XVI.
TUNTURIEN YLÄPUOLELLA.
Parooni de Nozier istui mukavasti selkäkenossa lentokoneen matkustajatuolissa poltellen sikaaria. Olisi saattanut luulla hänen oleva jossakin nykyaikaisessa tupakkahuoneessa eikä parin tuhannen jalan korkeudessa maanpinnasta huijari Deperdussin'in suunnittelemassa yksitasossa.
Courbier oli ohjaamassa. Hän oli ilmeisesti täysin tehtävänsä tasalla. Kone ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa vasten tahtoa Tyri-vuonoon tapahtuneessa laskeutumisessa. Gnome-moottorin kiireellinen tarkastus osotti, että eräs ruuvi oli päässyt irti ja aiheuttanut tapaturman. Juuri tuommoiset löysät ruuvitpa tässä maailmassa vaativat useimmat uhrit, olkoonpa sitten puhe lentokoneesta taikka ihmisen aivoista.
Mutta Courbier sai vahingon verrattain pian korjatuksi, niin että lentäjät viivähtivät vain pari tuntia ja saivat pienen kylvyn Norjan kaikkein ystävällisimmässä järvessä.
"Emmekö nouse sangen korkealle?" paroni kysyi puhelimessa.
"Emme", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. "Jos en löydä oikeata paikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi tuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin korkealla."
"On tämä omituinen maa", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi laitaa vasten. "Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle. Täällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä. Tekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä valkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme."
Courbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna nelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.
"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin lähellä."
"Vai niin", paroni tuumi. "Se on epämieluisa paikka meikäläisille herrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias Saimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt, toivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa kaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä kertomuksen siitäkin jutusta."
Courbier kurottautui mikrofonia katsomaan.
"Oletteko varma, että se onnistui?" hän kysyi kiihkomielin.
"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt. Inkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan saakka, mutta silloin…"
"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi",
Courbier sanoi puhekoneeseen.
"Niin olisin tehnytkin, jos kysymys olisi ollut jostakin muusta kuin tästä riivatun tohtorista. Se mies on syntynyt voitonhiippa päässä. Ja jos joku onnellinen sattuma olisi päästänyt hänen huomaamaan helvetinkoneen, olisi olomme Kristianiassa tullut kuumaksi. On otettava huomioon kaikki, hyvä Courbier. Vanha kettu ei mene mielellään saksiin. Mutta mitä hittoa tämä on?"
Paronilta pääsi puhelin kädestä ja sikaari putosi samoin. Lentokoneeseen oli sattunut tuulenpuuska ja pannut sen tekemään äkkijyrkän käännöksen. Mutta Courbier oli tottunut semmoiseen. Hän väisti teräsköysien välissä vinkuvan kovan puuskan niin kylmäverisesti, että se osotti hänen olevan sangen taitavan ohjaajan.
"Minua ei haluta tehdä kuolemanhyppyä", hän sanoi kiukuissaan, "koettakaamme pyrkiä semmoisiin ilmakerroksiin, joissa on heikompi tuuli."
Courbier ei vastannut. Pieni lentokone ponnisteli tuulta vastaan ihailtavan varmasti. Se oli saapunut jyrkkien tunturiseinien reunustamaan laaksoon. Syvältä laakson pohjalta näkyi hopeanvalkoinen juova. Se oli siellä luikerteleva joki. Ilma oli loistavan kirkas, mutta tuuli yltyi yhä. Se ajoi konetta pohjoista kohti ja uhkasipa heittää sen tunturiseinää vasten.
"Tämä ei käy", Nozier huusi. "Laskekaamme täällä jossakin maihin."
Courbier kohautti olkapäitään. Paronin ehdotus tuntui hänestä kerrankin huomioon otettavalta. Nume-laakso on erinomaisen kaunis, mutta siinä ei ole suinkaan liikoja paikkoja, jotka sopisivat lentokoneen laskeutumiseen.
Mutta jotakin oli tehtävä. Saattoi nähdä todellisen myrskyn olevan tulossa. Yhä voimakkaammiksi kävivät tuulenpuuskat, jotka panivat lentokoneen vapisemaan kuin ajetun otuksen.
Silloin nuori ranskalainen näytti, mitä oli oppinut Buc'in lentokentällä. Hän pani koneen nousemaan suoraan pystyyn kuin pillastuneen hevosen ja pysäytti moottorin. Kevyt lentokone kohosi muutamissa sekunneissa useita satoja jalkoja ja teki sitten takaperin salto mortalen, joka tuntui vievän heidät perikatoon. Mutta juuri silloin kun se rupesi laskeutumaan, Courbier pani moottorin jälleen käyntiin. Lentokone tuli jälleen tasapintaan ja ajoi nyt tunturiröykkiötä kohti, joka pitkinä, leveinä aaltoina häämötti heidän edessään.
Kaksi minuuttia myöhemmin Courbier laski maahan tunnetulle Bröstrudin porokentälle Opdalissa. Paroni oli pikemmin kuollut kuin elävä kömpiessään lentotuolistaan. Hänen kalpeat kasvonsa olivat valkeat kuin kalkkiseinä.
"Minun hermoni eivät siedä tämmöistä", hän sanoi. "En ole koskaan pitänyt akrobateista enkä sirkuksesta."
Courbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet myönsivät.
"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri", hän virkkoi hieman ivallisesti. "Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe, jota tapaa Belgiassa sangen usein."
Pikku paronin väsyneet silmät välähtivät. Sitten hän purskahti nauramaan.
"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten sairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa, jota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla. Mutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan jonkinlainen maantie?"
"Se on tie, joka vie Nume-laaksosta Gjeiloon."