, saa se yhtäkyllin armonosoituksia. Olempa kuullut kerrottavan, vaikk'en tiedä taata kertomuksen todenperäisyyttä — että eräs hevonen, joka oli ansainnut shaahin erityisen kiitollisuuden, nimitettiin kenraaliksi armeijassa, jommoisena sillä aina oli neljä ajutanttia sivullaan, nautti erityistä eläkettä ja söi hopea-astiasta, tulipa vielä auringon ja jalopeuran ritariston komentajaksi. Kaikkiin juhlasaattoihin otti tämä hevos-kenraali osaa, ajutanttiensa ympäröimänä, mutta historia ei mainitse oliko se kenraalin univormussa.
Metsästyksen loputtua jakelee shaahi saadut otukset ministereille ja muille korkeille herroille ja lähettää joskus jäniksen jollekin eurooppalaiselle lähettiläälle. Tämmöiset lahjat pidetään tosin erityisinä armon-osoituksina, mutta ne tulevat kalliiksi, jos niitä usein tulee, sillä vastaanottaja on velvollinen antamaan shaahille paljon kallisarvoisemman vastalahjan.
Polak kertoo, että jos shaahi epäonnistuneen metsästyksen perästä on huonolla tuulella, niin pannaan yhtäkkiä toimeen tekometsästys, häntä virkistääkseen. Kerrotaan, että leopaarti on näyttäytynyt läheisessä pensaikossa ja heti lähetetään kaikille suunnille metsästäjiä saartamaan petoa. Shaahi varustaa itselleen ampuma-aseita ja kiirehtii mainitulle paikalle. Hetken kestäneen tekoajon perästä sanoo joku metsästäjistä nähneensä leopaardin rikkoneen ketjun ja kadonneen laaksoon päin. Tämmöiset petokset ovat niitä asioita, joita shaahi ei saa huomata.
Kuvernöörit ja maakuntien kansa ovat sangen tyytymättömiä kuninkaallisiin matkoihin, sillä kun shaahi käy jossakin maakunnan kaupungissa, täytyy kuvernöörin olla häntä vastassa kaupungin portilla ja ojentaa hänelle kukkurainen lautanen kultarahoja. Tämä rahasumma kerätään väestöltä. Kun sentähden jossakin maakunnassa saadaan kuulla shaahin aikovan tulla sinne vierailemaan, on pelästys yleinen ja väestö lahjoo shaahin ympäristön taivuttamaan häntä matkustamaan jollekin muulle suunnalle. Nyt kerrotaan shaahille, että kysymyksessä olevassa maakunnassa parastaikaa raivoo nälänhätä tahi koleera, ja että sentähden olisi parempi matkustaa muualle. Joku aika sitten antoi shaahi perustaa teariinikynttilätehtaan heti Teheranin ulkopuolelle. Liikettä hoidettiin kuitenkin huonosti ja se meni pian myttyyn, mutta kun kuningas ajoi ohi, asetettiin akkunoihin basaareista ostetuita kynttilöitä ja savupiipuissa sytytettiin kuivia olkia, jotta näyttäisi siltä kuin tehtaassa työskenneltäisiin. Kerran sanoi shaahi johtajalle seuraavana päivänä käyvänsä laitosta katsomassa. "Tervetuloa, teidän majesteettinne", vastasi tämä, mutta ennenkuin shaahi seuraavana päivänä oli jättänyt palatsin, sai hän sanoman, että eräs höyrypannu tehtaassa oli rikki räjähtämäisillään. Shaahi piti silloin viisaimpana jättää koko käynnin. Katsokaamme nyt miten Persian shaahi viettää talvipäivän pääkaupungissaan. Kello 9 tahi 10 jättää hän haareminsa hämärät huoneet ja astuu palatsin saleihin. Silloin hän käskee tuoda teetä. Tämä käsky annetaan eräälle kamariherralle, mutta koska hän on liiaksi korkea-arvoinen puhutellakseen kokkia, käskee hän vuorostansa kamaripalvelijaa, tämä taas antaa käskyn vielä alhaisemmalle henkilölle j.n.e. joten tämä käsky kulkee viiden, kuuden suun kautta, ennenkuin se saapuu määräpaikkaansa, kokille, jolla tietysti jo on teekannu valmiina, sillä ei hän saata tietää milloin hänen majesteettinsa suvaitsee nousta. Kello 11 syöpi shaahi suurusta, jolla ajalla tohtori Tholotsan lukee ääneensä viimeiset ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet; erittäin on shaahin huomio kiintynyt siihen, mitä Euroopassa ajatellaan tahi puhutaan hänestä ja hänen valtakunnastaan. Iltapäivällä lähtee hän ajelulle vaunuissa tahi ratsulla, tarkastaa sotamiehiä, katselee heidän ohikulkuansa, allekirjoittaa hallitusasiakirjoja y.m.s. tahi viettää hän aikaansa piirtämällä tahi shakin peluulla. Eräänä päivänä, kun lammikot palatsin puutarhassa, vastoin tavallisuutta, olivat jäätyneet, käski shaahi t:ri Hybennetin näyttää, kuinka luistellaan. Hybennet luisteli edes takaisin shaahin suureksi huviksi ja hetken perästä käski tämä suurvisiirin ottamaan luistimet jalkoihinsa ja koettelemaan niitä. Tämä ensin turhaan ponnisteli pysyäkseen pystyssä, mutta se ei onnistunut, vaan hän heitti kuperkeikkaa jäälle. Tämä huvitti niin shaahia, että hän tarvitsi pitkän ajan tointuakseen naurustaan.
Päivällistään syö shaahi klo 7 i.p. Hän istuu silloin patjalla, jalat ristissä. Ruokalajit, jotka asetetaan matalalle pöydälle, kannetaan sisälle kaikki yhtaikaa, paitsi kananpojat, jotka tuodaan viimeiseksi, etteivät jähtyisi, jossa tapauksessa ne hyljätään ja tuodaan uusia. Vateja peittää suuret sinetillä varustetut hopeakuvut ja ylikokki on itse pöydässä läsnä rikkomassa sinettiä ja maistamassa joka ruokalajia, ennenkuin shaahi siitä syö, vakuuttaaksensa häntä siitä, ettei tarvitse myrkytystä pelätä. Muuten ei katsota ketään niin korkeasäätyiseksi, että saisi syödä shaahin rinnalla. Tavallisimmat ruokalajit ovat kanan-poikia, pillavia (erästä kokkaa riisisuurimoista, rusinoista, luumuista ja hienonnetusta lihasta ja tämä kaikki valettu voilla tahi lampaantalilla) lisäksi kebab eli vartailla paistettuja lihaviipaleita, piimää, hedelmiä, mieluummin appelsiinia ja viimeksi makeisia. Päivällisen jälestä tuodaan lämmintä vettä hopeakulhoissa käsien ja suun pesemiseksi. Vaikka shaahi siis on yksin pöydässä ei tuoda ruokaa pienissä annoksissa, vaan suuret kukkurapää vadit. Syynä siihen on se, ettei hovilla, korkeimmista hoviherroista aina tallirenkeihin asti, ole erityistä ruuanlaitosta. Kun shaahi on syönyt, kannetaan vielä täydet vadit pois, matto levitetään johonkin käytävään tahi etehiseen ja korkeat herrat syövät siitä, mitä shaahi jätti. Kun nämät ovat syöneet, tulee toinen arvoluokka, ja sen jälestä toinen vielä alhaisempi j.n.e, aina tallirenkeihin asti. Tämäkin on yksi keino myrkyttämisen estämiseksi, sillä jos yksi ruokalaji olisi myrkytetty, olisi se koko hovin loppu.
Shaahin puolisot ovat osaksi prinsessoja ja osaksi kansan tyttäriä. Edelliset ovat laillisia, nimeltä "akdi", jälkimmäiset "sighe." Laillisia puolisoita on neljä, polveutuen Feth Ali shaahista; laittomien luku on sitä vastoin paljon suurempi. Ne valitaan, niinkuin sanottu, kansasta ja ovat suurimmaksi osaksi Teheranista ja Tabriksesta. Muutamia on shaahi saanut lahjaksi Shiratsista.
Kuninkaallisten puolisojen asema on kaikkea muuta kuin kadehdittava. He elävät täydellisesti erotettuna ulkomaailmasta ja viettävät surullista ja yksitoikkoista elämää haaremin helteisessä ilmassa; eivätkä he sielläkään ole vapaita, vaan heitä ympäröi orjatarjoukko ja tunkeilevaiset eunukit, jotka vakoilevat jokaista liikettä ja joka sanaa. Luulisi kuninkaan haaremin olevan oikean taikalinnan, täynnä komeutta ja paratiisin ihanuutta, mutta niin ei liene ensinkään laita. Päinvastoin asuvat nämät onnettomat naiset sangen köyhästi, yksinkertaisesti ja se summa, joka kuukausittain määrätään heitä varten, ei riitä läheskään, varsinkin jos ottaa lukuun, että Persian naiset sangen mielellään käyttävät hienoja, kalliita pukuja, helmineen ja jalokivineen sekä koristavat itsensä helminauhoilla, kultasormuksilla ja rannerenkailla. Sitä paitsi täytyy heidän itse ylläpitää orjansa ja orjattarensa; kullakin on nim. palvelijansa voidakseen olla jossakin yhteydessä ulkomaailman, varsinkin omaistensa ja sukulaistensa kanssa. Sillä puolisolla, joka kulloinkin on shaahin suosikki, on paljon paremmin kuin muilla; ja laillisista puolisoista on sillä, jolla on onni olla kruunun-perillisen äiti, omat huoneensa eikä hän ole niin riippuvainen haaremin ankarista säännöistä.
Se puoliso, jolla ei ole lapsia, tahi jonka lapset ovat kuolleet, on melkein varma siitä, että hän joutuu epäsuosioon ja pian poistetaan haaremista. Ompa useita esimerkkejä siitä, että nainen, joka synnytti shaahille useita poikia, mutta sairauden kautta ne kadotti, syöstiin onnen kukkuloilta syvimpään kurjuuteen, tai tuli hänestä parturin tahi päiväläisen vaimo. Mutta ei kukaan saata olla varma hovin vakoilevista silmistä; jokainen erityisesti kaunis nuori tyttö seisoo jo toisella jalallaan haaremin kynnyksellä, eikä kukaan persialainen, olkoompa kuinka korkea hyvänsä, uskalla kieltää, kun shaahi pyytää hänen tyttärensä kättä. On kummallista, että muhamettilaista mustasukkaisuutta ei ole ollenkaan olemassa kun on kysymys kuninkaasta. Päinvastoin pitävät persialaiset erityisen lempeyden ja armon osoitteena sen, että shaahi on näyttänyt huomiota heidän puolisoilleen, ja kun kuningattarilla on haaremijuhlia, kilpailevat sinne kutsuttujen vaimojen miehet koristaessaan kukin puolisoansa kalliimmilla kankailla ja helyillä herättääksensä shaahin huomiota. Joka tällä tavalla joutuu shaahin pateisiin, hänellä on suorin tie valtion korkeimpiin virkoihin.
Persian naisen kukoistusaika on lyhyt. Yhdeksän ensimmäistä vuotta ovat hänen elämänsä onnellisimmat, sillä silloin hän on vapaa, ja saa käydä hunnuttomana kaduilla. Yhdeksän vuotta täytettyään, kantaa hän huntua ja yhdentoista vuotiaana on hän täyskasvanut ja valmis avioliittoon. Viidentoista vuotiaana on hän täydessä kukoistuksessaan, joka kestää viidenkolmatta vuoteen, mutta sitten katoaa nuoruus ja kauneus, silloin alkaa kukka kuihtua ja jokainen seuraava vuosi jättää uuden rypyn noihin ennen niin tasaisiin ja pyöreihin piirteisiin. Ennen niin viehättävä olento unhotetaan ja halveksitaan, ei häntä kukaan puhuttele, häntä ei kukaan katso, hän on täydellisesti jätetty itsekseen ja suuttuu pian elämäänsä. Moni persialainen nainen on kuollut mielipahasta ja surusta.
Shaahin pojat kasvatetaan haaremissa, kunnes ovat viiden vuoden vanhat. Sitten joutuvat he kuvernöörin ohjattaviksi, jonka tulee opettaa heitä ja ohjata heitä hienoon käytöstapaan. Useimmat prinssit eivät kuitenkaan joudu tähän ikään, vaan kuolevat jo ensi vuodella. Kun Polak lähti Persiasta (v. 1860 paikoilla) oli shaahilla ollut 34 lasta, joista oli vaan 9 elossa, ja toinen kruunun-prinssi toisensa perästä oli kuollut, muutama koleeraan, muutama — myrkytykseen. Ei kuulu nim. olevan epätavallista, että se puolisoista, joka on joutunut monien prinssien äidiksi, siihen määrään herättää muitten kateutta ja mustasukkaisuutta, että he, kukistaaksensa tuota onnellista, tappavat myrkyllä hänen lapsensa. Täten taistellaan haaremin muurien sisäpuolella moni taistelu elämästä ja kuolemasta, kamalimmat näytelmät ja juonet taitavat siellä kuulua päiväjärjestykseen ja murheellisinta on, ettei shaahi vähintäkään huoli siitä kuolevatko vai elävätkö hänen lapsensa, tahi elävätkö hänen puolisonsa sovussa vai riitelevätkö he; kuuluu päinvastoin huvittavan häntä nähdä heidän tappelevan ja torailevan. Kun shaahi käy katsomassa jo ennen mainituita näytelmiä, joita näytellään Alin kuoleman muistoksi, huvittaa häntä paljon enemmän riidan nostaminen puolisojensa kesken kuin näytelmän katseleminen. Kerrotaan, että hän joskus antaa jonkun eunukin viskellä papuja tahi pähkinöitä jonkin naisen päähän, joka silloin, luullen jonkun hänen onnettomuuden sisaristaan tahtovan häntä loukata, alkaa säälimättömästi naapureitaan muokata. Yhtäkkiä on tappelu täydessä vauhdissa ja shaahilla on mahdottoman hauskaa.
Shaahi ei erittäin rakasta kruunun-perillistä, Tabriksen kenraalikuvernööriä, Veliadia, joka onkin ymmärryksensä puolesta huonolahjainen. Hänen vanhempi veljensä, Sel-i-Sultan, Ispahanin kenraalikuvernööri, on laittoman puolison poika, eikä hänellä sentähden ole oikeutta kruunuun. Veliad ei olekaan juuri kansan suosiossa, mutta Sel-i-Sultan on sekä kunnioitettu että pelätty, viisaan ja tarmokkaan hallituksensa tähden. Hän on syntynyt v. 1851, pieni ja paksu ja muuten isänsä näköinen. Ispahanin kuvernöörinä on hänellä melkein puolet sotaväestä komennossaan, ja on hyvin luultavaa, että hänestä tulee vaarallinen kilpailia Veliadille. Hänen likeisimmät seuralaisensa ovat enimmäkseen eurooppalaisia, hän ihailee eurooppalaisia keksintöjä ja laitoksia, ja pukeutuu mieluummin preussilaiseen univormuun, kaski päässä.
(Shaahi Nasr-ed-Din sai babeilta surmansa 1897 ja hänen jälkeensä tuli
Persian hallitsiaksi shaahi Mutsoff-er-ed-Din, synt. 1853.)
Kolmas poika on tuo jo ennenmainittu sotaministeri, Neib-us-Sultaneh, jota shaahi on kunnioittanut tuolla vaarallisella arvonimellä: prinssi-hallisija. Shaahin kuolema epäilemättä antaa aihetta katkeriin sisällisiin otteluihin, jotka luultavasti päättyvät siten, että se prinsseistä, jolla on suurin sotavoima puolellansa, pääsee voitolle ja tulee kuninkaaksi ja sittemmin tappaa, tai ajaa maanpakoon veljensä. Veliadilla on kuitenkin yksi suuri etu: Venäjä on häneen enimmän mieltynyt, juuri sentähden, että hän on heikko ja yksinkertainen ja hänestä luullaan saatavan helposti ohjattava ase venäläisten valtiomiesten käsissä.
Shaahin valta on rajaton. Maan kohtalot ovat hänen käsissään ja hänen oikkujensa ohjattavina, ja yksityisenkin vaiheet riippuvat hänestä, sillä hän on kaikkien persialaisten ensimmäinen perillinen. Kun joku hänen alamaisistaan kuolee, olkoonpa hän sitte ministeri tahi käsityöläinen, on shaahilla ensin oikeus valita, mitä hän haluaa itsellensä vainajan omaisuudesta, ennenkuin jälkeenjääneet saavat vaatia oikeuksiansa. Joskus ei tarvitse rikkaan miehen kuollakaan, kun shaahi panee hänen omaisuutensa takavarikkoon; hän ei ole eläessäänkään varma omaisuudestansa. Jos esim. shaahi on tervehtimässä jotakin ministeriänsä ja sattuu näkemään parin kauniita vaaseja etehisessä, niin tarvitsee hänen vaan mennä katselemaan niitä läheltä, ja siitä tulee omistajan ymmärtää, että se merkitsee: "minä tahdon ne", Ja jos hänen katseensa jossakin salissa sattuu johonkin kauniiseen lasiruunuun katossa ja hän ihmettelee sen hienoa tekoa, niin on ruunu silmänräpäyksessä lähetettävä palatsiin. Onneton se ministeri, joka tätä tavatonta tapaa ei noudata, hän ei tule pitkäikäiseksi virassaan. On monta esimerkkiä siitä, että ministeri sangen vähäpätöisestä syystä on lähetetty kaukaiseen maakuntaan, hoitamaan mitätöntä virkaa ja shaahi on anastanut koko hänen omaisuutensa valtionrahastoon.
Shaahin valta on siis kyllä rajaton, mutta oikeastaan ministerit hallitsevat, vaikka shaahin kuitenkin tulee hyväksyä heidän päätöksensä, ennenkuin ne saavat astua voimaan. Usein allekirjoittaa hän asetuksia, joita hän ei ole lukenutkaan. Neuvonantajilla ei ole mitään vaikutusta shaahiin, joka voi millä hetkellä hyväänsä kukistaa ministeristön. Lukuunottamatta kaikkia näitä omituisuuksia ja jätteitä muinaisaasialaisista tavoista, saattaa syyllä sanoa, että Nasr-ed-Din shaahin hallitus hänen lähimpiin edelläkävijöihinsä verrattuna on erittäin ansiokas. Sydämmestään harrastaa hän maan ja kansan vaurastumista ja edistystä. Hänen molemmat eurooppalaiset matkansa varsinkin ovat avanneet hänen silmänsä huomaamaan tämän asian tärkeyttä. Enimmän harrastaa hän sotaväen uudestaan järjestämistä, uusien teitten perustamista ja pääkaupungin kaunistamista. Varsinkin Elbursissa sekä Teheranin ja Meshedin välillä on uusia teitä rakennettu. Teheranissa on kadut järjestetty, laveita puutarhoja istutettu, ja siten on tästä kurjuuden ja myrkyllisyyden pesästä tehty verrattain siedettävä olopaikka. Shaahi tahtoo maan parasta, hän tahtoo sen edistyvän sekä sisällisessä hyvinvoinnissa, että suhteissaan ulkomaisiin valtoihin, mutta hän on harrastuksissaan yksin, sillä häntä ympäröi joukko juonittelevia hovimiehiä ja onnenonkijoita, jotka ajattelevat ainoastaan omia etujaan.
Teheranissa löytyy kuitenkin mies, joka on shaahia paljon lähempänä kuin sekä ministerit että prinsit ja lähettiläät, ja se on hänen ensimmäinen henkilääkärinsä, ranskalainen tohtori Tholotsan.
Tämä mies, joka ennen oli pataljoonanlääkäri ranskalaisessa armeijassa, on palvellut shaahia 30 vuotta; tämä on todistus siitä suuresta luottamuksesta, jota hän korkealta potilaaltaan nauttii. Syystä saattaa sanoa, ettei shaahin jälestä kenelläkään ole enemmän sanottavaa Persiassa kuin t:ri Tholotsanilla, sillä hänen onnistuneet parannuskeinonsa ja leikkauksensa ovat vaikuttaneet sen, ettei shaahi enää voi olla ilman häntä, vaan tahtoo aina nähdä hänet läheisyydessään, niin ehkäpä uskoo shaahi että hänen elämänsä on t:ri Tholotsanin käsissä, ja että hänen päiviensä luku riippuu tämän tahdosta. Mutta tutkijanakin on t:ri Tholotsan paljon aikaansaanut ja hänen tieteellisiä ja kirjallisia harrastuksiaan on helppo huomata, jos käy hänen vieraanvaraisessa kodissaan Teheranissa, jossa tavallisesti löytää vanhan miehen kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään koko kasa kirjoja, papereita ja karttoja. Olen syvimmässä kiitollisuuden velassa t:ri Tholotsanille ei ainoastaan niistä hauskoista tiedoista, joita hän on persialaisista oloista minulle antanut, vaan myös niistä monista neuvoista, varoituksista ja tiedonannoista, joita sain häneltä, kun jätin Teheranin, mennäkseni etelä Persiassa kohti tuntemattomia kohtaloita, sekä suosituskirjeestänsä, joiden johdosta hänen ystävänsä Shiratsissa minun niin vierasvaraisesti vastaanottivat.
Muita Persiassa vaikutusvaltaisia eurooppalaisia tahdo mainita ainoastaan muutamia: kenraali Grasteiger Khan, eräs itävaltalainen, joka shaahin toimesta on tehnyt rohkean ja vaarallisen matkan Teheranista Balutshistanin länsirajalle, herra Brogly, saksalainen kauppias, suuren kauppahuoneen Ziegler ja kumpp. palveluksessa, everstit Felmer, Wedel, Geissler ja Gebauer, jotka kaikki menestyksellä ovat vaikuttaneet sotajoukon uudestaan järjestämisessä, joka on kohdannut vaikeimpia vastuksia, sekä ranskalainen kaivostyöinsinööri Vauvillier, joka monivuotisella, uutteralla toimellaan maan eri osissa sangen ansiokkaalla tavalla on edistänyt Persian topograafillisten ja geoloogisten olojen tuntemusta. Sittemmin on sanottava eräästä toisesta miehestä, kenraali Houtum-Shindleristä, joka on työskennellyt samalla alalla ja jonka tiedonannot ovat tehneet käänteen Persian maantiedon tuntemisessa.
Kaikille näille herroille olen suurimmassa kiitollisuuden velassa ja pidän velvollisuutenani lausua heille tässä hartaat kiitokseni.