IX.
KAUNIS AMERIKATAR.
Grand Hotel'in hallin kautta astui vankkarakenteinen mies, joka aivan erikoisella tavalla erosi ympärillä kuhisevista enemmän taikka vähemmän silatuista matkailijoista. Hän oli puettu harmaaseen kesäpukuun, joka mukautui tiukasti rotevaan vartaloon, ja hän liikkui semmoisella varmuudella, jota näkee ainoastaan niissä ihmisissä, jotka uskovat itseensä, omaan voimaansa ja omaan onneensa.
Portaitten juurella seisoi kaksi ranskalaista keskustelemassa. Toinen heistä, pieni kuiva mies, jolla oli vaalea puku, ja keltaiset, nauhalla reunustetut liivit, kääntyi ympäri katsomaan pitkään norjalaisen jälkeen.
"Katsokaahan häntä, Courbier", hän sanoi. "Siinä olisi mies, jonka kanssa sopisi koetella voimiaan. Tyypillinen pohjois-germani. Huomasitteko, kuinka hän käveli?"
"En", nuorempi ranskalainen vastasi hajamielisesti ja vaihtoi ihastuneita silmäyksiä kahden vanhahkon englantilaisen miss'in kanssa, jotka eivät koskaan jätä tekemättä havaintojaan.
"Katsokaas, tuo mies on viettänyt kauan vapaata elämää. Hän on retkeillyt maita ja mantereita. Hänen kävelytavassaan on jotakin varovaista ja hän katsoo usein ympärilleen. En ihmettelisi, jos hän olisi oleillut paljon suurissa aarniometsissä."
Parooni de Nozier'n erittelemät havainnot eivät herättäneet mitään vastakaikua. Courbier poltteli hermostuneena pientä englantilaista piippuaan ja näytti ulkomuodostaan päättäen tahtovan mieluimmin keksiä jotakin koirankujetta tappaakseen aikaa.
Portaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti, pannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan. Jean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun käsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen hänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.
Mutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui pian kunnioittavaksi ihailuksi.
Sillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama nainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin marmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa elähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään henkeään.
Jean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä. Mutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin hän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän omistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta voitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti laukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin palmusaliin.
Parooni de Nozier nauroi ivallisesti.
"Siinä saitte ajattelemisen aihetta", hän sanoi.
Courbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei enää voinut nähdä häntä.
Samassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, lausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka tunsi lähemmin.
"Mitä kuuluu, herra parooni?" hän kysyi tultuaan ranskalaisen luo.
"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud", de Nozier vastasi. "En ole enää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan suunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän onkaan, joka on majoittunut kattonne alle?"
Johtaja suorastaan hypähti innosta tyydyttää kysyjän uteliaisuutta.
"Tarkoitatte varmaankin miss Westinghousea", hän sanoi. "Kuuluisaa miss
Evy Westinghousea".
"Mitä sanotte? Sehän on hieno vieras. Eikö se ollut juuri hän, joka pelastui jättiläislaivan The Eaglen haaksirikosta?"
"Juuri hän, herra parooni. Merkillinen nainen. Hän omistaa useampia miljooneja kuin useimmat miljonäärit Atlannin tuolla puolen. Mutta hän ei ole silti ylpeä. En ole koskaan tavannut suorempaa ja vaatimattomampaa naista. Tuon surullisen tapauksen jälkeen hän kuuluu antautuneen kokonaan suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyden harjoittamiseen."
Courbier oli jännityksellä kuunnellut herrojen keskustelua. Hän huokasi syvään. Sitten hän astui hitaasti palmusaliin, minne oli nähnyt kauniin amerikattaren häviävän.
Siellä hän tapasi tämän pienessä varjoisassa kolkassa juttelemassa sen rotevan vaaleatukkaisen norjalaisen kera, jota kohtaan de Nozier oli tuntenut niin suurta harrastusta.
Katsellessaan tuon nuoren naisen puhdasta profilia, tarmokasta leukaa ja valkeata, pyöreätä kaulaa, Courbier tunsi jälleen veren syöksevän kasvoilleen. Hän puri huuliaan mielenliikutuksesta — jota tämä Pariisin yökahviloitten veltostunut elostelija ei koskaan ollut kokenut. Evy Westinghouse olikin loistava nainen. Hän oli hyvin yksinkertaisesti puettu valkeaan leninkiin, jonka päällä oli ohut pitsikangas. Hänen tavallisesti kalpeille kasvoilleen oli kohonnut hieno puna, joka sai hänet ihmeteltävässä määrässä muistuttamaan renessanssin muotokuvakokoelman erästä ihanaa englannitarta.
Courbier'n kädet pusertuivat nyrkkiin. Tuo kookas norjalainen ja solakka amerikatar seisoivat vielä käsi kädessä ja juttelivat keskenään tuttavallisesti. Mustasukkaisuus oli käsite, jonka ranskalainen oli luullut olevan olemassa vain romaanikirjallisuudessa. Nyt se vaivasi häntä niin kovin, että hän tunsi, kuinka veri pakeni hänen poskiltaan.
Sillä hetkellä hän vannoi valan, jota hän myöhemmin elämässään sai monasti katua.
Parooni de Nozier oli tullut hänen perästään ja löi häntä nyt kevyesti olalle.
"Merkillistä, minkä vaikutuksen miss Westinghouse on tehnyt teihin", hän sanoi. "Mutta te näytätte tulleen liian myöhään. Tuota miestä ette voi lyödä laudalta."
Courbier ei vastannut
"Vaikka mielelläänhän uhraisi vuosia elämästään saadakseen muutamia suudelmia noilta rusohuulilta", de Nozier jatkoi säälittä.
"Hän on tuleva omakseni", Courbier kuiskasi käheästi. "Vaikka maksaisi elämäni, on hän tuleva omakseni."