XII.
KELTAISET RUUSUT.
Oli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan vaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut kohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään. Keskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita kellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla lehdillä.
Isossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa, joka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan Pajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään päässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.
Pajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion metsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä oli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei ollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä ja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia edestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.
Fjeld katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vajaa kaksitoista. Samassa soitettiin puutarhan portin kelloa. Puutarhan läpi tuli poika kantaen suurta vasua.
Tohtori Fjeld jatkoi leikkiään kissan kanssa, joka nyt pani kaikki taitonsa liikkeelle saadakseen isketyksi kyntensä korkkiin.
Rouva Fjeld tuli huoneeseen kädessään suuri kukkakimppu vihreässä maljakossa.
"Katso, kuinka kauniita keltaisia ruusuja", hän sanoi. "Ne ovat varmaankin miss Westinghouselta. Nämä ovat yhtä kauniit kuin hän itsekin."
Fjeld vilkaisi kukkia.
"Ruusut ovat kauniita", hän sanoi. "Mutta minua ihmetyttäisi, jos niillä olisi mitään tekemistä miss Westinghousen kanssa. Ensiksikin hänen tapansa ei ole lähettää kukkia. Toiseksi ei tuo vaarallinen keltainen väri ole hänen makuunsa. Ne muistuttavat minua nuoren jaguarin katseen uhkaavasta kiillosta."
"Voi sinua", Katarina huudahti leikillisesti ja asetti komean maljakon pöydälle. "Aina sinä näet näkyjä. Tänään meillä täytyy olla tyyntä ja hauskaa. Emmekö voisi käskeä herra Bjellandia aamiaiselle, jos hänelle sopii. Hän oli niin ystävällinen vanha herra."
"Kyllä, mutta saat olla valmis kattamaan pöydän vielä eräälle vieraalle. Bjelland soitti juuri äsken, että hänellä on seurassaan eräs nuori ranskalainen, jolla on annettavana hyvin mielenkiintoisia tietoja siinä asiassa, jota juuri käsittelemme."
"Mistä oikeastaan on kysymys?"
"Sitä ei ole aivan helppo sanoa", Fjeld vastasi tyynesti. "Mutta asia on käynyt erityisen mielenkiintoiseksi sen kautta, että se ranskalainen, jonka 'Kong Haakon' pelasti Karm-salmesta, on tullut tänne Kristianiaan yksityisesti antamaan Bjellandille tietoja eräästä laivasta, jonka hän oli nähnyt samana päivänä, kun 'Fejesten' räjähti ilmaan."
"Onko se sama ranskalainen, joka on pikku Jonaksen valokuvassa?"
"On, hänen nimensä on Courbier."
Katarina oli käynyt vakavaksi.
"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi.
Hän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään."
Fjeld nauroi.
"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen vaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle kummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain ruumiinsa…"
"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa", Katarina jatkoi melkein surullisesti. "Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina päivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin. Poikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan äidin hellää huolenpitoa."
Taas puutarhan porttikello soi. Fjeld katsoi kelloaan. Se oli kaksitoista.
Puutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli Bjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa valokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein lapsekkaat piirteet.
"Tämä on monsieur Courbier", Bjelland sanoi ranskaksi. "Hän on tänään kertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa, josta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut mitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet samana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa hän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut ajatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo kaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla merellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa… Nyt Courbier on saanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten' törmäsi. Eikö niin?"
Courbier nyökkäsi myöntävästi.
"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia", hän sanoi, "on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin paljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui rikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra Bjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi? Minä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää…"
Hän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin komeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja pakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi seisomaan hymyillen.
"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä", hän sanoi. "Eräs sukulainen istuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen käytettävänä milloin ja missä tahansa."
Hän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen jalkojaan.
Fjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin.
Mies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija…
Kissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun kukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.
Siellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten ruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko ruusuissa eloa?
Kissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia keltaisia ruusuja kohti. Niitten sisässä jyskytti joku sydän.
Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa kiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen nelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka osotti puolta yhtä.
Osottamatta vähääkään hermostumista hän irroitti jousen. Silloin sydän herkesi sykkimästä. Kissanpoikanen istui aivan hiljaa takajaloilleen.
"Mitä se oli?" Bjelland kysyi.
"Helvetinkone", Fjeld vastasi tyynesti. "Inkermanin patenttia. Kahden ja yhden neljänneksen minuutin kuluttua se olisi jakanut meidät alkutekijöihin."