III.
MERELLÄ.
Kalastuslaiva "Fejesten" lähti täydellä vauhdilla Stavangerin satamasta. Paksusta savupiipusta tuprusivat sankat savupilvet, ja lyhyt, leveä runko ähki ja puhki höyrykoneen iskuista.
Keskilaivan kajuutassa istui Grönneland pelaamassa nakkia ranskalaisen kanssa. He eivät näyttäneet välittävän ikkunan takana olevasta ihanasta näköalasta. Ja kuitenkin olivat meri ja saaristo ihmeen ihanat tänä elokuun päivänä, jolloin Stavangerin rikoshistoria tuli yhtä salaisuutta rikkaammaksi.
Mereltä näkyi Hvidingsön majakka kuin laajalti säteilevä pilari sinitaivaan temppeliholvissa. Etelässä loisti Jederin valkea hiekkaviiru ja etempänä lännessä näkyivät Rot-saaret, joitten luotsit ovat piirtäneet nimensä tämän vaarallisen rannikon onnettomuuksien historiaan.
Vedenpinnalla väreili heikko pohjoistuuli meren lainehtiessa pitkissä, hitaissa mainingeissa.
Kajuutassa olivat herrat järjestäneet olonsa mahdollisimman mukavaksi. He istuivat paitahihasillaan juoden absinttia, joka yhtäkkiä oli tullut muotijuomaksi Stavangerissa. Grönnelandin mieliala, joka oli ollut nollapisteen alapuolella, alkoi vähitellen kohota. Ja onnistuen voittamaan pelin toisensa jälkeen muuten niin voittoisalta ranskalaiselta, loisti hän viimein kuin aurinko.
"Tästäpä tulee hauskempi matka kuin olin kuvitellutkaan", hän lausui omituisella merimiesranskallaan.
"Varmasti", murahti ranskalainen.
Grönneland nauroi vallan aiheettomasti.
"En voi unohtaa Bjelland-vanhusta", hän virkkoi. "Hän uskoo merellä olevan jonkun laivan, joka pelottelee häneltä sillit muille markkinoille."
Courbier'n hymy ja ystävälliset piirteet jäykistyivät äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi vihreä varjo. Vai oliko se vain lasissa poreilevan vihreän juoman heijastusta?
"Laiva", hän sanoi äänellä, joka oli tavallista hiukkasen terävämpi. "Sepä merkillistä. Minä luulin, etteivät ihmiset eivätkä eläimet enää säikähdä laivaa."
"En muista niin tarkoin, mitä hän sanoi", jatkoi Grönneland huolettomasti. "Joko se oli laiva tai uiva telakka. Joku Utsiren kauppias oli säikytellyt häntä. Minun piti luvata tutkia asiaa. Ja siitä olen hänelle kiitollinen. Emmehän olisi voineet pitää klubissa sen hauskempaa kuin täällä merellä."
Courbier naurahti.
"Olemme siis todellisella tutkimusretkellä", hän sanoi. "Luuliko hän, että telakka, vai mikä se nyt oli, pelottelee sillin pois näiltä vesiltä?"
"Hitto vieköön, jos tiedän, mitä hän luuli", Grönneland vastasi. "Onhan lapsellista otaksua, että silli säikähtäisi jotakin laivaa, kun ei edes valaskaan saa sitä muuttamaan tavallista suuntaansa."
"Bjelland on viisas mies", ranskalainen virkkoi hajamielisesti.
"Niin onkin", Grönneland vakuutti. "Hän on mies paikallaan ja on
kohonnut askel askeleelta kuin amerikkalainen sanomalehtikuningas.
Tuskin on hänen vertaansa. Mutta tuo riivatun uiva telakka, jonka
Jonassen on pannut hänen päähänsä — — no, en sano sen enempää."
"Minä pidän ihmisistä, joilla on hiukkasen mielikuvitusta", Jean Baptiste tokasi. "Ihmisistä, jotka eivät käsitä muuta kuin mitä voivat saada kouriinsa, ei ole juuri mihinkään. Minusta ei olisi mikään ihme, jos Bjelland olisi oikeassa."
Ovelta kuului koputus ja laivan kapteeni pisti päänsä ovenraosta.
"Suuri laiva alahangan puolella, herra tarkastaja", hän tiedotti, "ja hiton hassunkurinen laiva onkin".
"Onko se uivan telakan näköinen?" Grönneland kysyi ja naurahti tarkoittavasti ranskalaiselle.
"Juur' jämttist'!" vastasi kapteeni ihmetellen. "Oikea Noakin arkki."
Grönnelandin kasvoille valahti sama hämmästyksen ilme, jonka huomatessaan hänen esimiehensä päivällä oli tuntenut jonkinlaista mielipahaa.
Ranskalainen nousi seisomaan.
"Nyt minä ymmärrän, kuinka asiat ovat", hän virkkoi. "Laiva, josta tässä on puhe, on hyvin tunnettu Ranskan vesillä. Se on Monacon ruhtinaan uusi merenmittauslaiva. Olen nähnyt siitä valokuvia. Rauhallisempaa laivaa ei voi olla olemassa. Se saattaa kenties säikytellä Utsiren moukkia, mutta silliä se ei pelota."
Grönneland nauroi.
"Sittenhän koko juttu on selvä. Bjelland-ukko saa luvan luopua kuvitelmistaan. Missä olemme nyt, kapteeni?"
"Melkein Karm-saaren kohdalla. Skudesnesin sataman talot ovat näkyvissä."
"Ja laiva?"
"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden meripeninkulman päässä ulapalle päin."
"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen luokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?"
"En!"
"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa
— — Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!"
Ranskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan uusi mies — mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.
Mutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean Baptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa pukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.
"Tosiaankin kaunis päivä", hän sanoi. "Päivä, jonka minä olen muistava kauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme rauhassa, kun hetkemme on tullut!"
"Sepä kuului juhlalliselta."
"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann ja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen muistolleen!"