XI.
VANHAN HYENAN ULVONTAA.
"Ei", Courbier sanoi, "sitä en tee, olen jo kerran ennen niin sanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua. Enkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan."
Nozier katsoi nuorempaa toveriaan halveksivasti hymyillen.
"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme ansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä valmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö ole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen tuntemattomaan?… Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras tilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni, yhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä suurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen tyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla."
Courbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän murinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.
"Oletteko varma siitä?" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka olivat synkät intohimosta ja vihasta.
Parooni kohautti ohuita olkapäitään.
"Niin varma kuin semmoisesta asiasta yleensä voi olla", hän lausui hävyttömällä äänellä. "Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan toisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan, epäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja sopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille."
Courbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä. Hänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan tullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja sileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland olisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa, olisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n lähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta ennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on ominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.
Nozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut ääntäkään, jatkoi hän armottomasti:
"No, huomaan teidän tehneen päätöksenne. Siitä olen iloinen. Suunnitelmassani ei ole yhtään mitään vaaraa. Tiedättehän, että tohtori Fjeld harrastaa hiukan kemiaa. Hänen ystävänsä Ilmari Erkko, joka nyt on kuollut, oli keksinyt räjähdysaineen, joka teki täydellisen mullistuksen nykyaikaisessa sotateknikassa. On vaarallista pitää semmoisia räjähdysaineita talossaan. Pieni vahinko — no niin…!"
Nozier vaikeni.
Evy Westinghouse nousi marmooriportaita. Hänellä oli yllään musta silkkikappa. Ranskalainen heitti hänen jälkeensä silmäyksen, joka sai paronin hykertämään käsiään ja hymyilemään tyytyväisenä.
"Hän on ihana", paroni sanoi. "Voisi ilolla myydä sielunsa saadakseen suukon hänen huuliltaan. Minä todellakin kadehdin tuota norjalaista tohtoria…"
"Vaiti", Courbier sähähti. "Te ette ymmärrä rakkautta. Teillä ei ole aavistustakaan miehen intohimosta, joka polttaa hänen suoniaan."
"Mahdollista", paroni sanoi nauraen. "Rakkaus ja mikä on sen kanssa yhteydessä, ei ole koskaan tehnyt minua tyhmeliiniksi, mutta on sattunut, että se on asestanut vihani ja terottanut aseeni. Ja minulla puolestani on ollut niin huono maku, että olen pitänyt kostoa parempana kuin rakkautta. Se riippuu kai siitä, että halveksin naisia. Täytyy todellakin pitää huolenaan, että säilyttää omat paheensa puhtaina. Katsokaahan esimerkiksi ystävä-vainajaamme Pietro Cerania! Hän oli mies, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Mutta hänellä oli yksi pahe: hän piti musiikista. En ole koskaan nähnyt ihmisen vajoavan niin syvälle kuin tämä italialainen, kun hän sai kuulla jonkun satakielen livertelevän laulujaan. Hän tuli pehmeämmäksi kuin vaha. Hänen kova verenhimoinen sydämensä suli kuin vaniljajäätelö kesähelteessä. Mikäli minä voin ymmärtää, vei se hänet kuolemaan… Vanhalla Jaap van Huysmannilla oli samanlainen heikkous. Hänellä oli kiitollisuudentunteita ja hän jumaloi vanhaa ryppyistä äitiään, joka istui jossakin Hollannissa myyskentelemässä omenoita ja kaalinkeriä. Ylipäänsä ei kelpaa, että miehen järki on niin rajoitettu, että se ei voi syrjäyttää hänen sielunsa tukalia tunteita."
Courbier teki kärsimättömän kädenliikkeen.
"Ei teidän huoli saarnata moralia minulle", hän sanoi äänellä, joka kuulosti pelottavalta yksinpä hänen omissakin korvissaan. "Kullakin on oma makunsa. Emmekä me rikolliset liene toki mitään järjestön kuivia luettelonumeroita! Säilyttäkäämme kukin omat erikoisuutemme, vaikka ne eivät soveltuisikaan teille. Toinen pitää veri-ohukaisista, toinen taas kaviarista. Minä pidän eniten etanoista bourgognelaisessa kastikkeessa."
"Puhutte kuin filosofi", paroni sanoi nousten seisomaan. "Mutta me syvennymme syrjäseikkoihin. No! Oletteko ajatellut asiaa, jota teille ehdotan? Vai ette. No, siispä on minun kuten tavallista virkistettävä teidän keksimiskykyänne… Sattumalta tiedän, että ystävänne Bjelland menee huomenna kahdentoista aikaan tapaamaan tohtori Fjeldiä ja että miss Westinghousen pitäisi tulla hänen luokseen aamiaiselle puoli yhden aikaan.
"Te menette siis tapaamaan Bjellandia kello yksitoista. Sanotte, että teillä on jotakin ehdotettavana, joka kiinnittää hänen mieltään. Teette jonkinlaisen viittauksen siihen laivaan, joka nyt kummittelee hänen aivoissaan. Hän innostuu ja te annatte hänen ymmärtää, että teillä on jonkinlaista hämärää epäluuloa. Hän pyytää teitä kanssaan tohtori Fjeldin luokse kello kaksitoista. Te olette olevinanne hyvänahkainen tomppeli, mikä varmaankaan ei tuntune teistä vaikealta, ja menette hänen mukanaan tohtori Fjeldin luo. Siellä istutte yhdessä heidän kanssaan, kunnes sinne tuodaan kukkavihko miss Westinghouselta. Sanokaamme esimerkiksi, että vihko sisältää keltaisia ruusuja maljakossa. Silloin te nousette istuimeltanne, kumarratte kohteliaasti ja sanotte, että teidän täytyy lähteä. Asia olisi yksinkertaisempi, jos ette mainitsisi kellekään, mihin aijotte mennä. Lähtekää sieltä jalkaisin. Älkää käyttäkö autoa. Minä tarkastan paikat."
"Mutta miss Westinghouse?"
"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä minä pidän huolen."
"Mitä muuta minun on tehtävä?"
"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa lohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä — se luultavasti ei tunnu teistä vaikealta."
Paroni de Nozier nauroi hyvätuulisesti. Se oli kuin vanhan hyenan ulvontaa.