XVII.
POROKENTÄLLÄ.
Lentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle porotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle paikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa poroa.
Courbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen teurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi ruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.
"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan", paroni virkkoi virottuaan säikähdyksestään. "Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin Normandiassa huhtikuulla."
"Niin", Courbier vastasi ankarasti. "Täällä on veren virkistävää voimaa. Maa tässä ympärillämme on kyllästetty tuhansien porojen verellä. Tuolla voitte nähdä pääkallot. Tämä on todellinen Golgata."
Nozier heittäytyi pitkäkseen vihreälle nurmelle.
"Tämä on hirmuista luontoa", hän virkkoi. "En ole koskaan voinut sietää suuria mittasuhteita. Ne pusertavat rintaa. Ja mitä valkeita pilkkuja tuolla on ylt'ympäriinsä? Näyttävät valkeilta teerenpilkuilta ruskealla iholla."
Courbier nauroi halveksien.
"Se on lunta, paroni, oivallista norjalaista lunta. Se on täällä ikuisesti. Siihen ei pysty aurinko eikä sade."
"Lunta, vaikka ollaan keskellä kesää", paroni ihmetteli epäluuloisesti.
"Emmehän ole muuta kuin pari tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.
En todellakaan voi sanoa, että pitäisin tästä. Ehkäpä täällä on
jääkarhujakin?"
"Ei", Courbier vastasi tyynesti. "Tietonne maantieteessä ja eläinopissa jättävät koko lailla toivomisen varaa."
"Mahdollista kyllä", paroni vastasi lyhyesti. "Asia on niin, että teidän mättäessänne oppia ja viisautta kalloonne Sorbonnessa Parisissa, lojuin minä vankiluolassa Italiassa. Olin varsin yksinkertainen hotellirotta siihen aikaan, vaikkakin kahdeksankolmatta vuotta sitten pääsin Gentin polyteknillisestä korkeakoulusta parhailla todistuksilla. Elin siivosti kaksi vuotta ja rakensin erään parhaista kanaalilentäjistä, joita kulkee Boulogne sur Mer'istä. Oletteko kuullut puhuttavan Vilmart'in sukellusveneestä? Vai ette? Ette voi löytää ainoatakaan poikaa mistään polyteknillisestä opistosta, joka ei olisi selvillä siitä. Mutta kysykäähän häneltä Vilmart'ista itsestään, niin kohauttaa olkapäitään. Vilmart on kadonnut, hän sanoo. Kukaan ei tiedä, mikä hänen kohtalokseen tuli. Hän on ehkä murskaantunut kuoliaaksi. Ehkä hän hukkui kokeillessaan uudella keksinnöllään. Hän oli hurja nero, niinkuin kaimansakin, maailmankuulu huijari. Eikä opettaja tiedä sen enempää. Hänellä ei ole aavistustakaan, että se kansainvälinen hotellivaras, joka vangittiin Firenzessä hänen aikoessaan keventää erästä vanhaa ranskalaista kreivitärtä niistä jalokivistä, joita tämä kantoi koristeinaan, oli yhteellinen sen nuoren Gentin neron kanssa, joka olisi voinut ansaita miljooneja rehellisellä tavalla. Siihen aikaan tapahtui kolmen vuoden keskeytys kehityksessäni. Siinä on tietojeni aukko, hermostumiseni perusta ja syy heikontuneeseen terveyteeni. Italialaisilla on merkillinen taito riistää vangeiltaan hyvä mieli. Heillä on vanha, perinnäinen vankilahoito lyijykamarien ajoilta ja erinomainen tapa saada sappi kuohumaan yli äyräittensä. Minä muutuin siihen aikaan katkeraksi ja kovaksi — opin halveksimaan omaani ja toisten henkeä. Ja kun eräänä päivänä murtauduin ulos, murskattuani vanginvartijani tilapäiseen jättiläismäiseen rotanloukkuun, jonka olin rakentanut käsillä olleista huonoista aineista, päätin kaikessa hiljaisuudessa omistaa elämäni rikoksille. Sattui niin onnellisesti, että matkustaessani junalla S:t Gotthardista Müncheniin tapasin erään paksun herran, joka sanoi nimensä olevan Jaap van Huysmann. Hän oli hollantilainen ja minä belgialainen, mutta meillä ei silti ollut mitään toisiamme vastaan. Hän ei ollut kekseliäs, mutta käsitti pian, että minä olin äsken päässyt vankilasta. Ranteissani oli joitakin punaisia juovia, joitten suhteen ei voinut erehtyä. Minun täytyy sanoa, että Jaap otti minut isälliseen hoivaan. Hän antoi minulle rahaa parempiin vaatteisiin ja sopivampaan ulkomuotoon, hän nimitti minut paroniksi ja keksi sen naamion, jota siitä saakka olen käyttänyt. Myöhemmin hän valmisti minulle tilaisuuden Josias Saimlerin seurapiiriin. Minä olin joukossa, kun Jacques Delma valmisti kullan, joka sai koko maailman pankkilaitokset horjumaan, ja siitä seikkailusta pelastuin ehjin nahoin vain Jumalan suoranaisen ihmeen kautta. Jacques Delma oli repivä mies. Hän muistutti jonkun verran teitä. Hänelläkin oli tavallinen maskulinien Akilleksen-kantapää — nainen. En tiedä, kuinka hänen ja pikku Natascha Saimlerin lienee käynyt. Hän oli kaunis tyttö, saatte uskoa. Hänen tukkansa oli musta kuin korpin siivet, niinkuin runoissa sanotaan. Minulla on ehkä huono maku, mutta minä olisin ottanut hänet mieluummin kuin tuon ylpeän amerikalaisen miljoonamissin, jota te huokailette."
Courbier vavahti. Hän istui omissa unelmissaan ja heräsi vasta, kun paroni viimeisellä huomautuksellaan kosketti hänen unelmiensa maailmaa.
"Tuuli tyyntyy", hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta. "Meidän on varottava, että joudumme matkaan ennen pimeän tuloa."
"Hitto vieköön koko lentokoneen", de Nozier sanoi nousten seisomaan.
"Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa."
Tuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään pilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja pitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä tuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja synkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko, mutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.
"En pidä tästä maasta", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen luo. "Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan…"
Hän pysähtyi ja katsoi ihmeissään ylös ilmaan.
"Mikä lintu tuo on?" hän kysyi osottaen etelään.
Courbier otti kaukoputken.
"Se ei ole mikään lintu", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan taivaanrantaa. "Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa meistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva."
De Nozier kalpeni vielä enemmän.
"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa", hän sanoi. "Eiköhän pommi olisikaan tehnyt vaikutustaan?"