XIV.

TAISTELU.

Evy Westinghouse ja tohtori Fjeld kulkivat Linnanpuiston läpi Karl Johanin-katua kohti. Väkeä meni virtana linnanmäellä pidettävään konserttiin. Kruununprinssi Olav seisoi linnan parvekkeella katselemassa vyöryvää ihmisjoukkoa, joka aaltoili edestakaisin hänen jalkojensa alla.

"Tämähän on kaunis kaupunki", amerikatar virkkoi äkkiä.

"Niin on", tohtori Fjeld myönteli, "kaunistahan täällä on. Mutta tämä onkin yksi niitä harvoja kaupungin paikkoja, joilla on jotakin arvoa. Karl Johanin-katu on ainoa suurkaupunkia muistuttava piirre koko Kristianian ulkonäössä. Täällä on suoritettu jok'ikinen Norjan uudemman historian tapahtuma. Täällä on valtiollinen pikkumaisuus taistellut etusijasta kansallisen kiihkon kanssa. Täällä Norjassa ovat pikku ihmiset äärettömän pieniä, mutta siihen sijaan suuret sitä valtavampia. Sen näemme kirjallisuudessamme, taiteessamme, sanomalehdissämme ja pontikassamme. Norjan kansan vallitsevat ominaisuudet ovat epänormaalisesti kehittyneet. Kunnianhimoa, yhtä pohjoismaisten kansakuntien suurimmista paheista, pidetään täällä hyveenä. Kaiken tämän kunnianhimon rinnalla, joka tavataan jok'ainoassa ihmisessä, jok'ikisessä seudussa kulkee kateus. Kun joku huonon vatsansa takia ei voi käyttää alkoholia, vaatii hän, että kaikki nekin, joilla on hyvä vatsa, on kiellettävä juomasta. Puolet väestöstä kulkee alakuloisina ja kalpeina ehdottoman raittiuden takia ja kuolee harmaasta jokapäiväisyydestä liian varhain, mutta toivovat pikaista kuolemaa iloisille, kahdeksankymmenen vanhoille miehille, jotka voivat ottaa ryypyn."

Evy Westinghouse nauroi.

"Kylläpä te osaatte puhua! En koskaan tiedä, milloin laskette leikkiä ja milloin tarkoitatte totta. Loppujen lopuksi menettää yhteiskunta teissä suuren reformatorin. Minut te joka tapauksessa olette parantanut."

"Vai niin! Mitenkä niin?"

"Oo, ette voi uskoa, kuinka mahdoton ihminen minä olin, kun löysitte minut Nev Foundlandin kallioluodolta. Väsynyt elämään, väsynyt jokapäiväiseen ylellisyyteen, ikävystynyt elämän hirmuiseen tyhjyyteen. Elämäni oli kellolaite, jonka jousena oli kulunnaisuus. Joka aamu heräsin epätoivossa päivästä, joka oli tulossa. Mikään ei minua huvittanut — mikään ei enää herättänyt mielenkiintoa."

"Siihen päivään saakka, kun ihmeen kautta pelastuitte The Eaglesta?"

"Niin, se oli todella kova läksytys. Mutta nyt käsitän, että se teki minusta uuden ihmisen. Sain uusia harrastuksia, uuden käsityksen elämästä. Opin tietämään, mitä ovat hätä ja vastoinkäyminen, opin taistelemaan elämäni puolesta. Ja vasta se taistelu antoi minulle käsityksen elämän arvosta… Nyt näen ilolla joka päivä auringon nousevan. Te lahjoititte minulle jälleen uskon elämään, tohtori Fjeld. Ette aavistakaan, mitä sen jälkeen olen aikaansaanut."

"Te omistatte aikanne hyväntekeväisyydelle?" tohtori Fjeld kysyi hiukan ilkamoiden.

Neito katsoi häneen ja nyökkäsi.

"Ymmärrän, mitä tarkoitatte", hän sanoi tyynesti vastaukseksi kysyjän ivalliseen äänensävyyn. "Ei, en ole ruvennut minkään suuremman hyväntekeväisyysjärjestön presidentiksi enkä antanut toitottaa yleisölle hyvistä töistäni. Se ei minua huvita. Mutta olen itse kulkenut köyhäin kaupunginosissa ja sairashuoneissa ja tutustunut hätää kärsiviin ja sorrettuihin. En ole auttanut heitä vain taloudellisesti, vaan koettanut myöskin sopeutua heidän ajatuksenjuoksuunsa — heidän nöyryyteensä, heidän katkeruuteensa ja heidän vihaansa. Kuinka ihmeellisessä ympäristössä me kaikki elämmekin, tohtori Fjeld! Minulle nämä vaellukset surun ja hädän keskellä ovat olleet ilona. Olen saanut uuden tehtävän, jota olen koettanut täyttää… Muistatteko, kuinka usein puhuittekaan minulle ihmiselämän suuresta seikkailusta? Nämä löytöretkeni ihmiselämän mannermaalla ovat olleet minun seikkailunani. Ja tiedättekö, mikä on ollut suurin iloni? Se on ollut sokeain auttaminen. En ole koskaan voinut unohtaa Patrick Sullivanin epätoivoista taistelua ikuista pimeyttä vastaan. Hän oli James Mortonin merirosvojoukosta ainoa, joka mestattiin Sing-Sing-vankilassa. Ystäväni silmälääkäri, tohtori Jennings, oli saapuvilla, kun hänet vietiin sähkötuoliin. Hän sanoi Sullivanin päästäneen helpotuksenhuokauksen saadessaan tietää kuolevansa. Tämä tapaus on saanut minut ajattelemaan, että kukaan ei ole niin onneton kuin se, joka kerran on nähnyt päivänvalon ja sitten yhtäkkiä menettänyt sen."

He astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina.
Soittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.

"Niin, tohtori Jennings", tohtori Fjeld virkkoi, "hän oli erinomainen mies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt voi?"

"Erinomaisesti", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. "Mutta minä en tapaa häntä usein."

"Minä luulin…"

"Mitä te luulitte?"

"En mitään."

"No, antakaa kuulua vain! Luulitte, että menisimme naimisiin. Eikö totta?"

"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin", tohtori Fjeld vastasi hieman hämillään. "Eikä tarkoitukseni ollut…"

"Oo, ymmärrän teidät niin hyvin", neiti vastasi vakavasti. "Minun mielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse mitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä. Mutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut. Ja sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia, että en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä… Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua… Nyt olen yhtäkkiä saanut hurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja sitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää hyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin niin kovin jotakin seikkailua — —"

"On, ikävä kyllä", tohtori Fjeld vastasi nauraen. "Minulla on tosiaankin käsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa — eihän voi koskaan tietää."

"Aa, muistakaa minua, tohtori Fjeld", neito sanoi melkein rukoillen.
"Olemmehan ennenkin työskennelleet niin hyvin yhdessä. Muistatteko
Sharkeyn salongissa ja kapteeni Kiddin saaren rannoilla?… Olen usein
ikävöiden ajatellut sitä aikaa…"

He olivat tulleet nyt Grand Hotel'in luo ja astuivat eteiseen.

Ovenvartija tuli heitä vastaan.

"Ettekö ole tohtori Fjeld?" hän kysyi. "Minulla on teille terveisiä", hän jatkoi. "Sangen omituinen tervehdys paroni de Nozier'lta, joka juuri matkusti. Hän pyysi minun sanomaan teille, että keltaisten ruusujen perästä tulevat mustat, joita kasvaa Orkuksen tiellä."

"Sepä mukava tervehdys", miss Westinghouse virkkoi nauraen.

"Tervehdys ja varoitus", Fjeld sanoi. "Nyt alkaa taistelu."