XI.
KREIVINNAN AUTOMATKA.
"Jos tahdotte minusta jotakin", sanoi merimiespukuinen noustessaan seisomaan, "niin tiedätte, missä voitte minua tavata, mutta älkää tehkö mitään harkitsematonta. Ette kuitenkaan missään tapauksessa saa mitään aikaan."
Krag seurasi häntä ulos.
"Puhutte omituisesti", sanoi Krag, "puhutte kuin mies, joka on tunnustanut kaikki."
"Ei lainkaan", vastasi toinen, "puhun kuin mies, joka ei voi itseään mistään moittia."
Jalkakäytävällä Grandin edustalla pysähtyi hän, tarttui Kragin käsivarteen ja sanoi hänelle ominaisella, puoliksi läpitunkevalla, puoliksi asianajajamaisella äänellä:
"Annan teille luvan epäillä minua. Kuulette, että minä en kiellä enkä myönnä mitään. Eräässä talossa Kristianiassa on tehty murha, se ei liikuta teitä, että murhattu eläessään oli suurimpia roistoja mitä Jumalan vihreä maa päällään kantoi; minä en väitä, että hän oli, mutta otaksun vain, mutta kuten sanottu, se ei liikuta teitä, teidän on vain tehtävä velvollisuutenne, saatava murhaaja kiinni. Sanotte itse, että epäilette minua…"
"Olen varma", keskeytti Krag.
"Varma, hyvä, olkoonpa niinkin", vastasi toinen, "ja me voimme kehittää sitä edelleen. Edellyttäkäämme puhtaasti kokeellisesti, että olette oikeassa ja että minä niinollen olen murhaaja. Hyvä. Tahdon siis ensikseenkin iloita, että minun onnistui raivata vahinkoeläin pois tieltä. Sen jälkeen annan palttua teidän ja poliisin ponnistuksille saada valoa asiaan ja saada murhaaja, siis itseni, kiinni ja rangaistuksi. Ei ainoastaan siksi, että olisi vain oma turvallisuuteni kysymyksessä, vaan vielä enemmän sen takia, että varman vakaumukseni mukaan on oikeus tapahtunut, kun lurjus on tapettu. Pitäisin aivan kuin pyhänä asiana valehdella, vannoa väärin, panna maat ja taivaat liikkeelle, estääkseni asiaankuulumattoman poliisin saamasta mitään tilaisuutta käyttää lakejaan ja pykäliään. Myöntäkää, paras herra etsivä, että minulla on syytä varoittaa tekemästä mitään tyhmyyksiä. Ja tyhmyyden teette, jos pidätätte minut. Sellaisena kuin nyt tässä seison, en ole mikään julkinen henkilö, mutta voitte olla vakuutettu, että siitä hetkestä alkaen, kun minä olen sellin oven sisäpuolella, tulen julkiseksi henkilöksi. Poliisi saa koko koneiston muutamassa tunnissa vyörymään ylitseen. Ja minkälaiseen tilanteeseen joutuu poliisi? Niin, se on uskaltanut vangita vierasmaalaisen, julkisen henkilön ilman parempaa perustetta kuin suurimmassa määrin häilyvien turhuuksien, että muka murhattu mies on nähty lähetystössä jossa joka päivä kihisee sadottain merkityksettömiä henkilöitä. Mitä siitä sanotte, rakas ystävä?"
"Aika on kulunut", sanoi Krag iloisesti hymyillen. "Alan tosiaankin pelätä, että teitä aletaan kysellä."
Merimiespukuinen sytytti savukkeen, antaen savun hyväntuulisena kieriä kylmään iltailmaan.
"Kas niin", sanoi hän, "kiitän teitä mielenkiintoisesta keskustelusta. Siinä on ollut jotain romaanimaista kylläkin, mutta tehän ymmärrätte, että keskustelu on ollut vain abstraktinen, kuten ajatuskehitelmä, koe. Voi, kuinka hyvin tunnenkaan itseni nyt ylioppilasaikojeni väittelyistä. Niin keskustelevat venäläiset. Te pidätte sellaisesta?"
"Te siis olette venäläinen", vahvisti Krag.
"Olen" vastasi toinen, "ja sen tiesitte aivan hyvin. Olen muuten, sattumalta, joutunut hyvälle tuulelle. Ja siitä ei ole kiittäminen ainoastaan keskustelua. Mutta teidän omituinen murhahistorianne on tosiaankin antanut minulle uskon, että yksi roisto on saanut palkan töistään. Se on hyvä tietää. Mutta minä tiedän myöskin, että provokaattorin uhrilla, sen pahempi, on odotettavana palkkansa."
"Ette ole ritarillinen sanoessanne noin", vastasi Krag vakavasti, "nyt ette muistuta niitä inhimillisiä, suvaitsevia, omituisia venäläisiä jotka tunnemme niin monista kuvauksista. Jos ymmärrän teitä oikein, on provokaattorin uhri tässä tapauksessa eräs harhaanjohdettu naisraukka. Hän ei ole kreivinna. Hänen nimensä on yksinkertaisesti Vera Lapudin, ja…"
"Mikä hänen nimensä on?" sanoi toinen kysyvästi, mutta ilman suurempaa mielenkiintoa.
"Vera Lapudin", vastasi Krag.
"Vera Lapudin", toisti venäläinen, "Vera Lapudin. Vera Lapudin…"
Hän ei toistanut tuota nimeä, lyödäkseen sen muistiinsa, hän sanoi sen ajatuksessaan melkein uneksien, katsellen ylös Ylioppilaspuiston poppeleihin. Krag pani merkille äänen soinnun. Hän ei oikein tiennyt miksi.
"Hän on aivan tavallisen porvarillisen everstin leski. Mies kaatui sodan alussa, luonnollisesti olisi hänen pitänyt saada eläke, mutta tiedättehän mihin eläkkeet ja avustukset menevät laajassa Venäjän maassa. Hän on kertonut minulle kaikki. Lopuksi alkoi hän kärsiä hätää. Silloin otti hän ensimäisen varomattoman askeleen pelastaakseen itsensä kärsimyksistä. Silloin joutui hän ensin noiden arkipäiväisten, inhoittavien urkkijoiden — amerikalaisten — käsiin ja sen jälkeen provokaattorin joka oli saanut tietää hänen toimistaan. Voitte ymmärtää, miltä tuntuu olla sellaisen henkilön käsissä, sen on pahempi kuin koronkiskurin, vampyyrin… Sitä paitsi hän ei liioin ole viekas, raukka, päinvastoin suora ja ymmärtämätön. Esimerkiksi tuo kaulakoristejuttu esitettiin perin kömpelösti."
"Teillä on hyvä sydän", sanoi venäläinen ja puristi hyvästiksi Kragin kättä.
Tämän jälkeen meni hän. Krag seisoi ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi pimeään ja ihmisvilinään.
"Luonnollisesti", ajatteli Krag itsekseen, kääntyessään ja hitaasti kävellessään toiselle taholle, "luonnollisesti täytyy sen olla niin. On vain ihmeellistä, ettei tuo ratkaisu ennen ole mieleeni tullut."
Kragilla oli seuraavana päivänä keskustelu etsivänosaston päällikön kanssa, jolle hän esitti asian kaikkine yksityiskohtineen. Päällikkö hermostui jonkun verran kun kuuli venakon pidätyksen, joka tavallaan oli laitonta ja saattoi johtaa ikäviin seurauksiin. Mutta Krag lohdutti häntä, että venakko kiihtyneessä ja hermostuneessa mielentilassaan tunsi itsensä vain turvalliseksi poliisin sulettujen ovien takana. Päätettiin kuitenkin, että hän samana päivänä lasketaan ulos. Päällikkö oli muuten selvillä, että täydellisen selvyyden saaminen asiasta kohtaisi monia ja erilaisia vaikeuksia.
Aamupäivän hämmästys Kragille oli, että molemmat amerikalaiset rohkenivat jälleen sukeltautua esiin.
He tulivat tassutellen pehmeästi kummikoroillaan, kumarsivat turkeissaan, liehakoivat. —
Niin, nyt he olivat huomanneet, ettei ainoastaan kaulakoristetta ollut varastettu. Oli myöskin otettu papereita, hyvin tärkeitä papereita. Olikohan niitä löydetty kuolleelta?
"Ei", sanoi Krag.
Mutta kenties he sentään saisivat katsoa tavaroita, jotka poliisi oli löytänyt kuolleen taskuista?
"Ei", sanoi Krag.
"Ja miksi ei? Missä oli kreivinna? He olivat, kautta Jumalan, onnettomia varkaudesta kärsimään joutuneita ihmisiä, jotka ainoastaan vaativat oikeutta. Ja mikä merkillinen poliisilaitos tämä oikeastaan oli? He tulivat enemmän ja enemmän nenäkkäiksi ja viittailivat, että aikomuksena on valittaa kaikissa mahdollisissa paikoissa."
"Huomenna kello kahdeltatoista", sanoi Krag, "lähtee laiva Amerikaan.
Ovatko herrat jo tilanneet liput?"
"Ei" ärjyivät herrat. He eivät aikoneet mihinkään, ennen kuin saavat heille oikeudenmukaisesti kuuluvan omaisuutensa.
"Neuvoisin teitä joka tapauksessa hankkimaan liput", sanoi Krag, "se nimittäin on ainoa mahdollisuus teille päästä kunniallisella tavalla pois. Tuossa on karkoituskaavakkeita. Ei niitä ole vaikeata täyttää. Ja sitä paitsi voi sattua pahempia asioita, hyvät herrat, se on vaarallista tällaisina aikoina vehkeillä vieraita kansallisuuksia vastaan."
Herrat kävivät suurisuisiksi.
He olivat vapaita kansalaisia, vapaassa Amerikassa. Heidän kanssaan ei ollut leikkimistä, U.S.A., lyhyesti sanoen, tähdillä ja viiruilla, ministeri ja koko ihanuus läksi liikkeelle. Mr Inderdale antoi ymmärtää, että hän paljastaa lehdessään "Enkeliensiipien suhina" koko jutun, he olivat huomattavia miehiä rapakon tuolla puolen, se pitäisi ottaa huomioon. He löivät nyrkkiä kaiteisiin ja pysyivät oikeuksissaan. Silloin sanoi Krag, kääntyen erään konstaapelin puoleen: "Vangitkaa nuo molemmat herrat." Silloin kesyyntyivät herrat. Ei missään tapauksessa saanut ymmärtää heitä väärin… Heidät heitettiin ulos.
Ennen kuin venakko laskettiin ulos tutkintovankeudesta, ryhtyi Krag erikoisiin toimenpiteisiin, jotka hämmästyttivät tovereita.
Hän sanoi apulaiselleen Holmsenille: "Rouva asuu Hotel Raadhus Hospitsissa. Tehän osaatte ohjata autoa, Holmsen, te ajatte itse hänet sinne. Eversen istun hänen kanssaan autossa. Matkalla ette saa pysähtyä."
Krag katsoi kelloaan.
"Minä ajan edellä sinne", sanoi hän, "ja odotan hotellissa. Ilmoitan puhelimella tänne milloin saatte lähteä. Otan itse teidät vastaan hotellin sisäänkäytävässä."
"Mutta eikö häntä lasketa irti", sanoi Holmsen hämmästyneenä, "tämähän tuntuu vanginkuljetukselta."
"Kyllä", sanoi Krag, "hänet vapautetaan."
"Mutta mikä tarkoitus on kaikilla näillä varovaisuustoimenpiteillä?"
"Niin", sanoi Krag, "minä en kernaasti ota ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. On kysymys hänen hengestään."