VI.
PARONI DE NOZIER.
Kalastajalaiva "Fejesten'in" onnettomuus herätti suunnatonta huomiota. Onneksi ei tapahdu joka päivä, että höyrylaiva häviää aivan jäljettömiin tyynellä ilmalla ja keskellä päivää. Ja merkillisintä oli, että tapausta ei nähnyt yksikään toinen kuin Jean Baptiste Courbier raukka, joka pelastui puolikuoliaana. Ja kuitenkin oli "Fejesten" tuhoutunut aivan keskellä väylää, mistä useita laivoja kulki läpi vuorokauden.
Sanomalehdissä lausuttiinkin ihmettely siitä, että laivan jäleltä ei löydetty mitään tavaroita eikä jätteitä. Tämä oli sitäkin omituisempaa, kun räjähdyksestä tavallisesti on seurauksena, että osa kannella olevista tavaroista menee sirpaleiksi.
Kokonainen laivue lähetettiin etsimään ruumiita, ja, mikäli mahdollista, ottamaan selville, mihin paikkaan "Fejesten" oli uponnut. Mutta kaikki oli turhaa. Ja tämä kamala tapaus häipyi vähitellen selvittämättömien salaisuuksien hämäryyteen.
Courbier'ltä ei saatu tietää paljoa. Hän makasi sairaalassa heikkona ja murtuneena ja nautti yleisestä ja yksityisestä osanotosta.
Ranskalaiselle ei ollut koitunut tapaturmasta mitään suoranaista vauriota. Mutta hän tunsi itsensä niin liikutetuksi ja oli niin masennuksissa ystävänsä, kelpo kapteeni Grönnelandin kuolemasta, että ei mielellään halunnut esiintyä ihmisten ilmoilla ennenkuin hänen hermostonsa oli hyvien hoitajattarien huolellisesta hoidosta tullut täysin kuntoon.
Hänen ilmoituksensa poliisille olivat selvät ja täsmälliset. Itse tapaus saattoi kylläkin näyttää jokseenkin hämärältä, mutta selitys oli varsin luonnollinen. Joko oli kamalan erehdyksen kautta hammasrattaisiin tullut jotakin räjähdysainetta taikka oli akselijohto mennyt poikki ja särkenyt höyrykattilan alta pohjan. Courbier'n tiedonannot räjähdyksen ja laivan tuhoutumisen välisestä yhteydestä näyttivät tekevän edellisen vaihtoehdon luultavimmaksi. Mutta toiselta puolen ei saanut kiinnittää liian suurta huomiota monsieur Courbier'n selityksiin, koskapa "Fejesten" oli vajonnut pohjaan muutamien sekunttien kuluessa, joten siis havaintojen tekemiseen joko ei ollut lainkaan mahdollisuutta taikka oli ainoastaan hyvin vähän.
Kului muutamia päiviä ja kamala tapaus, joka oli kuohuttanut koko Stavangerin kaupunkia, alkoi vähitellen menettää mielenkiintoaan. Hukkuneiden jälkeläisille kerättiin muutamia tuhansia kruunuja ja kapteeni Grönnelandista kirjoittivat paikkakunnan lehdet myötätuntoisia muistosanoja.
"Fejesten'in" matkan tarkoituskin joutui unhoon eikä uivan telakan tapaisesta aluksesta, jonka eri henkilöt olivat nähneet Skodesnesin sataman ja Utsiren välisellä väylällä, muistettu enää keskustellakaan.
Stavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun sillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia arveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina vuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina pitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.
Yksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan noin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä kulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä ja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen tunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen viimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä vuotamaan verta.
Edesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi malja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin avustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan vähäpätöinen ollutkaan.
Mennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa erään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.
Tämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset nenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka olivat kuin suolahapolla pestyt.
Hän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta elostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten ryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.
Hän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki kohteliaan liikkeen kädellään.
Courbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin oven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse. Sen jälkeen hän kääntyi.
"Hyvää iltaa, rakas paroni", hän sanoi äänessä jonkinlaista kunnioitusta. "Oletteko te täällä?"
Vieras oli vajonnut takaisin tuoliinsa. Hän nyökkäsi.
"Ei käy kieltäminen, että olen täällä", hän vastasi. "Olen odottanut puolitoista tuntia eikä kärsivällisyyteni kestä minuuttiakaan kauempaa. No, kuinka käyvät asiat?"
Courbier oli jäänyt seisomaan kuin mies, joka on valmis kuulemaan nuhdesaarnan. Kuultuaan paronin kysymyksen hän veti tuolin pöydän ääreen ja kävi istumaan.
"Ne käyvät aivan laskujen mukaan. Kukaan ei täällä aavista mitään.
Tämän kaupungin voisi muuttaa tuhkaksi ennenkuin huomattaisiin mitään."
"Ja kuinka voitte kylvyn jälkeen?"
Paronin nenään kajahtavassa äänessä oli ivallinen värähdys, joka tuskin saattoi jäädä huomaamatta hänen ystävältään.
"Se oli vaarallinen, mutta viisas leikkaus", Courbier vastasi olkapäitään kohauttaen. "Kävi aivan niin kuin olin ajatellut ja uskonpa suoriutuneeni pelistä hyvin."
Paroni katseli epäröiden sikaariaan.
"Mutta ette kyllin hyvin", hän sanoi ystävällisellä äänellä.
Courbier hätkähti.
"Mitä tarkoitatte?" hän kysyi.
Vieras mies tarkasteli syvällä osanotolla sikaarinsa tuhkaa. Kaikesta päättäen hän hyvin käsitti taidepaussin vaikutuksen.
"Luulen", hän virkkoi viimein, ja nyt oli ääni terävä ja kova, "että arvaatte liian vähäiseksi eräitten ihmisten arvon tässä kaupungissa. Luotatte liian paljon itseenne. Olette tuiki nuori mies. Vauhtia teissä on hiton paljon. Mutta teiltä puuttuu tuo hyvin harkittu viisaus, joka tekee suuren miehen vieläkin suuremmaksi — nimittäin suureksi pahantekijäksi."
Courbier teki kädellään tuskin huomattavan torjuvan eleen.
"En ole koskaan nähnyt vertaistanne", paroni jatkoi hieman säveämmin, "kun suunnitelma on pantava täytäntöön. Nauraen te toimitatte vihollisenne toiseen maailmaan. Olette miellyttävä ja häikäilemätön. Teillä on pelurin tunnottomuus. Mutta joka tapauksessa, rakas Courbier, olette aina kulkeva tulivuoren reunalla. Jonakin kauniina päivänä teidät varomattomuutenne takia hirtetään. Olette, voisin sanoa, aika vauhtia menossa hirsipuuhun."
Courbier naurahti.
"Tuskin", hän sanoi.
"Älkää sanoko niin, Courbier, älkää sanoko! Ettehän esimerkiksi tiedä, että ukko Bjelland, säilykekuningas, nykyisin on Kristianiassa etsimässä käsiinsä miestä, joka voi kytkeä nuoransilmukan Jean Baptiste Courbier'n paksun ja pyöreän kaulan ympäri — —".
Ranskalaisen kirkkaat silmät eivät menettäneet vähääkään tyyneydestään, mutta hänen kätensä vavahteli vihreällä pöytäliinalla.
"Onko se totta?" hän kysyi.
Pikku paroni kääntyi suoraan häntä kohti.
"Se on totta", hän vastasi. "Mutta Stavangerin kelpo herrasmiehet eivät silti vedä meitä nenästä. He seisovat kallioseinän edessä, joka on kaatuva ja murskaava heidät. Ja sitten on tuleva kaikkien toisten vuoro tämän sillinsyöjäin itsetietoisen varman ja ylpeän maan rannikolla. Yksi mies heitä kaikkia vastaan. Yksi tahto satojatuhansia kalastajia vastaan. Meren valtias meren orjia vastaan. Tulkoot koukkuineen, verkkoineen ja nuottineen. Paroni de Nozier on murskaava heidät kaikki."
Kiihkoon saakka kiivastunut pikku mies muuttui yhtäkkiä vakavaksi.
"No", hän virkkoi nauraen, "minä innostun liikaa. Vuosien vieriessä käy ihminen puheliaaksi. Ryhtykäämme nyt neuvottelemaan!"