XVIII.
KUUTAMOSSA.
Oli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä mainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.
Ylhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa, mutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui nopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas Fjeldin meren ulapalle kiirehtivän "lintulentäjän" kompassihuone. Koneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin liikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa ja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse nojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat "linnun" solakan ja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt näkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti lakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.
"Näettekö mitään?" Fjeld kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.
Kone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa ääntään.
"Näen vain ihmeen ihanan yön", nuori amerikatar lausui, laskien kaukoputken kädestään. "Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on vain merta joka puolella."
"Ettekö näe mitään laivojen lyhtyjä?"
"En", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. "Kyllä, tuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku."
"Pohjoisessa?" Fjeld kysyi. "Se on varmaan Skudesnesin satama. Se sopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme varmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut paikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss Evy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla on ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!"
"Entä te itse?"
"Minun ei ole koskaan nälkä tehdessäni työtä. Kun olen oikein touhussani, ei minulla ole aikaa mihinkään. Tiedättehän muuten, että en ole erikoisen kohtelias."
Evy Westinghouse ei vastannut. Hän aikoi hetkisen kieltäytyä ruoasta ja antautua yksinomaan tehtäväänsä, joka vaati hänen koko huomionsa. Mutta hän oli huomannut kaapissa muutamia herkullisia kyljyksiä eikä voinut vastustaa niitä. Melkein häpeillen hän otti koristepaperisen kyljyksen ja iski siihen hampaansa melkein raakalaisella ilolla. Tämä nuori, hemmoteltu nainen ei ollut tiennyt, mikä merkitys ruoalla oli ihmisen elämässä, ennenkuin onnettomuus koristelemattomalla kielellään oli saattanut hänet ymmärtämään sen. Se tapahtui silloin, kun hän eli jauhopuurosta ja säilykkeistä eräällä pienellä saarella Newfoundlandin matalikolla.
"Minun oli niin kova nälkä", hän sanoi anteeksi pyytäen ja pyyhki suutaan. "Tiedättehän, että nuorilla pojilla on aina nälkä. Minun täytyy näytellä osaani niin kauan kuin olen puettuna housuihin. Eikö totta?"
Fjeld ei vastannut. Hänen teräksensiniset silmänsä näyttivät tahtovan avata itselleen tien läpi pimeyden, hänen huulensa olivat lujasti yhteen puserretut ja leveälihaksinen niska oli kumartunut eteenpäin kuin saalista tähystävällä pedolla.
Merelle oli äkkiä ilmestynyt toinen tuntu. Pohjoisessa loisti aaltojen yli etenevä heikko valoraita. Se hypähti eteenpäin ja lähetti äkkiä kymmeniä tuhansia säteitä joka taholle. Se oli itse kaino Diana, joka ratsasti seurueineen ja heitteli valokeihäitään pimeyden vaarallista hirviötä vastaan.
Kävi yhä valoisammaksi ja yhtäkkiä kuun hopeakehrä kiepahti taivaanrannan reunalta kuin antediluvianisen eläimen jättiläissilmä. Oli kuin meren edestä olisi vedetty esirippu. Kuun hopea ripotteli aarteitaan maata vasten aaltoileville pitkille laineille.
Koko koneen läpi kävi kova tärähdys. Evy Westinghouse katsoi pelästyneenä Fjeldiä. Oli selvää, että jotakin oli tekeillä, joka sai hänen kohottamaan lentokoneen korkeammalle. Nyt ei kai Evy ollut pitänyt kyllin tarkkaa huolta tähystyksestä. Kuunsäteet olivat saaneet hänen mielikuvituksensa liikkeeseen. Hän vilkaisi suoraan eteensä. Fjeld oli kääntynyt puolittain häntä kohti, irroitti toisen kätensä ohjauslaitteesta ja viittasi kärsimättömästi lounaaseen. Neito nousi tuolistaan ja tarkasti kaukoputkella ilmaistuun suuntaan.
"Mitä näette?" Fjeld kysyi melkein ankarasti.
"Se on todellakin ihmeellistä", neito vastasi. "Suunnattoman suuri nelisnurkkainen laatikko. Se on näköjään aivan kuin kokonainen pikku kaupunginosa."
"Näettekö mitään valoa?"
"En… Kyllä näen. Malttakaahan hiukan. Mustassa massassa näkyy joku heikko valonvälke."
"Mutta ei mitään lyhtyjä?"
"Ei… Mutta omituisinta kaikessa on meri sen ympärillä. Näyttää aivan kuin se kiehuisi. Se loistaa ja kiiltää kuin meressä olisi kymmeniä tuhansia jalokiviä."
"Ehkä se on noidantuli?"
"Ei, ei! Koko meri on laajalta alalta kuin kiehuvaa hopeaa täynnä oleva pata. En ymmärrä, mitä se voisi olla."
Fjeld ei vastannut Mutta hänen ennestään niin ankarille ja vakaville kasvoilleen oli tullut ilme, jonka neito oli nähnyt niillä ennenkin, kun tohtori oli ollut saamaisillaan ratkaistuksi jonkun salaperäisen arvoituksen.
"Nyt minäkin näen sen", hän sanoi nauraen "Sehän on, Jumala minua auttakoon, silli. — Silliä niin pitkältä kuin silmä kantaa. Bjelland on oikeassa. Joku yritteliäs ulkomaalainen on anastanut kaiken sillin, mitä säilyketehtaat kaipaavat turhaan. Minusta tuntuu…"
"Mitä niin?"
"Ikäänkuin ihmiset alkaisivat käydä liian kekseliäiksi. Varmaan on pian menty sen iäisyysrajan yli, joka vie loppuun. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että maailmanloppu on pian käsissä?"