XV.
ROHKEA NAINEN.
"Mitä meidän on tehtävä?" Evy kysyi iloisesti. "Tämähän haiskahtaa seikkailulta."
"Meidän?" Fjeld kysyi nauraen. "Ettehän toki kuvittele, että houkuttelisin teidät siihen ampiaispesään, johon minä aijon nyt pistää käteni. Ja mitä sanoisivat Nev-Yorkin valtion sokeat, jos heidän hyväntekijänsä hajoaisi alkutekijöihinsä jonkin helvetinkoneen räjähdyksessä?"
Nuori neito tuli hyvin vakavaksi… Hänen alahuulensa vavahteli vastalauseesta, samalla kun hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelin. Fjeld tunsi sydäntänsä polttelevan.
"Te olette liian kaunis", hän sanoi. "En sano tätä minään kohteliaisuutena. Mutta haluaisin nähdä sen miehen, joka voisi vastustaa teitä, kun panette silmienne äänettömän rukousvoiman liikkeelle."
"Nyt en päästä teitä, tohtori Fjeld", sanoi neito hilpeästi. "Tiedätte varsin hyvin, että kaikessa hiljaisuudessa olen haaveillut teistä. Niin että nyt teidän täytyy taipua. Teidän täytyy ottaa joku ihminen, joka auttaa teitä. Ja minä en ole todellakaan niin kovin tyhmä, sen tiedätte. Sallikaa minun olla palvelijanne. Kultanappinen liveri ja polvihousut pukevat minua mainiosti."
Fjeld naurahti.
"Ei, ette saa nauraa", toinen sanoi vakavasti. "Ette saa lyödä tätä leikiksi. Minulle tämä asia on mitä syvintä vakavuutta. Olen puhunut siitä kelpo vaimonne kanssa ja hän sanoi…"
"Mitä hän sanoi?"
"Että minä olen rohkein nuori nainen, mitä hän milloinkaan on tavannut, ja että onni varmaan suosii minua… Mutta se ei ole pääasia", hän jatkoi. "Asia on niin, että minun täytyy nyt päästä seikkailulle. Olen kuin lapsi — minun täytyy saada leikkiä, vaikka henkeni kaupalla. Kuulkaahan, tohtori Fjeld. Minä olen nyt teidän oppilaanne. Tehän minut olette tehnyt siksi, mikä olen. Kuinka olenkaan kuunnellut teidän ihmeellisiä kertomuksianne! Olettehan tuhannet kerrat sanonut, että nykyaikana on seikkailu ainoa, mitä nuorisolla on jälellä. Ei mielikuvituksen fata morgana, vaan erämaan, aarniometsän ja rikoksen seikkailu. Olette sanonut minulle, että meidän aikanamme kun järjestäytymisen hirmuvalta ja kansanvaltainen tasoitus tekevät nuorison yhdeksi ainoaksi harmaaksi massaksi, on tätä nuorisoa vieteltävä hyppäämään ulos aisoista löytääkseen oman itsensä. Minä olen vielä nuori ja koko sieluni janoaa vaarojen seikkailua!"
Nuoren neidon kasvot olivat tulleet hehkuvan punaisiksi innosta ja hän polki pikku jalallaan lattiaan painostaakseen sanojaan.
"Olen jo kerran ennen sanonut, että teitä on mahdoton vastustaa", tohtori Fjeld virkkoi puoliksi vastahakoisesti. "Enkä voi kieltää, kun käytätte naisellisen vaikutusvaltanne kaikkia aseita. Mutta en liioittele sanoessani teille, että vaellus minun rinnallani on samaa kuin kulkeminen kuilun kaitaisimpia polkuja. Se päivä on ehkä koittava, jolloin kiroatte seikkailuhaluanne. Aina ei ole kysymys ainoastaan elämästä…"
"Te voitte saada minut pelkäämään. Tiedän, mitä vaara on, ja siitä päivästä lähtien, jona yksinäni harhailin merellä The Eaglen pelastusveneessä, olen ollut tottunut kuolemanajatukseen. Se on kyllä tapaava minut oikealla hetkellä ja kaikella kunnialla."
He olivat nyt tulleet palmupuutarhaan ja pysähtyivät samaan paikkaan, jota paroni de Nozier ystävineen oli käyttänyt pari tuntia sitten. Vaikka huvikausi oli loppumaisillaan, kulki täällä ihmisiä aivan vilisemällä. He olivat vuoden viimeisiä matkailijoita, jotka olivat palanneet tuntureilta ja vuonoilta, ollen nyt matkalla Europaan mukanaan tuhansia haihtumattomia vaikutelmia. Eräs saksalainen seurue seisoi keskellä salin lattiaa. Perheen pää, joka oli puettu paksuun, harmaanvihreään urheilupukuun, tyrolilainen hattu pyöreässä, punertavassa päässään, oli istahtanut keskelle isompaa maamiestensä seuruetta ja kertoi:
"Tulimme, hyvät naiset ja herrat, autolla Hönefosista Kroklevenin kautta. Se oli suurenmoista. Olimme juuri ottaneet puolikkaan olutta kuuluisan kuningasnäköalan partaalla — puolikkaan baierilaista ynnä pari voileipää ja tuikun, mikä kaikki maistui erinomaiselta. Silloin saimme äkkiä kuulla, kuinka päittemme yläpuolella pärisi ja puhisi. 'Siellä on varmaan lentokone', sanoin mammalle. Aivan oikein. Suuri keltainen yksitaso tuli suoraan vuorenharjanteen yli, niin matalalta, että selvästi näimme siinä istuvat kaksi miestä. Se oli ihana näky. Mutta yhtäkkiä pärinä taukosi. Kuulimme merkillisen äänen, niinkuin olisi taitettu oksia ylhäältä ilmasta. Lentokone näytti menettävän tasapainonsa. Se hiljensi vauhtia. Se oli hirveätä, hyvät naiset ja herrat. Mutta lentäjät taisivat tehtävänsä. Heidän onnistui saada koneensa kohoamaan ja menivät luikulennossa aina Tyrin-vuonoon saakka. Se oli tosiaankin uskallettua. Vaimoni huusi ääneensä kauhusta: ne hukkuvat… apuun!… Mutta he eivät hukkuneet. Heidän koneensa huomattiin olevan varustettu uimajalaksilla, jotka kannattivat sitä pitkin vedenpintaa…"
Saksalaisen kertomus, joka esitettiin kuuluvalla äänellä ja suurin elein, ei voinut jäädä kuulematta keneltäkään palmupuutarhassa olijoista. Fjeld nousi istuimeltaan ja meni seurueen luo.
"Anteeksi", hän sanoi, "kuinka lentäjien kävi? Otaksun näet, että he olivat kaksi ystävääni."
Saksalainen leimahti innostuksesta.
"Silloin saatte kunniaa ystävistänne, herraseni", hän vastasi. "Kone oli nähtävästi joutunut epäkuntoon. Näimme, kuinka he kömpivät istuimilleen ja tarkastivat koneosia. Kaksi tuntia he kuluttivat siihen. Heidän luokseen souti useita veneitä, mutta he näyttivät hylkäävän kaikki avuntarjoukset. Enempää en tiedä, sillä meidän täytyi lähteä tiehemme."
Fjeld kiitti tiedoista, kumarsi kohteliaasti ja palasi seuralaisensa luo.
"No", tämä virkkoi, "otammeko auton Tyrivuonolle vai mikä sen nimi on?… Ja puenko ylleni housut ja leikkautanko tukkani?"
"Ette", Fjeld vastasi nauraen. "Voittehan Jumalan nimessä tulla mukaan — mutta kaikessa naisellisessa loistossanne ja ihanuudessanne."
"Mainiota", amerikatar vastasi käsiään taputtaen. "Ja mihin menemme?"
"Susisaarelle."
"Ja sieltä?"
"Lennämme paronin perästä ja ongimme hänet Tyri-vuonosta. Ja jos hän on noussut ilmaan, seuraamme häntä Stavangeriin."
"Ja sitten?"
"Maailman ääreen, jos niin tarvitaan."