VI.
SALAISUUS KULUNEELTA VUOSISADALTA.
Ei koskaan hän ollut nähnyt niin kamalia kasvoja kuin tällä omalla muotokuvalla oli.
Korkea, keltainen otsa, suuret mustat silmäparit sekä punainen suu leveävarjoisen baretin alla.
Korkea otsa, vihaiset, tuimat silmät ja paksut lihavat huulet antoivat kasvoille melkein epäinhimillisen julmuuden leiman.
— Jos tämä on van Dyckin oma muotokuva, sanoi Asbjörn Krag, niin on taiteilija ollut rohkeampia miehiä mitä milloinkaan on elänyt. Sillä kysyy rohkeutta jättää jälkimaailmalle itsestään sellainen omituisuus.
— Olette oikeassa — vastasi konsuli, ihastuneena katsellen kauniita kasvoja. Mutta se on kuitenkin ihana taideteos. Katsokaa noita varjoja, näitä silmiä vihaisine katseineen ja katsokaa tätä kummallisessa hymyssä olevaa suuta. Eikö tähän hymyilyyn ole kätkeytyneenä eräs kadonneen vuosisadan salaisuus.
— Rohkeuteni melkein värisee sitä katsellessa, vastasi salapoliisi. Se on todellakin tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, ne ovat omituisimmat kasvoi mitkä milloinkaan olen nähnyt. Salapoliisi meni lähemmä ja näki nyt kehyksen alimmalla listalla olevan:
VAN DYCK.
Oma muotokuva.
Konsuli jatkoi;
Kerran kävi luonani Antwerpenin maalausgallerian johtaja. Hän tarjosi minulle heti taulusta 150,000 guldenia. Mutta mitä minä teen rahalla. En tahdo milloinkaan erota tästä ihanasta taideteoksesta. Meidän kerääjäin salaisuus on juuri se, herra salapoliisi, että kun me olemme saanut taideteoksen, tulee se olemaan melkein osa meistä. Me emme voi edes ajatella mahdollisuutta erota eli kuolla siitä. Se on keräilyn korkein voima. Ja voitte kuvitella pelästystäni huomatessani, että taulu tänään aamusella oli puoleksi leikattu seinältäni.
Minä vaan en ymmärrä, sanoi Asbjörn Krag, miksi varas on yrittänyt ottaa koko taulun teräskehyksineen; sen sijaan että hän aivan yksinkertaisesti olisi leikannut kankaan.
— Sanon miksi, vastasi konsuli. Asia on niin, että minä, osittain pelastaakseni palvelijoitani olemasta kihokynsisiä ja osittain estääkseni ihanan taulun leikkaamista kehyksistä, olen antanut sijoittaa tunnetun sähkölaatan kankaan taakse — aivan samaa järjestelmää jota nyt on alettu käyttämään Parisin, Antwerpenin ja Vatikaanin galleerioissa. Niin pian kun kangasta kosketetaan, vielä vähemmin metallilla, alkavat hätäkellot soida koko talossa. Sähköaparaatilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista yhteyttä kehyksen kanssa ja varastaakseen taideteoksen täytyy siis ottaa kaikki tyyni.
— Miksi tämä tuolin selkämys on sijoitettu heti taulun alle? kysyi
Asbjörn Krag.
Konsuli hymyili.
— Niin, eikö totta sanoi hän. Se on aika juonikkaasti ja näyttää luonnolliselta. Sen ovat tehneet roistot. He eivät ole uskaltaneet luottaa, että sinkilät, niin poikkisahattuina kuin ovatkin, voisivat kannattaa tauluja, ja sentähden ovat he varmuuden vuoksi panneet tämän tuolin selkämyksen tueksi. Minä en ole koskenut siihen.
— Siinä olette todellakin tehneet oikein, sanoi Krag ja lisäsi. Me tulemme sen kautta uskottelemaan varasta ettemme ole nähneet mitään.
Krag veti tuolin pois.
Taulu riippuu kuitenkin paikallaan.
Sitten pani salapoliisi tuolin takaisin paikallensa. Hän alkoi sitten tarkasti tutkia taulun kullattua kehystä sekä sinkilöitä, jotka pitivät sitä seinässä kiinni.
Lujat sinkilät olivat sahatut poikki erinomaisen hienolla ja terävällä viilalla.
Salapoliisi löysi muutamia viilanlastun jyväsiä teräskehyksellä ja lattialla. Muuten ei ollut ainoatakaan jälkeä löydettävä lurjusmaisesta yrityksestä.
— Viilaus on suoritettu niin erinomaisen hienosti, sanoi Krag, etten minä, ellen olisi parempia selvitellyt, olisi voinut uskoa sen suoritetun partaveitsellä, joka voisi lävistää terästä. Olen monissa tilaisuuksissa ennenkin nähnyt sellaista viilanlastua, mutta on aina myöskin ilmennyt perillä olleen ammattitaitoisen kansainvälisen suurroiston. Uskottavasti on kai tässäkin sellaiset suhteet.
— Jokainen sinkilä, jatkoi hän, on sahattu kymmenesosan millimetrin päästä. Ja itse asiassa se mikä on jälellä, ei ole parempi kuin tavallinen ohut silkkipaperi ja koska teräs ei ole kimmoisaa, tarvitaan ainoastaan tuupaisu saadakseen irrotetuksi koko kehyksen.
— Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.
— Mutta miten roistot ovat päässeet sisään ja saaneet suorittaa tämän, on minulle kuitenkin arvoitus. Luultavasti ovat he työskennelleet yöllä. Heidän täytyy olla salaliitossa jonkun kanssa joka on talossanne. Kuulkaa hetkinen, herra konsuli, teidän tulee pitää valppaasti silmällä tuota jöröjukka palvelijaa. Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hän olisi viisaampi kuin luulittekaan.
Konsuli mutisi jotain, että hän pitää täydellisesti uskomattomana, että tyhmällä Sörenillä olisi mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mutta hän ei luvannut kuitenkaan päästää häntä näkösältä.
— Minä en muuten ymmärrä, huomautti Krag, mitä iloa saattoi olla näillä konnilla tästä taideteoksesta. He voivat mahdollisesti myydä sen museoon, silloin heidät heti huomataan, ja en usko myöskään kenenkään yksityisen uskaltavan kainostelematta ostaa varastettua tavaraa.
— Silloin täydellisesti erehdytte, sanoi konsuli.
— Olen vakuutettu siitä että nämä varkaat, jotka nyt ovat toimineet, ovat suunnitelleet mitä viekkaimmalla tavalla.
Ajatelkaamme sitä mahdollisuutta, että he joku aika sitten ovat kääntyneet jonkun rikkaan kerääjän puoleen, monimiljonäärin, sillä se voi olla tietysti vaan monimiljonääri, joka on kehottanut ostamaan niin kalliita taideteoksia. Mutta mitä te ajattelette.
Konsulin sanoissa monimiljonääristä oli Asbjörn Krag peräytynyt ja hämmästyksen ja yllätyksen piirre levisi hänen kasvoilleen. Eräs ajatus oli juolahtanut hänen aivoissaan.
— Ei mitään, vastasi hän vain. Olkaa hyvä ja jatkakaa, herra konsuli.
— Siis minä toistan vieläkin kerran että me voimme otaksua erään roistoista kääntyneen jonkun ulkolaisen rikkaan miehen puoleen.
He ovat tietysti itse sanoneet saaneensa vihiä kovin hienosta afääristä.
Fredrikshaldissa on eräs mies, jolla on taulu jonka hän mielellään myy huonojen raha-asiain vuoksi.
Olisi epäedullista norjalaisen luotolle jos tulisi tietoon, että hän on pakotettu myymään kauneimman ja kuuluisimman taideteoksen. Mutta koska hän joka tapauksessa on pakotettu myymään sen, vaatii hän — väittivät roistot sen tapahtuvaksi, suurimmassa salaisuudessa.
Hän on valinnut silloin heidät välittäjiksensä ja he ovat luvanneet hankkia hänelle taulun.
Sanokaamme viidestä tuhannesta punnasta.
Tähän on siis asianomainen suostunut.
Sitten he aivan yksinkertaisesti varastavatkin minulta taulun, mies saa taulunsa ja maksaa sen.
Tietysti täytyy hänellä joka tapauksessa olla epäluulo, ettei se ole tapahtunut kunniallisella tavalla. Mutta koska se koskee hänen suurta luottoansa, hänen voimaperäistä keräilyintoaan, näyttelee moraali ainoastaan vähempiarvoista osaa. Katsokaa meillä kerääjillä on kykyä siihen, niinpian kuin se koskee mielenkiintoista, harvinaista taideteosta.
Mutta, kuten sanottu, ainoastaan kovin rikas mies voi antautua sellaisiin pieniin seikkailuihin. Mies, jonka taloudellinen asema on kova kuin kallio, voi toivoa satunnaisen laittomuuden seurauksia suurella tyyneydellä. Katsokaa esimerkiksi vaan Rockefelleria, jota turhaan on syytetty kaikista maailman ajateltavissa olevista rikoksista.
Asbjörn Krag nousi
— Te mainitsitte erään nimen, herra konsuli, sanoi hän. Te mainitsitte
Rockefellerin. Mutta miksi ette sanonut jotain toista, esimerkiksi
Pierpont Morgan?
— Mielelläni, vastasi konsuli ja nyökkäsi myöntävästi. Hän on muuten kovin mielenkiintoinen taiteesta ja kovin sydämmetön.
Asbjörn Krag oli tullut tahdottomasti ajatelleeksi Pierpont Morganin sähkösanomaa taikailveilijälle, konsulin kehittäessä varasteoriaansa. Olisiko todellakin keskenäistä yhteyttä näiden molempien asioiden välillä.
— On kuitenkin kovin uskallettu yritys, johon arvoisat herrat ovat ryhtyneet, sanoi Asbjörn Krag. Yrityksen ensi osan ovat he todellakin suorittaneet mainiolla tavalla, nimittäin sahaamalla taulua kiinni pitävät sinkilät.
Mutta vielä on monia vaarallisia asioita suoritettavana. Ensinnäkin on taulu kuletettava kerroksestanne, herra konsuli, ja teidän täytyy tunnustaa, ettei se ole helposti tehtävissä.
Edelleen on jotenkin suuri kangas kuletettava ulos maasta, ja näette siis, herra konsuli, että varkaat työskentelevät edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaan, jonka pitää toteuttaa pienimmässäkin yksityisseikassa.
Luulen, että tällä kerralla voimme tyytyä siihen, että annamme vartioida taulua sekä yöt että päivät.
— Sitä kaikkea olen jo ajatellut, vastasi konsuli, ja olen siihen tarkoitukseen pestannut väkeä johon voi luottaa.
— Erinomaista, sanoi Asbjörn Krag. Ei kestä kauan ennenkuin roistot jatkavat suunnitelmansa toteuttamista. Tavalla tai toisella täytyy heidän luonnollisesti tulla ilmi muiden muassa siitä seikasta, etteivät he ole saaneet selville meidän huomanneen sinkiläin sahausta. Ja sitten, herra konsuli, sitten tulee meidän vuoromme tarttua.
Herrat olivat nyt menneet takasin konsulin työhuoneeseen, mihin yksinkertainen palvelija tuli sitten hetken kuluttua aivan kutsumattomana.
Juuri hänen astuessaan sisään huudahti Asbjörn Krag innoissaan:
— Niin, sen saan sanoa, herra konsuli, etten milloinkaan koko elinikänäni ole nähnyt moista yksityisgalleriaa.
Ja tuo ihana von Dyckin oma muotokuva uhmailee kaikkea selitystä.
— Niin, se on tosi, vastasi konsuli joka heti oli mukana ilveilyssä, mutta siksi olenkin ylpeä kokoelmastani. Mitä sinä tahdot Sören?
— Olen tuonut viinin.
— Se on hyvä. Senhän näen itsekin. Mitä muuta tahdot?
— Niin mielelläni pyytäisin päästä vapaaksi illalla.
— Mitä! Sinullahan oli juuri vapautta joku päivä sitten, ja et ole ollut täällä enempää kuin neljätoista päivää. Luuletko sinä, että siinä on pontta ja perää?
Yksinkertainen Sören näytti täydellisesti lohduttomalta.
— Onko isoäitisi ehkä kuollut? kysyi konsuli. Eli haudataanko isoisäsi?
— Ei, herra konsuli?
— Vai ei. Ne tapaavat olla sinun tavallisia päähänpistojasi. No, mikäs sitten on?
— Tahtoisin mielelläni nähdä taikailveilijän.
— Oho! Sinä tahdot mennä sirkukseen! Ja siksi olet valmis jättämään minut närkästyksissä toisetta palvelijatta.
— Niin, herra konsuli, vastasi tyhmä Sören ja tuijotti lammasmaisin ilmein suoraan ikkuna-aukkoon.
Konsuli aikoi käskeä hänet ulos nuhdesaarnalla, mutta äkkiä pidätti hänet Asbjörn Krag, ja sanoi.
— Äsh, antaa hänen mennä sirkukseen, paras konsuli, nuorison tarvitsee huvitella itseään hiukan siiloin tällöin. Se ei vahingoita.
Konsuli katsoi salapoliisiin, joka tarkoituksella iski silmää.
— No niin, sanoi hän hetken miettimän jälkeen, sinä saat mennä sitten sirkukseen.
— Kiitos, herra konsuli.
Sören jää kuitenkin seisomaan. Silloin joutui konsuli suunniltaan.
— Sinä olet helvetin nauta, Sören, sanoi hän, miksi et lähde tallustelemaan.
— Olisi eräs asia, herra konsuli.
— Mitä —! Vieläkö enemmän?
— Kyllä, tuolia ulkona seisoo eräs mies, joka tahtoo puhua konsulin kanssa. Hän sanoo olevansa verhoilija ja että me olemme käskeneet tulla hänet luoksemme.
Konsuli nousi.
— Se on tosi. Etkö voinut saada sitä suustasi heti, tyhmyri. Anna hänen tulla sisälle.
— Se on eräs vartijoistani, selitti konsuli.
— Joka esittää verhoilijaa, lisäsi salapoliisi, joten varkaissa ei herää mitään epäluuloa hänen todellisesta hommasta.
Konsuli nyökkäsi.
Samassa astui työpukuinen mies huoneeseen.
— Aha, eikös olekin Brående, sanoi konsuli. Oli hyvä, että tulitte täsmälleen. Oletteko valmis ryhtymään työhönne!
Mies veti hymyillen pensseliparin ja liimapannun esille.
— Kyliä, sanoi hän. Mistä alotan?
— Hollantilaisessa salongissa. Mutta onko teillä toista joukossanne?
Mies pani liimapannun lattialle, pisti kätensä taskuun ja veti esilie revolverin.
— Joka reikä ladattuna, sanoi hän.
— Mainiota, mainiota. Te ymmärrätte mitä asia koskee. Luulenpa, että on parasta jos alatte lattian korjauksella. On hiukan linoleumia, jota voitte tekemättä vahinkoa purkaa ja paikata jälleen. Mutta muistakaa eräs asia, Brående. Pitäkää tarkasti silmällä von Dyckin muotokuvaa.
— Olkaa rauhallinen siitä, herra konsuli. Varmaankaan ei hänellä ole enää hauska näyttäytyä katselemaan, mutta minä kyllä kestän sen kanssa, ja uskaltaisipa joku niin….
Näin sanoen veti työläinen jälleen revolverinsa,
— Se on hyvä, se on hyvä, vastasi konsuli, menkää nyt hollantilaiseen salonkiin ja ryhtykää työhönne.
Työmies meni.
— Minä ihailen todellakin teidän viisaita valmislelujanne, sanoi
Asbjörn Krag.
— Tehän olette yhtä hyvä kuin joku salapoliisi.
— Mutta lyönpä vetoa, vastasi konsuli, että olette jo saaneet selville jäljen, herra salapoliisi.
— Olette oikeassa, vastasi Asbjörn Krag. — Olen todellakin löytänyt jäljen.