VII.
YKSINKERTAINEN PALVELIJA JA ILVEILIJÄ.
Konsuli hymyili.
— Minä voin sen uskoa, sanoi hän, kaikesta mitä olen kuullut ja lukenut teistä, ja uskottavasti löydätte uusia huomioita herättäviä jälkiä tutkiessanne taloani lähemmin.
— Ei tarvitse tutkia taloanne enempää kuin olemme jo tehneet, herra konsuli, vastasi Asbjörn Krag.
— Mitä —! Ettekö etsi jälkiä eli sormenpainaimia? Ettekö edes mittaa huonettani ristin rastin ja näytä ajattelevalta?
— En, vastasi Asbjörn Krag. Sitä en aijo todellakaan tehdä. Niin tekevät poliisit ainoastaan huonoissa romaaneissa.
— Saan todellakin sanoa, että se kuuluu sukkelalta. Mitä te sitten aijotte tehdä?
— Aijon mennä ulos kuulemaan hiukan soittoa.
— Oh, todellako. Ja sitten?
— Sitten aijon syödä päivällistä. Onkin jo jotenkin myöhäistä.
— Ja sitten.
— Sitten olen aikonut mennä sirkukseen katsomaan Taikailveilijää.
Konsuli näpsäytti sormiaan.
— Taikailveilijää, huudahti hän. Suostutteko, että teen seuraa. Olen kuullut paljon puhuttavan tuosta rakkarista, ja mielelläni tahtoisin nähdä hänet lähemmältä. Hänhän on muuten ilmoittanut tuottavansa pienelle rauhalliselle kaupungillemme suuren ja originellin yllätyksen. Jos käsitän tilannetta oikein niin ei mikään varas tule sen revolverin suun ohitse, eli kuinka…
— Ei varmaankaan. Tapaamme siis sirkuksessa?
— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, tapaamme Taikailveilijän luona.
Asbjörn Krag otti nyt hyvästit ja läksi suoraan Grand hotelliin.
Kuten hän oli odottanutkin oli Coloradolaisprofessori juhlasalissa keksintönsä vieressä.
Krag tervehti häntä ystävällisesti, ja kysyi onko hän valokuvannut mitään uutta kappaletta.
— Ei, vastasi professori, ei vielä.
Kristianialaissalapoliisi istuutui lepotuoliin ja pyysi professorin soittamaan "Geishan" jonka hän oli kuullut jo edelläpuolenpäivän ja joka oli kuulunut niin muhkealta ja kauniilta.
Colorodolaismies oli heti kernas, ja pian sen jälkeen kuului, "Geishan" vilkas iloisuus kummallisesta koneistosta.
Väkeä virtaili paikalle ja rupesi kuuntelemaan, ja ihailuhuutoja kuului ympäriltä.
"Geishan" tauotessa, kysyi kristianialaissalapoliisi puoleksi välinpitämättömästi levittäen sanomalehden kasvojensa eteen.
— Voisiko saada hieman saksalaista musiikkia, herra professori.
— Kernaasti. Mitä haluatte kuulla?
— "Viimeistä ruusua" esimerkiksi. Asbjörn Krag antoi lehden hetkiseksi laskea, ja hän huomasi musiikkiprofessorin rahtusen perääntyvän.
— Sitä säveltä minulla ei ole, vastasi hän, selkä Kragin kääntyneenä.
Sitten hän tuli ynseäksi ja vastenmieliseksi, ja kieltäytyi enää soittamasta vieraille. Hän sulki koneensa ja meni huoneeseensa.
Asbjörn Krag meni kuitenkin ruokasaliin, ja söi myöhäisen päivällisen.
Sitten joi hän salongissa kahvia, puheli vieraiden kanssa sitä ja tätä ja tuprutteli voimakkaimpia sikaarejansa.
Vihdoin tuli aika lähteä sirkukseen.
Suuri teltta oli täpötäysi katsojia.
Asbjörn Krag tapasi ystävänsä Voldin, nyökkäsi konsulille ja istuutui maneesin toiselle sivulle.
Sitten alkoi esitys erittäin mielenkiintoisin numeroin.
Oli hevosia ja silmänkääntäjiä ja voimistelijoita j.n.e. kaikki vanhaa tavallista lajia — jopa huonon puoleista, kuten useimmin tapaakin olla kiertelevän maaseutuseurueen kanssa.
Mutta sitten tuli ohjelman viimeinen numero, illan vetonumero, koomillinen pantomiini jota kutsuttiin "Valencian ilveilijä" seitsemän ilveilijän esittämänä. Taikailveilijä etunenässä.
Kuusi ilveilijää olivat koristettuna tavallisella tavalla, maalatuin sydämmin, kelloja selässä ja paloviinapulloja vatsan päällä, tärkkipaidat housuina y.m. temppuja jotka huvittavat galleriaa.
Mutta seitsemäs ilveilijä, Taikailveilijä oli fantastisin.
Hän esitti luurankoa.
Hänen trikonsa oli aivan valkea, selkäranka ja kaikki luunikamat maalatut päällepäin.
Oli julmaa ja omituista katsella tämän luurankomiehen tekevän kujeitansa.
Näytelmä esitettiin niin viattomasti, niin nurinkurisesti, niin mielipuolen koommillisesti, ettei Asbjörn Krag muistanut nähneensä sellaista. Hän nauroi äänekkäästi useita kertoja, ja hänen täytyi tunnustaa että joka tapauksessa Taikailveilijä oli huvittava.
Myrskyävän suosionosotusten jälkeen, joilla tervehdittiin koommillisia näytöksiä, täytyi Taikailveilijän antaa ylimääräisen numeron.
Hän alkoi sen tavanmukaisella tavalla:
Olisiko ketään yleisön joukossa olevaa herraa, joka tahtoisi astua esille ja avustaisi häntä?
Eräs mies kiipesi heti pitkän maneesin reunan yli ja hitain askelin meni näyttämölle.
Hän näytti niin peräti tyhmältä ja yksinkertaiselta että yleisö puhkesi heti nauruun.
— Mille te nauratte? Asbjörn Krag näki nyt ihmeekseen, ettei mies ollut kukaan muu kuin konsulin idioottinen palvelija Sören.
Kristianiaiaissalapoliisi loi silmäyksen konsuliin yli maneesin.
Mahtava mies näytti tyytymättömältä palvelijansa uhkateosta.
Sitten alkoi Taikailveilijä ylimääräisen numeronsa, jolloin hän osoittautui olevansa etevä noitataiteilija.
Yleisön hilpeyden noustessa loihti hän kummallisimpia esineitä Sörenin taskuista. Hän veti munia, rahoja, kirjeitä, paperikaistaleita, koreja ja jopa kaikkein viimeiseksi suuren hanurin.
Sören oli kaikista näistä niin kummallisin kasvoin, että yleisö väänteli itseään naurusta.
Varmaankaan ei mieliala koskaan ennen ollut niin korkealla kiertelevässä maakuntasirkuksessa.
Vihdoin oli numero loppunut ja tyhmä Sören sai mennä takaisin paikallensa.
Asbjörn Krag oli viimeisten minuuttien kuluessa ollut melkein totinen.
— Etkö sinäkin pitänyt sitä huvittavana? kysyi hänen virkaveljensä, joka vielä oli silmät kyynelissä hillittömän naurun jälkeen.
— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, se oli todellakin odottamattoman hauskaa.
— Niin, herra jumala, ajatteles vaan kaikkia niitä esineitä, joita hän veti muiden taskuista. Tahtoisin antaa paljon saadakseni nähdä sitä vielä kerran.
— Ja minä, vastasi Krag, tahtoisin antaa paljon saadakseni tietää mitä
Taikailveilijä jätti tuon tyhmän Sörenin taskuihin.