VIII.
VALOKUVA.
Kahdeksanvuotias Jonas Fjeld istui huoneessaan Homansbyenissä kehittäen syvimmässä vakavuudessa eräitä valokuvia. Hän oli juuri tullut ullakolle järjestetystä tilapäisestä pimeästä huoneesta ja kuivaili nyt spriissä erästä levyä.
Tuon tuostakin hän nosti levyn valoa kohti, minkä jälkeen hän pisti sen huuhtelu-kulhoon. Mutta hänen hieman suurille ja epäsäännöllisille lapsenkasvoilleen levinnyt tyytymättömyyden ilme osotti, että hän ei ollut työhönsä tyytyväinen.
Pojan hallussa oleva huone oli harvinainen lastenkamari. Huoneessa ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut lapsen leikeistä. Se näytti pikemmin insinöörin työhuoneelta. Mikä se kerran oli ollutkin.
Juuri tässä huoneessa näet suuri yleisnero suomalainen Ilmari Erkko oli ratkaissut muutamia uudenaikaisen sähkötekniikan suurimpia arvoituksia. Jalustalla seisoi sen kuuluisan akumulaattorin malli, joka oli tehnyt täydellisen mullistuksen koko uudenaikaisessa teollisuudessa, ja akkunan ääreen oli asetettu pienoiskoossa ja siivet levällään se lentokala, joka maailmansodassa 1922 oli näytellyt niin suurta osaa.
Seinällä riippui taiteellisesti valmistettu valokuva nuoresta miehestä, jolla oli kellertävä iho ja kovat piirteet. Hänen ulkomuodossaan ei ollut mitään muuta miellyttävää kuin silmät. Niissä oli ihmeen syvällinen ja kaihomielinen kiilto, joka vaikutti suorastaan hypnotisoivasti.
Jonas Fjeld nuorempi katsoi usein valokuvaa ja joka kerta hänen syvät siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ilmari-setä oli ollut hänen rakkahin ystävänsä ja hän oli istuttanut kaikki parhaat ajatuksensa viisaan ja opinhaluisen pojan sieluun.
Hän ihaili isäänsä — katsoi häneen kuin jumalaan. Mutta isän ollessa monilla matkoillaan pikku suomalainen oli näyttänyt hänelle tien tietämyksen huvitarhoihin. Pikku Jonas Fjeld ei ollut käynyt lainkaan koulua. Kaikesta, mitä tiesi, hän oli kiitollisuudenvelassa hyvälle, lempeälle äidilleen, joka oli antanut hänelle perustan, jolle kelpasi rakentaa, ja Ilmari Erkolle, joka askel askeleelta oli ohjannut häntä valoa kohti semmoisia teitä, joita vain harvojen on suotu astua.
Mutta nyt oli Erkko kuollut. Suuren suomalaisen sydän oli lakannut sykkimästä. Ja siitä pitäen pikku Jonas oli kokonaan unohtanut nauramisen. Levottomana huomasi äiti, kuinka hänen pikku poikansa ikäänkuin jähmettyi omaan haavemaailmaansa, jonka Ilmari Erkko oli osannut herättää eloon. Hän ei leikkinyt toisten lasten kanssa — ei juoksennellut kaduilla. Hänellä oli yksi ainoa ystävä, ja tämä oli kuudenkymmenen vanha. Se oli tohtori Fjeldin palvelija Jens, vanha merimies, joka osasi muutakin kuin Isämeitänsä. Isän poissaollessa hän oli ohjannut pojan ruumiillista kasvatusta. Joka päivä pidettiin määrättyinä aikoina harjoituksia talon pienessä voimistelusalissa. Jens oli vielä säilyttänyt paljon nuoruutensa aikuisesta joustavuudestaan. Hän oli hyvä nyrkkeilijä ja painija ja osasi muuten hiukan joka lajia urheilua.
Jonas nuorempi oli perinyt isänsä lihakset ja voimakkaan luuston, ja Jensin asiantuntevassa mutta varovaisessa ohjauksessa hänestä kehittyi harvinaisen voimakas ja vankkarakenteinen poika.
Mutta nyt hän askarteli valokuvauksen kanssa. Erkko oli opettanut hänen antamaan arvon tämän maailman todellisuuksille. Ja Jonaksella oli Kodakinsa aina mukana. Viime Bergenin-matkallaan hän oli onnistunut ottamaan suuren kokoelman hyviä valokuvia.
Mutta mikään ei ollut niin mielenkiintoinen kuin nyt käsillä oleva.
Vahinko vain, että se oli hiukan epäselvä.
Se oli valokuva Karm-salmen haaksirikkoisesta — otettu komentosillalta siinä silmänräpäyksessä, kun pelastusvene laski hänen viereensä viedäkseen hänet laivaan. Jonas oli varma, että valokuva herättäisi hänen isänsä mielenkiintoa. Hän pani sen varovasti suurennus-kameraan.
Mutta nyt tuli vieraita. Hän kuuli eteisen sähkökellon kiivaan kilinän ja heti sen jälkeen Erkon patenttilukon pienen pontevan tärähdyksen. Hän katsoi ikkunasta.
Vanha harmaatukkainen herra asteli verkalleen pienen puutarhan läpi, missä oli seikkailija Magnus Trellin ja pahantekijän Jaap van Huysmannin rintakuvat. Vieras pysähtyi lukemaan niistä hänelle outoja nimiä. Jonas kuuli äidin äänen. Sitten oli kaikki hiljaista. Vanha herra tuli luultavasti yksityisissä asioissa, sillä tohtori Fjeld ei koskaan ottanut vastaan potilaita pikku linnassaan Homansbyssä. Isä oli nyt käymässä sairashuoneessa.
Jonas palasi työhönsä. Hän tahtoi saada levyn suurennetuksi siksi, kun isä tulisi kotiin.
Kului noin kymmenen minuuttia. Silloin hän kuuli askelia portaista.
Huoneeseen astui rouva Fjeld tuon vanhan herran seuraamana.
Vuodet eivät olleet jättäneet mitään jälkiä tohtori Fjeldin kauniiseen ja komeaan puolisoon. Silmäkulmissa oli ehkä joitakuita yksinäisiä ryppyjä ja vartalo oli kai tullut hiukan täyteläisemmäksi, mutta muuten hän oli yhä edelleen sama Katarina Sarov, joka oli antanut kätensä ja sydämensä yksinäiselle lääketieteen ylioppilaalle ja joka nyt uskollisesti ja pelottomasti seisoi hänen rinnallaan. Hän tiesi voivansa menettää miehensä milloin tahansa, tämä elämä kun oli niin täynnänsä vaaroja, mutta hän tiesi myöskin, että ilman noita vaaroja tuo voimakas, herkkä luonne kuihtuisi toimettomuudessa, joka hänelle oli pahempi kuin kuolema.
"Tässä on poikani", rouva Fjeld lausui. "Hän valmistaa valokuvia.
Luulenpa hänellä olevan erään levyn, jonka tekin mielellänne näette."
Poika kumarsi kohteliaasti vanhalle herralle.
"Herra Bjelland on Stavangerista", Katarina-rouva jatkoi, hellästi sivellen poikansa vaaleita kutreja. "Hän on hyvin huvitettu siitä haaksirikkoutuneesta ranskalaisesta, tiedäthän."
Jonas katsoi vakavasti vierasta herraa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen ajatuksensa. Tarkastus tuntui päättyneen suotuisaan tulokseen. Hän kääntyi ympäri ja otti esiin suurennuksen, joka näytti olevan valmis.
"Tässä on valokuva itse tapahtumasta", hän virkkoi vilkkaasti. "Mutta levy on fikseerausta vailla."
Bjelland otti sen käteensä ja meni varjoon katselemaan sitä.
"Tämä on erinomainen valokuva", hän virkkoi. "Ranskalainen näyttää olevan tiedottomassa tilassa."
Poika kohautti olkapäitään.
"Hän narrasi", poika sanoi vakavasti.
Bjellandin suu meni hymyyn pojan varmuudesta. Tämä oli siis ainoa ihminen koko maassa joka oli hänen kanssaan yhtä mieltä. Kahdeksanvuotias poika!
Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä nopeasti ja tuijotti yhä valokuvaan. Hänen huomionsa oli kiintynyt taivaanrannalla näkyvään pieneen pisteeseen.
"Onko levyssä jokin likatahra?" hän kysyi.
"On", poika vastasi. "Se on tullut siihen luultavasti kiinnitysliuoksessa."
Hän otti levyn ja tutki sitä tarkasti suurennuslasilla.
"Ei", hän virkkoi viimein, "se ei ole mikään likatahra. Se on joku merkillinen neliskulmainen laiva, joka on kaukana ulapalla."
"Onko se uivan telakan näköinen?" Bjelland kysyi, tarttuen poikaa käsivarresta.
"On", poika vastasi.