YHDEKSÄS LUKU.
Matka Ispahaniin.
27 p. huhtikuuta lähdin Teheranista, mutta yksinäni, kun Baki Khanov oli saanut kuumeen ja täytyi jäädä lääkärin hoidettavaksi. Hän asui pari viikkoa t:ri Hybennetin luona, ja palasi sitte Bakuun, samaa tietä kuin olimme tulleet. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle Ispahaniin, tulee minun ehkä tehdä selkoa Persian kyytioloista.
Saattaa kulkea kahdella eri tavalla maassa, joko seuraamalla kauppakaravaania, joka melkein joka päivä lähtee Teheranista eteläisiin maakuntiin, tahi myös ratsastamalla yksin ja vaihettaa hevosia asemilla. Ensinmainitulla tavalla on monta etua: tulee paljon halvemmaksi, on turvallisempi ja vähemmän väsyttävä, mutta sitävastoin menee vähintäin kuukausi ennenkuin päästään Persian lahdelle. Jälkimmäinen kulkutapa, persiaksi "tjapari", pikaratsastus, ansainnee tarkempaa selitystä. Asemat, persiaksi "tjaparkhaneh", ovat hyvin vanhat ja rappeutuneet. Ajateltakoon neliskulmainen talo, jonka keskellä on piha hevosia ja muulia varten. Seinissä on pilttuita eläimille, keskellä pihaa on ylennys, johon on tapana asettaa satuloita ja tavaramyttyjä. Suuri portti johtaa pihaan, ja sen molemmin puolin on huoneita, tallattuine multalattioineen. Paremmat matkustajat saavat pienen huoneen portin yläpuolella, joka arolta katsottuna on matalan tornin näköinen. Tämän nimi on "balakhaneh"[16] ja on tosin varustettu oviaukoilla ja ikkunareijillä, mutta siltä puuttuu tavallisesti ovia ja akkunoita. Luonnollisesti ei ole mitään sänkyä tahi makuupaikkaa lattian yläpuolella, kukin saa asettua lattiakivelle, likaläjien ja tomun sekaan, puhumattakaan siitä uskomattomasta syöpäläisten paljoudesta, jotka eivät suinkaan tee lepoa suloiseksi. Ensi alussa oli vähemmän mieluista katsella, kuinka persialaiset, ennenkuin lähtivät yöasemastaan, riisuivat vaatteensa ja tarkasti puhdistivat ne nurkassa, päästäksensä kaikellaisista pikkuelävistä, joita sitte muut matkustajat saivat hyvänänsä pitää. Mutta tämä on välttämätöntä pahaa, johon pian tottuu.
Joka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta. Ensimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus kanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei saa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota asemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse näkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää tuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he suutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat sen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin lähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla tarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen mielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun. Kyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8 farsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä viedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan "tjapartjageriksi", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden kraanin juomarahaksi.
Tämmöistä kyytilaitosta "tjaparia", ei kuitenkaan ole koko Persiassa; sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä teillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta Teheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja etelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta Shiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen Hamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona; Teheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista Asterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin—Teheran—Kum reitillä, mutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan Persian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia. Shiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei löydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos mahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös yllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä välimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut karavaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari yksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi muuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.
Useimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren rakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet suuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten rakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet omaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh, mutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on niin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa on tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä, mutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty kuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa, seiniin tehdyissä komeroissa.
Koska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin persialaisista hevosista.
Alkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso. Ulkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta vahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla, niljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja varma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu, ennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se paikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle, juoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta. Persian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään erittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi. Asemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa joka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai viisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään koulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa hyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin suinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin suinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.
Persialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen haaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu hevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy vuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla hevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme Farsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle rannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.
Paitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja, niinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja turkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista. Viimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo aikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se nopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret ovat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin ruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä päätä ja rinta on hyvin litistynyt.
Tämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme matkaamme etelään päin.
Erään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin eteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet saattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä hän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti tuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa. Teheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen ja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa kuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan Rageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää kaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja tämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla varustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka nimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin juhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla ratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja naisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat toisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä pois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten uskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat lähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi dervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän puolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän hulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt Kährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä mäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on samanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin tuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su ja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla lounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.
Mitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi kävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan. Pari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa oli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka näyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan pitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi paahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska nämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa ja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini voinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä pyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.
29 p. aamulla saavuin viidennelle asemalle, nimeltä Mensäriäh, joka hallitsee laajaa umpilaaksoa ja jonka lähellä on tuo suuri, piirustusvihkoon ikuistettu karavaaniasema Emir-i-Su.tan, ja ehtoopäivällä saavuimme kuudennelle asemalle, Pul-i-Dellak, s.o. "parturin silta." Tähän oli pari karavaania leiriytynyt ja niitten läsnäolo antoi koko lailla eloisuutta tälle paikalle. Juuri karavaaniaseman alapuolella juoksee suuri ja leveä Kara-Su joki s.o. "musta vesi." Sen yli johtaa silta, joka suurimmaksi osaksi on kukistunut. Sillan toinen puoli on syössyt alas, josta syystä täytyy ratsastamalla kahlata yli joen, joka on jotenkin vuolas, syvä ja samea.
Kuljettuani vielä kuusi tuntia, saavuin Kum-nimiseen pyhään kaupunkiin, joka sijaitsee tasaisella arolla Rud-Khane-Kum joen luona, mikä on Kara-Sun lisäjoki. Kaupunki näyttää jo kaukaa sangen kauniilta, näkee viheriöitä kupooleja, kuusi korkeata tornia, pyhän haudan kullattu kupooli keskellä. Kum on sentähden pyhä, että "saastuttamaton" Fatima, Iman Retsan sisar, on siellä haudattuna. Ollessaan toivioretkellä Meshediin, kuoli hän Kumissa ja haudattiin sinne, josta syystä kaupunki julistettiin pyhäksi paikaksi. Sitä paitsi lepää siellä neljäsataaneljäkymmentä muuta pyhimystä, ja lukemattomat hautakivet antavat meille käsityksen niitten hurskaitten paljoudesta, jotka ovat kaukaisilta seuduilta antaneet tuoda itsensä tänne lepäämään saastuttamattoman Fatiman läheisyydessä. Kum'iin vaeltavat vuosittain tuhannet retkeilijät, varsinkin lapsettomat aviovaimot ja naimahaluiset naiset, jotka pyytävät pyhimykseltä kauneutta, onnea ja perillisiä. Samoinkuin Shaahi-Abdul-Atsimissa ei täälläkään kukaan uskoton saa lähestyä hautaa määrätyllä etäisyydellä. Professori Vámbéry on luultavasti ainoa eurooppalainen, joka on ollut Fatiman haudassa, ja hänen sinne pääsemisensä riippui siitä erinomaisesta taitavuudesta, jolla hän kantoi muhamettilaista valepukuansa. Kumarassa, nöyrässä asennossa astui hän verkalleen toivioretkeläisten seurassa marmorirappusia, joita hänen täytyi suudella, ja toivioretkeläisten virret täytyi hänen osata ulkoa ettei joutuisi ilmi. Hän kertoo että arkkua ympäröi hopea-aita ja että sitä peittää kallis matto, jota vaan kerran vuodessa nostetaan.
Kun on ratsastanut Kumin laveitten basaarien läpi, tullaan taas kiviperäiselle tielle, joka vähitellen tekee nousua Kashaniin asti. Tämä kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, on kuuluisa teollisuudestaan ja vilkkaasta kaupastaan. Kashanista tullee ehkä tulevaisuudessa sangen tärkeä paikka, ollen kahden ehdoitetun, sangen tärkeän rautatielinjan leikkauskohtana, nim. osaksi sen, joka Tabriksen on Jesdin kautta aiottu yhdistämään Eurooppaa Intian kanssa, osaksi sen, joka Teheranista tulee kulkemaan halki maan Persian lahden rannikolle. Kashanissa on pieni tulen-palvelijain eli guebrien asutus. Tämän ikivanhan uskonnon tunnustajien varsinainen pääpesä on Jesdin ja Kirmanin kaupungit. Edellisessä nousee niitten luku 6,500 ja jälkimäisessä 1,500, ja koko Persiassa löytynee niitä 8,500. Tulen palvelijat ovat suurimmaksi osaisi kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia, mutta muhamettilaiset persialaiset sortavat heitä kovasti. Niinpä he eivät esim. saa käydä samalla tavalla puettuina kuin nämät viimemainitut[18] eivätkä saa ratsastaa hevosilla, vaan ainoastaan aaseilla.
Kashanin lakeus saa vetensä Kuhrudin vuorelta. Siellä on kahden kallion välillä sulku, jota persiaksi sanotaan Boend-i-Kuhrud, eli "vuorvirran sulku." Tämä sulku, jonka shaahi Abbas rakensi pakottamaan veden virtaamaan kohti Kashan-lakeutta, muodostaa pienen erittäin viehättävän järven. Sulun yli syöksyy 40 metrin korkuinen vesiputous alas laaksoon. Samankaltaisia sulkuja löytyy muissakin paikoin Persiassa ja tohtori Polak sanoo, että voitaisiin saada koko Teheranin lakeus hedelmälliseksi sulkemalla jonkun solan Elbursissa.
Boend-i-Kuhrud näytti erittäin kauniilta iltahämärässä. Ei pieninkään tuulenhenki väräyttänyt sen pintaa, joka selvään kuvasti vuorten rosuisia kylkiä. Pysähdyin tähän hetkeksi, osaksi nauttimaan kauniista näköalasta, osaksi lepäyttämään uupuneita hevosia. Kaikki hevoset Kashanin tjaparkhanehilla olivat nim. jo kerran samana päivänä kulkeneet Kuhrudista edestakaisin ja kun lähdimme edelliseltä paikalta, oli minulle annettu erinomaisen kurja hevonen, kun sitä vastoin opastava persialainen oli saanut paljon paremman. Huomasin pian tämän kepposen ja vaihdoin hänen kanssaan hevosta. Muutaman tunnin matkan perästä näimme, että tuo huonompi hevonen oli ihan menehtymäisillään väsymyksestä, josta syystä mies astui alas ja rupesi kävelemään. Tultuamme ylös äkkijyrkille vuoripoluille laski uupunut hevonen monasti maata, mutta mies piiskasi ja löi sitä niin rautavitjalla, että veri tippui sen silmäkoloista. Sivumennen tahdon mainita, että kaikilla persialaisilla on yhteistä se, että he mitä raaimmalla tavalla kohtelevat kotieläimiä; ja kuitenkin nämät tekevät työnsä sillä välin kun heidän ankarat herransa laiskottelevat ja vetelehtivät. Meidän täytyi nyt vähän väliä pysähtyä levähtämään, mutta kun oli jo iltaa paljon kulunut ja alkoi käydä hyvin pimeäksi, jätin seuralaiseni ja jatkoin yksinäni matkaa Kuhrudia kohti. Neljä tuntia ratsastin kapeita vaarallisia polkuja pilkkopimeässä, jota vaan silloin tällöin leimuavat salamat valaisivat. Hevonen pysähtyi monta kertaa. Luulin jo eksyneeni, ja väsyneenä kun olin, aioin juuri seisahtua, sitoa hevosen puuhun kiinni ja maata taivasalla, kun näin kaukana valkean loistavan; otaksuin että se oli Kuhrudin asema, mutta lähemmäksi tultuani, huomasin valon tulevan eräästä paimentolaisteltasta. Ratsastin lähemmä telttaa ja huusin ihmisiä. Sieltä ei kukaan vastannut, mutta tuon tuostakin näkyi varjoja teltankankaaseen kuvastuvan. Kun olin vielä kerran huutanut ja vielä kerran turhaan odottanut vastausta, astuin ratsulta alas, sidoin sen erääseen telttatankoon, kiskasin teltanoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin. Paimentolaisten mielestä oli tämä jotenkin hävytöntä, ja he toruivat siitä, etteivät saaneet yörauhaa, mutta selitettyäni, että olin "frengi", joka oli kulkenut eksyksiin, tuli vanha ukko ulos ja saattoi minut alas tielle. Siellä hän osoitti Kuhrudia päin ja katosi sitten pimeyteen. Tie, jota nyt ratsastin, oli oikeastaan joenuoma, jossa oli noin 30 sm vettä ja sen molemmin puolin oli tiheä oliivimetsä. Kun olin pari tuntia näin ratsastanut, tuli vihdoinkin suuri ränstynyt talo näkyviin. Hevonen, joka tunsi oloja, meni portin eteen. Tämä oli Kuhrudin tjaparkhaneh. Olin hyvin väsynyt ja nälissäni, mutta olinkin ratsastanut viisitoista tuntia. Maistuikin sentähden erinomaisen hyvältä saada lasillisen lämmintä teetä, muutaman munan ja palasen leipää, sekä aterian perästä saada polttaa piipun tuoksuavaa persialaista tupakkaa, mutta parasta kaikesta oli saada oikaista itsensä kivilattialle, satula päänalukseksi ja muutamaksi tunniksi unohtaa päivän vaivat. Aamuyöstä tuli vihdoinkin persialainen oppaani, joka oli saanut kävellä koko matkan ja ajaa väsymyksestä puolikuollutta hevoskonia.
Kuhrud on jotenkin suuri kylä, jossa on matalia savihuoneita ja risumökkejä, jotka sijaitsevat pitkin vuoren rinteitä. Yltympäri on laajoja puutarhoja ja ruohonurmikoita, jotka levittävät mieluisan ja raittiin tuoksun. Lunta oli vielä korkeimmilla vuorenharjuilla, jotka paikoittain olivat 6-7 tuh. metrin korkuisia. Englantilais-intialaisen sähkölennätinlinjan korkein asema Persiassa onkin juuri Kuhrudin kylän vieressä korkealla. Niinkuin tunnettu, kulkee englantilainen sähkölennätinlinja koko Persian poikki, Tabriksesta Teheranin, Ispahanin ja Shiratsin kautta Busheriin. Silmäys kartalle näyttää tämän tien olevan hyvin mutkaisen, mutta välttämätöntä on, että sähkölennätinlanka seuraa suurta karavaanitietä, jotta sitä olisi helpompi tarkastaa ja korjata ja jotta virkamiehet helpommin pääsisivät kulkemaan asemiensa välillä. Linjalla on kolme lankaa, joista yksi vie sähkösanomat suoraan Lontoosta Kalkuttaan; toinen on yhteydessä maailman muitten sähkölennätin-lankojen kanssa, ja kolmas vie paikallissähkösanomia asemien välillä. Langat riippuvat rautaisissa putkitolpissa. Virkamiehenä oleminen persialaisella sähkösanoma-asemalla mahtaa olla erinomaisen surkea ja yksitoikkoinen toimi. Muutamalla sähkösanomavirkamiehellä on perheensä muassaan tässä vieraassa maassa, ja kun täällä voidaan elää hyvin helpolla, laskevat he, että he vuosien kuluttua saattavat tulla takaisin Englantiin ja elää siellä säästöistään.
Tämä Kuhrudin vuori on unhoittumattoman ihana seutu. Raittiit tuulahdukset virvoittavat helteiseen, tomuiseen erämaailmaan tottunutta matkustajaa ja komeat, jylhät vuoret, joita jatkuu aina siintävään kaukaisuuteen, hurmaavat hänen silmänsä lukemattomilla värivivahduksillaan. Kristallikirkkaita puroja syöksyy alas laaksojen läpi ja nostattavat maasta jotenkin tuoreen vihannuuden. Etelärinteellä sijaitsee Soh-niminen kylä, mutta Bideshkin luona jouduin taas alas tasaiselle hiekka-arolle, joka leviää etelään päin Murshakan ja Grats kylien ohi Ispahaniin asti. Siinä kasvaa eräs ohdakelaji, jota persialaiset kokoovat, kuivaavat ja käyttävät polttoaineena. Mitä etelämpään tullaan, sitä vilkkaammaksi käy liike ja vihdoin näkyy tuolla kaukana suuri kaupunki kupooleineen, minareetteineen, oikean puutarhametsikön sisällä: se on Ispahan, valtakunnan entinen pääkaupunki.