X.
SAIMLERIN OPPILAS.
"Luulisi salaman iskeneen teihin", parooni de Nozier virkkoi välinpitämättömällä äänellä, vaipuen leveään nahkalla päällystettyyn nojatuoliin.
"Niin", Courbier vastasi pitkään. "Olette oikeassa. Salama on lyönyt minuun ja sattunut suoraan sydämeen."
"Silloin olette hukassa", pikku parooni jatkoi samalla äänellä. "Rakkaus on yhtä vaarallista kuin sähkö. Olisittepa varustautunut ukkosenjohdattimella, hienolla kyynillisellä langalla, joka olisi vienyt lämpöiset lemmenaallot ohi tunteiden keskusaseman. Onpa se tosiaan hassua! Olette olevinanne sivistynyt ja maailmaakokenut mies ettekä ole vielä oppinut halveksimaan naisia. Kuinka vanha olette, Jean Baptiste?"
Courbier ei vastannut. Hän ei kuullutkaan, mitä parooni sanoi.
"Hän lähti", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää kohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.
Parooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa, kuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa oloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista poimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain hetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on vaarallinen mies.
Mutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet pergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen tunteettomuuteen.
"Te olette parantumaton", hän lausui. "Ottaisitte siihen sijaan selkoa siitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka hän on?"
"En", Courbier vastasi lyhyesti. "Mutta jos hän tulee minun tielleni, niin minä muserran hänet."
Parooni nauroi.
"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste", hän virkkoi. "Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin kerkiäisitte kättänne liikahuttaa. — Ymmärrän, että ette tunne häntä. Mutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En sitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren kansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä Jaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten kera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten. Delma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen nenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda noista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä. Luulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns. Mutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama mies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun meidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä, kun olemme lopettaneet asiamme Norjassa."
Courbier oli kuunnellut paronin sanoja jännitetyllä tarkkaavaisuudella.
"Ja hän ei tuntenut teitä?" hän kysyi.
Paroni nauroi.
"Ette tunne minua oikein", hän sanoi. "Ei ole vähintäkään yhtäläisyyttä sillä kertaa Saimlerin piirissä olleen miehen ja sen hienon gentlemanin välillä, joka nyt istuu tässä ja jota palelee tässä, riivatun kauniissa maassa pelkästä ylhäisyydestä. Niihin aikoihin en ollut vielä nimittänyt itseäni edes paroniksi."
Courbier tuijotti jäykästi eteensä.
"Minä vihaan häntä", hän lausui kovalla äänellä.
De Nozier hykersi käsiään tyytyväisenä.
"Se on oikein. Vihanne ei ylipäänsä voi kohdistua arvokkaampaan vastustajaan. Mutta voitte olla huoleti: teidän ei onnistu siepata häneltä Evy Westinghousea. Tohtori Fjeldillä on onni kaikissa yrityksissään. Häneen ei pysty mikään. Hän on joko syntynyt voitonkypärä päässä taikka sitten hän on palkkautunut itse paholaiselle. Hän on teitä etevämpi, Courbier. Hän on tehnyt elämän katkeraksi meistä useimmille — aina toimittaja Francois Delmasta ja Jaap van Huysmannista Saimleriin ja Jacques Delmaan asti. Ja tiedättekö mitä, Jean Baptiste: en ihmettelisi, jos se olisi ollut hän, joka paljasti James Mortonin jättimäisen kaappauksen. Sanomalehdet eivät ole maininneet hänen nimeään. Mutta yhtymä Westinghouse-Fjeld voi merkitä mitä hyvänsä. Heidän kävi huonosti, Courbier. Oi, niin! He hukkuivat omaan rikokseensa. Niinhän meille käy kaikille ennemmin taikka myöhemmin — —"
Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan. Eräs vanhahko herra oli tullut huoneeseen. Hänen katseensa sattui nurkassa istuviin ulkomaalaisiin. Courbier, joka istui selin häneen, kumartui syvään, jotta tulija ei näkisi hänen kasvojaan.
"Se on hän", Courbier virkkoi.
Nozier katseli tarkasti tuota vanhaa miestä, joka nyt pettynein ilmein poistui salista.
"Vai niin, tämäkö oli säilykekuningas", hän lausui. "Oli hyvä, että hän ei tuntenut teitä, Courbier. Hänellä oli ilmeisesti omat epäluulonsa. Hän vainuaa vain niinkuin vanha salapoliisi. Tämän maan väestö ei muuten näy paljon tajuavan semmoisia asioita. Vai niin, tämä on siis vihollinen — meidän vihollisemme. Ahaa! Hänpä se on ollut sardiinivalmistuksen keskeisimpänä voimana — hän se on riivatun norjalaisella brislingillään saanut Ranskan sardiinimarkkinat horjumaan. Mutta nyt tulee kosto…"
Pikku paroni hykersi tyytyväisenä käsiään, seuratessaan Bjellandia katseillaan tämän astuessa eteisen läpi ruokasaliin. Sitten hän nousi ja meni verkalleen hänen perästään.
"On parasta, että menette huoneeseenne", hän sanoi Courbier'lle päättävästi. "Hänen ei pidä nähdä teitä täällä Kristianiassa."
Courbier kohautti olkapäitään. Mutta hän tuntui olevan oppinut tottelemaan. Sanaakaan virkkamatta hän meni hissiin.
Parooni de Nozier asetti kultasankaisen monokelin silmäänsä ja astui ruokasaliin kuin mies, jolla on ikävä ja joka tahtoo tappaa aikaa pöydän iloilla.
Hän pysähtyi äkisti kynnykselle. Monokeli putosi alas omituisesti kuivuneesta ja punareunaisesta silmästä. Mutta hän malttoi pian mielensä.
Aivan hänen edessään seisoi henkilö, jonka jälestä hän oli tullut, vilkkaassa keskustelussa tohtori Fjeldin kanssa. Pitkä norjalainen oli ilmeisesti hyvin huvitettu siitä, mitä Bjellandilla oli kerrottavana.
Paroni sai kuiskatuksi anteeksipyynnön kulkiessaan heidän ohitsensa. Hän koetti siepata katkelman heidän keskustelustaan, mutta siinä hän ei onnistunut, sillä hän ei ymmärtänyt kieltä.
Sitten hän kulki edelleen. Erään pöydän ääressä aivan lähellä istui Evy
Westinghouse kauniin vaalean puhdaspiirteisen naisen seurassa.
"Tämä olisi rauhoittanut Jean Baptistea", paroni mietti mielessään. "Tuo kaunis nainen ei voi olla kukaan muu kuin tohtori Fjeldin vaimo. Mutta nykyään", hän ajatteli ilkeästi hymyillen, "on kyllä parasta pitää ranskalainen lämpimänä mustasukkaisuudesta. Tohtori Fjeldin kanssa ei ole leikkimistä, ja meidän on annettava hänelle ratkaiseva isku, ennenkuin hän saa tilaisuuden puuttua Stavangerin-juttuun."
Paroni istahti erään pöydän ääreen, tilaten annoksen kaviaria ja puolikkaan viiniä, hänen sydämensä hautoessa suunnitelmaa, joka olisi Saimlerin oppilaan arvoinen.