V.
HAAKSIRIKKOINEN.
Stavangerin höyrylaivaosakeyhtiön matkustajalaiva "Kong Haakon" ajoi täyttä vauhtia Karm-salmea kohti. Kapteeni Gude seisoi komentosillalla selittelemässä rannikon nähtävyyksiä eräälle tiedonjanoiselle matkailijalle.
Ensimäinen luokka oli täpösen täynnä. Matkustajien kesken puhuttiin monta kieltä ja eri kansallisuudet yhtyivät erityisiksi seurueiksi.
Etumaisena kävelykannella seisoi komea vaalea nainen, jolla oli levolliset, siniset silmät Hän katseli haaveksien taivaanrannalle, missä Vidingsön majakka valkean pilarin tavoin kohosi harmaitten saarten keskeltä.
Hänen vieressään seisoi nuori poika. Hän oli pitkä ja voimakas rakenteeltaan ja hänen siniset silmänsä, joissa kuvastui kauniin maiseman jokainen värähdys, olivat ihmeteltävässä määrässä äidin silmien kaltaiset. Hänet olisi voinut luulla kahdentoistavuotiaaksi, mutta itse asiassa hän oli vasta äsken täyttänyt kahdeksan vuotta. Hänen hieman säännöttömien kasvojensa ilme oli hento ja lapsellinen, mutta hänen silmiensä syvä vakavuus vaikutti, että hän näytti vanhemmalta kuin todella olikaan.
Poika seisoi hiljaa ja ääneti. Hän heitti tuon tuostakin silmäyksen äitiinsä, kuitenkaan sanomatta mitään. Yhteenpuristetut huulet ilmaisivat kahdeksanvuotiaan omaksuneen itselleen hyveistä kaikkein kauneimman, vaikenemisen taidon.
Mutta yhtäkkiä liikkumattomat pojankasvot vilkastuivat ja hänen siniset silmänsä muuttuivat teräviksi ja synkiksi.
Äiti katsahti häneen.
"Mikä sinun on?" hän kysyi.
Poika nousi varpailleen ja katseli ulapalle, varjostaen kädellä silmiään.
"Tuolla kaukana on meressä joku ihminen", hän sanoi, osottaen
Karm-salmelle päin.
Pojan ääni oli pehmeä ja lapsellinen, mutta siinä oli tyyni voima, joka tuskin muistutti lapsen ääntä.
Matkustajien kesken syntyi kova hälinä. Uteliaimmat hyppivät pöydille ja penkeille nähdäkseen haaksirikkoisen, jonka huomattiin olevan miehen. Ihmisystävälliset matkailijat huusivat ja rupattivat kaikki yhteen ääneen. Muuan helläsydäminen herra tarttui pelastusrenkaaseen, joku nuori nainen yritti pyörtyä, ja eräs vanha täti kopeloi esiin hajupulloaan.
Samassa kuului komentokello kilisevän konehuoneessa. Komentosillallakin oli huomattu haaksirikkoinen, joka kellui pelastusrenkaassa keskellä laivaväylää.
Laivan tullessa lähemmäksi mies kohotti toisen kätensä, joka kuitenkin heti hervottomana putosi alas. Hän näytti olevan äärimmäisyyteen asti väsynyt.
Laivasta laskettiin pelastusvene ja muutaman minuutin perästä oli mies tuotu höyrylaivan kannelle. Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen, kuuluen ilmeisesti sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Hänen vettä tippuvat vaatteensa, jotka olivat takertuneet aivan kiinni lyhyeen, voimakkaaseen ruumiiseen, olivat hienointa englantilaista kangasta.
Mies saatiin laivaan kaikesta päättäen viimeisessä hetkessä. Hänet oli kannettava ylös köysitikkaita. Hän makasi aivan tiedotonna matruusien vahvoilla käsivarsilla.
Kun haaksirikkoinen oli kääritty lämpöisiin villahuopiin, kieriteltiin häntä edestakaisin kannella, jotta vesi olisi valunut ulos. Muuan perämiehistä hieroi häntä saadakseen hänet virkoamaan.
Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen ympärilleen kerääntyneitten naisten tuntema osanotto vilkastui huomattavasti. Hän oli miellyttävän näköinen ja hänelle oli eduksi esiintyä näännyksiin saakka väsyneenä. Hänen päänsä painui alas ja hänen omituisen punaisilta huuliltaan kuului valittava voihkiminen. Mies oli kovin näännyksissä, mutta ilmeisesti hyvässä vauhdissa virkoamaan päin.
Äkkiä tuntui hänessä heräävän kauhea muisto.
"Hirmuista", hän kuiskasi ranskaksi.
Matkustajat kurottautuivat varpailleen.
"Mitä hän sanoi", saksalaiset naiset huusivat.
"Nähtävästi hän on ulkomaalainen", perämies vastasi. "Luulen nähneeni hänet Stavangerissa."
Sillä välin haaksirikkoinen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli nyt ympärilleen.
Kapteeni Gude kumartui hänen puoleensa.
"Kuka olette?" hän kysyi norjankielellä.
Mies pudisti päätään.
Kapteeni toisti kysymyksensä englanniksi.
Muukalainen yritti puhua, mutta se tuntui olevan hänelle kovin vaikeata.
"Olen ranskalainen", hän sanoi viimein huonolla englanninkielellä. "Nimeni on Courbier — Jean Baptiste Courbier. Olin huvimatkalla höyrylaivalla 'Fejesten'. Sen koneistossa lienee tapahtunut joku onnettomuus."
Mies parka näytti aivan murtuneelta ajatellessaan kauheata tapausta.
"Fejesten", kapteeni virkkoi pitkäveteisesti. "Sehän oli säilyketehtaitten uusin kalastajalaiva."
Ranskalainen nyökkäsi.
"Olin kapteeni Grönnelandin vieraana laivassa", hän jatkoi raukeasti.
"Istuimme kajuutassa pelaamassa korttia, kun onnettomuus tapahtui.
Konehuoneesta kuului hirveä räjähdys. Laiva repesi kahtia ja upposi
silmänräpäyksessä. Minä jouduin sen mukana meren helmaan."
Hän ummisti silmänsä.
"Oo, se oli kauheata", hän kuiskasi. "Onneksi sain kiinni pelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia — — mutta ketään ei näkynyt — — Grönneland, ystäväni, on kuollut — —".
Ranskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan jälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut sanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka näyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier nousi hiljaa seisomaan.
"Antakaa minun olla yksin", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen.
"Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet."
Hänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin ja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella Courbier näyttäytyi uudestaan — väsyneenä, osanottoa herättävänä ja murheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä, mutta oli kuitenkin päivän sankari — —.
Nuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku vanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä poika kääntyi äitiinsä.
"Hän narrasi", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle naiselle. "Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on huono mies."
Vanhahko herra tuijotti ihmetellen poikaan.
"Eikö olekin omituista?", hän virkkoi nuorelle naiselle. "Minä itse mietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin — — Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni", hän jatkoi poikaan kääntyen, "mikä on nimesi".
Poika katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olen Jonas Fjeld", hän vastasi.