V.
KONSULIN LUONA.
Sillä tiedolla, jonka lennätinvirkamies oli hänelle antanut, ei Asbjörn Kragin ollut vaikeata löytää konsuli Bingin komeata taloa, vanhaa kivitaloa edelliseltä vuosisadalta antiikkityylissä.
Hän astui suureen juhlasaliin, jossa palvelija pian otti hänet vastaan.
Ei montaakaan sekuntia sen jälkeen tuli komeasti puettu herra sympatisine ulkomuotoineen rynnäten ulos ottaakseen vastaan hänet. Asbjörn Krag ymmärsi, että sen täytyi olla konsulin itse. Hänen kasvonsa olivat hetkisen suurimman yllätyksen leimaamat.
— Ja täällä, huudahti hän lämpimästi puristaen Kragin kättä, sitä saan sanoa nopsaksi toimitukseksi. Näyttää melkein kuin teidät olisi lähetetty sähköteitse.
— Melkein, vastasi Krag hymyillen, ja minä ymmärrän konsulin sähköttäneen minulle.
— Niin luonnollisesti; Sähkötin kaksi ja puoli tuntia sitten
Kristianian Salapoliisille. Ehkä olette tullut tänne lentokoneella.
Teitähän voi uskoa kaikesta.
— Ei, olen ollut täällä koko päivän, selitti kristianialaissalapoliisi. Olin vain sattumalta sähkäsanoma-asemalla ja heti sain erään sähkösanoman päälliköltäni, joka käski minua silmänräpäyksessä etsimään teidät.
— Aha, vai niin. Tässä meillä onkin selitys. Mutta kaikin mokomin, olkaa hyvä ja astukaa sisään. Täällä seisomme todellakin ja juttelemme, joten unhotamme ettei juhlasali juuri ole oikea keskustelupaikka. Asbjörn Krag riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi konsulia erinomaisen rikkaasti ja aistikkaasti sisustetun huonerivin läpi. He astuivat työhuoneeseen, joka oli varustettu kelvolla, vanhalla mahongihuonekalustolla. Seiniä koristivat kirjat kauniissa ja taiteellisissa kansissa.
Asbjörn Krag käsitti heti tulleensa kovin rikkaan miehen kotiin.
— Uskallanko kysyä miksi olette kunnioittaneet pientä kaupunkiamme käynnillänne? alotti konsuli istuttuaan ja sytytettyään sikarinsa. Ehkä erehdyn otaksuessani läsnäolonne olevan jonkinlaisessa yhteydessä minun asiani kanssa?
— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, teette todellakin erehdyksen, herra konsuli. Aina siihen asti kun nyt olen häilynyt täydellisessä tietämättömyydessä siitä että teillä ylipäänsä olisi jotain asiaa jonka minä voisin auttaa tutkimalla sitä.
Olen täällä pelkästään yksityisasioissa vaikka saankin tunnustaa, että täällä oleskelemieni tuntien aikana olen tullut kosketuksi erääseen osaan suhteista jotka ovat antaneet minulle päänvaivaa. Kaikki tämä ei ole kuitenkaan tekemisissä teidän asianne kanssa, herra konsuli, mutta olen kovin utelias saadakseni tietää miksi olette kutsuneet minut tänne.
Konsuli karisti tuhkan sikaristansa ja valmistui kertomaan.
Asbjörn Krag huomasi kunnon miehen olevan hiukan neuvottomana siitä miten hän alottaisi.
— Ennen kaikkea pyydän saada mainita, sanoi konsuli, että olen lähettänyt sanan teille siksi että olen kuullut niin paljon hyvää teistä.
Asbjörn Krag kumarsi
— Sitäpaitsi pyydän saada osottaa tämän asian vaativan sekä teräväjärkisyyttä, viisautta että hienotunteisuutta — ominaisuuksia joita erittäin ihailen teissä.
Konsuli kakisti ja jatkoi sitten.
— Siitä vähästä mitä olette nähnyt kotiani, sanoi hän, olette mahdollisesti voineet ymmärtää minun harrastavan taidetta. Muiden muassa olette nähneet joukon kallisarvoisia tauluja ja sitäpaitsi omistan pienen valitun kirjaston, jonka kerskumatta uskallan väittää maan arvokkaimmiksi.
Asbjörn Krag nyökkäsi myöntymykseksi ja katsoi ihastuneesti seiniä pitkin, jossa kalliit sidotut kirjat olivat pitkissä kunnioitusta herättävissä riveissä.
— Asiani, jatkoi konsuli, koskee juuri erästä taideteosta, erästä taulua. On koetettu varastaa erästä kallista aivan korvaamatonta taulua.
Kristianialaissalapoliisi, joka ei juuri ollut erittäin kokenut kaunotaiteissa, kysyi aivan äkkiä:
— Taulu?
— Niin.
— Onko tämän taulun nimi "Viimeinen ruusu?"
— Ei, vastasi konsuli sydämellisesti nauraen.
— Onko sen nimi ehkä "Geisha" eli sen tapaista?
Konsuli katsoi hiukan kummastuneena salapoliisiin ja vastasi.
— Ei suinkaan, kaukana siitä, herra Krag.
— No niin! Sehän oli vain eräs ajattelematon päähänpistoni. Olen nimittäin aivan täpötäysi päivän ihmeellisistä elämyksistä. Mutta nyt kokoon ne kaikki yhteen erääseen aivojeni nurkkaan ja lukitsen ne sisälle. Nyt tahdon antautua ainoastaan teidän asianne huomioon, herra konsuli… siis; teiltä on yritetty varastaa eräs taulu?
— Niin.
— Ja tämä yritys epäonnistui.
— Sitä en tiedä vielä, herra salapoliisi. Se riippuu teistä.
— Mitä minusta?
— Niin, asia on nimittäin siten, ettei yritys ole vielä lahonnut. Nyt kerron miten se tapahtui.
Noin kolme viikkoa sitten sain kirjeen eräältä tuttavaltani Lontoossa. Hän sanoi kahdelta taholta aijotun tehdä ponnistuksia varastaa arvokkain tauluni ja että minun täytyi olla varuillani.
Aluksi otin sen täydellisesti levollisesti. Enhän tuskin voinut ajatellakaan mahdollisuutta, että tauluni voitaisiin varastaa tässä pienessä rauhallisessa kaupungissa.
Mutta silloin tapahtui pari asiaa jotka tekivät sen että minä aloin varomaan.
Palvelijani kertoivat epäiltävän näköisten miehien ruvenneen hiiviskelemään taloni ympärillä. Olipa eräs näistä hyväkkäistä kerran pidätetty työhuoneeni oven vieressä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hänellä oli siellä tekemistä, sanoi hän tulleensa sisälle kootakseen köyhille.
Hän näytti myöskin oikean, erään papin allekirjoittaman listan mutta sittemmin olen saanut selville, että tämä lista oli väärä. Kysymyksessä oleva pappi ei koskaan ollut lähettänyt sellaista listaa.
Nyt voitte mahdollisesti väittää, herra salapoliisi, miehen olleen vain tavallisen petkuttajan, mutta tätä vastaan puhuu se asianhaara, että kukaan toinen koko kaupungissa ei ollut saanut osakseen listaa jonka kanssa hän kulki.
Tämä osoittaa toisin sanoen, että lista oli hänen itsensä kokoonkyhäämä, ainoastaan saadakseen tekosyyn sen tapauksen varalta että hänet yllätettäisiin taloni epäluulonalaisessa läheisyydessä, tai kerroksessani. Emmekö ole yhtä mieltä siinä?
— Täydellisesti, vastasi Asbjörn Krag, mutta eikö ole tapahtunut mitään kouraantuntuvampaa?
— Kyllä yöllä eli aamulla, ja niin pian kun olin päässyt selville siitä sähkötin teidät.
Kuten voitte ymmärtää on tässä kysymys tavattoman arvokkaasta taulusta. Saatte nähdä sen sitten, mutta voin nyt sanoa toistaiseksi sen nimen. Se on van Dyck'in oma muotokuva. Sanokaamme sen arvoksi satatuhatta eli enemmän. Se on kallein taideteos ja raha-arvoltaan enemmän kuin kaikki muut taideteokset yhteensä.
Sellaista ihanaa taideteosta suojatakseen täytyy noudattaa erikoisia varmuustoimenpiteitä.
Olen sentähden hankkinut itselleni kullatun teräskehyksen, jonka olen antanut vääntää seinään kiinni sinkilöillä, jotka ainoastaan joku seppä eli perinpohjin oppinut murtovaras voisi irroittaa.
— Ja nämät sinkilät löysitte tänään irtiotettuina?!
— Aivan oikein. Selittämättömän vaiston ja saamieni varoitusten uskollisen levottomuuden johtamana päätin tänään aamulla katsella taulua hiukan lähemmin. Silloin näin, että kaikki neljä sinkilää oli melkein poikki leikattuja, eli oikeammin sanoen, halkiviilatut, mutta oli se tehty niin hienosti että oli mahdoton huomata sitä tarkastelematta lähemmin.
Taulu oli niin irroitettu että sen kovin hyvin saattoi temmata alas seinältä.
— No mitä te sitten teitte? kysyi Asbjörn Krag.
Konsuli tiesi mitä hän tarkoitti ja vastasi hymyillen.
— Vain erään asian.
— Te sähkötitte salapoliisille?
— Kyllä, sähkötin teille. Läksimpä itse matkaani sähkösanomineni ja sanoin palvelijoilleni odottavani luokseni erästä ylioppilastoveriani Kristianiasta.
— Ja edelleen?
— Muuten en tehnyt yhtään mitään. Talossani ei ollut ketään joka oli selvillä minun keksineen sen, että sinkilät ovat halki sahatut.
— Ja te ette ole tehnyt mitään taululle?
— Ei tietenkään. Se riippuu täydellisesti samassa asussa jonka tänä aamuna löysin.
— Epäilettekö jotain? jatkoi Asbjörn Krag.
— En, ketäpä minä voisin epäillä. Vanha taloudenhoitajattareni on ollut perheeni palveluksessa kaksikymmentä vuotta.
— Ei ketään voida sulkea epäilyksistä, huomautti Krag.
— Ei, kuuletteko! Vanha nainen! Hän ei ymmärrä muuten hajuakaan taiteesta.
— No niin, mutta on kai muitakin palvelijoita? jatkoi Krag, esimerkiksi se nuori mies, joka juuri oli täällä sisällä.
Konsuli nauroi äänekkäästi.
— Voin vakuuttaa teille, että Sören — häntä kutsutaan todellakin niin — on suurin hölmö mitä minulla milloinkaan on ollut palveluksessani. Hän on varmaankin ollut täällä noin neljätoista päivää, joten en oikein tarkoin tunne häntä, mutta olen jo saanut selväksi itselleni tulevan tarpeelliseksi panna hänet pois. Hän on aivan tyhmä. Hän on koko talon naurettavuus. Mitä te muutoin ajattelette! Niin nuori mies olisi jo niin perehtynyt pyhän taiteen mysterioihin että hän ryhtyisi varastamaan kalliita tauluja. Ja lisäksi olisi niin hyvä vainu että hän valitsisi juuri kaikkein arvokkaimman. Ei, se on aivan uskomatonta. Saadaksenne tilaisuuden kontroleerata olenko oikeassa käsityksessä, kutsun hänet sisälle.
Konsuli soitti,
Pian sen jälkeen tuli palvelija sisään. Hän näytti todellakin aivan harvinaisen typerältä. Hänen kasvoissaan oli lammasmaisen tuijottava näkö, jonka Kristianialaissalapoliisi heti näki.
Konsuli sanoi.
— Kuules nyt, Sören, tuo nyt sisään vähän portviiniä, makeata kuten tiedät.
Sören nosti päätään, katsoi hetkisen isäntäänsä ja vastasi:
— Portviiniä?
Tämä kysymys tuli niin idioottimaisesti että Asbjörn Krag purskahti nauruun.
— Niin, tietenkin, huusi konsuli kiukuissaan, lähde vaan matkoihisi, turska! Seisotko sinä ja nukut, häh?
Palvelija käänsi selkänsä seurueelle ja meni mutisten ovesta.
— No miltä tuntui? kysyi konsuli.
— Olen vain ihmeissäni miten olette kestänyt niin kauan tuon naudan kanssa, vastasi kristianialaissalapoliisi.
— Niin, olette oikeassa, mutta ei ole ollenkaan helppo saada palvelukseensa kunnollisia palvelijoita. Ennen pidettiin kunniana olla palvelijana rikkaalla ja mahtavalla miehellä. Nyt näytetään pitävän häpeänä ja häväistyksenä. Siksi tunkeutuukin vain kaikkein tyhmimpiä.
Konsuli nousi.
— Menkäämme nyt katsomaan taulua, sanoi hän.
— Jättäkäämme arkipäiväiset pikku surut ja vastukset ja maailman tyhmät palvelijat. Menkäämme ja unohtakaamme pienet asiamme, hetkiseksi voidaksemme häiritsemättä siirtää itsemme nauttimalla tästä taideteoksesta. Tulkaa herra salapoliisi.
Konsuli meni edellä ja salapoliisi seurasi häntä.
Lopuksi tulivat he erääseen pieneen salonkiin, kalustettuna vanhaan hollantilaistyyliin. Seinillä riippui vanhojen mestarien tauluja. Kullattu laatta kehyksen alimmalla lastalla ilmoitti taiteilijan nimen.
Toisella poikittaisseinällä riippui aivan yksinään taulu silkkipoimutelman peittämänä.
Konsuli veti poimutelman pois.
Kristianialaissalapoliisi katsahti taulua ja peräytyi.