VII.
SALAPOLIISIPÄÄLLIKÖN LUONA.
Salapoliisipäällikkö nousi kirjoituspöytänsä ääressä olevasta leveästä nojatuolistaan. Tämä voimakasrakenteinen, sotilaallisella ryhdillä esiintyvä mies, jolla oli terävät, siniset silmät ja vaalea huuliparta, katsoi suoraan eteensä.
"Olen hyvin iloinen, että olette kunnioittanut minua luottamuksellanne, herra Bjelland", hän sanoi vastapäätään istuvalle vanhemmalle herralle. "Ja teidän epäluulonnekin ymmärrän, vaikka en voikaan olla siinä kanssanne yhtä mieltä. Olen tutkinut asiaa perinpohjin, mutta en voi huomata muuta, kuin että se on sattuma, tuo onnettomuus, joka on kohdannut länsirannikkoa. Riippuuhan kalaonni sattumasta. Onni on nyt meille vastainen."
"Mutta mitä sanotte niistä suurista sillimääristä, jotka juuri näinä päivinä on viety ulkomaiden markkinoille?"
"Ehkäpä skotlantilaiset ovat olleet onnellisemmat kuin me."
Bjelland pudisti tarmokkaasti päätään.
"Ei", hän virkkoi. "Meillä on erikoiset asiamiehemme, jotka lähettävät meille tietoja siitä asiasta joka päivä. Skotlannissakin on sillinpyynti tänä vuonna epäonnistunut. Minulla on tässä taskussani kirje eräältä liiketuttavaltani Leithistä. Hän kirjoittaa, että heistä tuntuu siellä ikäänkuin silli olisi suorastaan varastettu heidän käsistään."
"Myönnätte kai", salapoliisipäällikkö väitti naurahtaen, "että asia kuulostaa hiukan kummalliselta, kun ajattelee, kuinka hyvin skotlantilaiset osaavat puolustaa aluerajojaan kaikelta vieraalta sekaantumiselta."
"On mahdollista, että olen erehtynyt", Bjelland jatkoi. "Olen vanha mies, jonka on vaikea luopua ennen omaksumistani mielipiteistä. Mutta minulla on aivan samanlainen tunne kuin skotlantilaisella ystävälläni. Rannikoillamme on liikkeellä joku saatanallinen, salainen voima. Ja kapteeni Grönnelandin onnettomuus on vahvistanut minun epäluulojani. On aivan liian epätodennäköistä, että täysin kunnollinen höyrylaiva tuhoutuisi aivan ääntä päästämättä."
"On mokomaa kuultu ennenkin."
"Ei", toinen virkkoi vilkkaasti. "Tämä on vallan ainutlaatuinen tapaus. En usko sanaakaan, mitä se riivatun ranskalainen on kertonut. En yhtään ainoata sanaa. Hänellä on joku kamala salaisuus, jonka kernaasti tahtoisin saada puserretuksi hänestä ulos."
Salapoliisipäällikkö katseli ikkunasta, ikäänkuin etsiäkseen jotakin muististaan.
"Asia on kieltämättä ihmeellinen", hän sanoi viimein. "Ette te ole ainoa, joka haudotte epäluuloja. Niitä on myöskin eräällä kahdeksanvuotiaalla pojalla."
Bjelland rypisti kulmakarvojaan.
"Älkää ymmärtäkö minua väärin", salapoliisipäällikkö jatkoi. "Selitän teille, kuinka asia on. Tunnetteko kuuluisan tohtori Jonas Fjeldin?"
"Ainoastaan nimeltä."
"Minä juttelin hänen kanssaan muuan päivä sitten 'Fejestenin' tapahtumasta. Hän kertoi rouvansa ja pikku poikansa olleen laivassa sinä päivänä, kun 'Kong Haakon' pelasti Courbier'n hyvin nääntyneessä tilassa. Ja omituisuutena hän mainitsi kahdeksanvuotisen poikansa syvässä vakavuudessa selittäneen, että ranskalainen ei puhunut totta. Hän saattoi nähdä sen miehen silmistä, poika oli sanonut. Ne olivat kavalat ja häijyt — —. Myönnän, että nauroin pojan epäluulolle. Se tuntui tekevän tohtori Fjeldiin vastenmielisen vaikutuksen. Hän kysyi jokseenkin kylmästi, enkö ollut koskaan huomannut, että lapsilla on mitä terävin vaisto, kun kysymys on hyvien ja huonojen ihmisten välisestä erosta."
Bjelland oli kuunnellut tätä kertomusta mitä suurimmalla jännityksellä.
Nyt hän nousi äkkiä istuimeltaan.
"Niin", hän virkkoi, "mitä tuo nuori poika tunsi, on minun varma vakaumukseni. En tunne mieskohtaisesti Courbier'tä, vaikka hän seurustelee Stavangerin parhaissa perheissä. Kuuluu olevan hauska seuramies, hyvin rakastettava henkilö, joka ei milloinkaan ole sekaantunut, mikäli tiedetään, semmoisiin asioihin, jotka eivät ole koskeneet häntä, jos ei olisi tullut tuota Grönnelandin murhenäytelmää."
"Niin, mutta vaikka Courbier olisikin jollakin tavalla ollut syynä Grönnelandin kuolemaan, niin todistamatta jää kuitenkin vielä, että hän olisi syyllinen myöskin kalastuksen epäonnistumiseen. Eihän toki silliä voi estää tulemasta Norjan vuonoihin! Ja jos semmoistakin vielä kävisi ajatteleminen — niin mikähän osuus Courbier'llä olisi siinä? Eihän toki silliä voi pelotella pelaamalla biljardia ja juomalla totia Stavangerin klubissa!"
Bjellandin pää painui kumaraan.
"Jos olisin voinut vastata joihinkin näistä kysymyksistä, herra salapoliisipäällikkö", hän virkkoi hiljaa, "niin minun ei olisi tarvinnut kääntyä poliisin puoleen. Tämä juttu on liian mutkikas tavallisen maallikon selvitettäväksi. Mutta kun minun epäluuloani eivät kannata muut kuin eräs kahdeksanvuotias poika, niin saan kai panna pillit pussiini."
Salapoliisipäällikkö mietti hetkisen.
"Sanokaahan, herra Bjelland", hän virkkoi, "ettekö haluaisi puhutella tuota poikaa?"
Stavangerin säilykekuningas nousi hitaasti seisomaan.
"Teettekö minusta pilkkaa, herra salapoliisipäällikkö?" hän kysyi jäykästi.
"En suinkaan. Mutta sillä tavalla saisitte tilaisuuden puhutella pojan isää. Ja jos saisitte hänet innostumaan asiaan, niin olisitte löytänyt miehen, joka ei hellitä, ennenkuin on päässyt asian perille."
"Onko tohtori Fjeld salapoliisi?"
"Ei. Hän on kirurgi — vieläpä maamme etevimpiä. Mutta hänellä on aivan erikoinen kyky selvitellä rikosasioita. Hänellä ei ole mitään erityisiä salapoliisilahjoja, mutta aivan ainutlaatuinen ihmistuntemus, joka käsittää heidän tekonsa ja tunteensa. Hän on hyvin teräväjärkinen erittelijä, mutta hänen etevin ominaisuutensa on se rohkeus ja varmuus, jolla hän löytää tien asian ytimeen. Niin, hän on merkillinen mies, jota minun usein vasten tahtoanikin on ihailtava. Hänen perheensä on juuri nyt palannut Bergenistä tekemältään vierailulta. Itse hän tuli toissa päivänä Berlinin suuresta lääkärikongressista. Ehkä olisi edullista puhua hänen kanssaan asiasta. Ja nyt, kun hänen poikansa on tavallaan sekaantunut juttuun, hän itse varmaan ottaisi sen hoitaakseen. Tosin olen kuullut, että hän juuri nyt on saanut erään vieraan — — nuoren amerikattaren — — mutta voittehan ainakin yrittää. Tämä on viimeinen neuvoni teille."
Bjelland näytti hyvin masentuneelta.
"Niin", hän virkkoi, "kyllä käsitän tulleeni tänne Kristiaaniaan suotta. Kukaan ei tahdo minua kuulla. Pian kai sanotaan, että ukko Bjelland on tullut uudestaan lapseksi. Tekisin kai viisaimmin jättäessäni koko jutun sikseen. Mutta sitä ei voida koskaan sanoa, että olisin jättänyt mitään keinoa yrittämättä. Hyvästi!"
Hän meni. Salapoliisipäällikkö katsoi hänen jälkeensä säälivästi hymyillen.