SEITSEMÄS KIRJA.
Saatuaan laivansa kuntoon purjehtivat Gylippos ja Pyteen Tarantosta Epitsefyralaiseen Lokroihin, ja saatuansa varman tiedon, ettei Syrakuusai ollut tykkänään saarrettu, vaan että oli mahdollista Epipolain kautta sotaväellä päästä sinne, neuvottelivat he, uskaltaisivatko he suorastaan purjehtia sinne pitkin Sikelian itäistä rantaa, vaiko oikealta puolelta Sikeliaa ensin purjehtia Himeraan, ja sieltä sotajoukkoineen ja muun sotajoukon kanssa, joka heihin yhtyisi, maitse kulkea Syrakuusaihin. He päättivät purjehtia Himeraan, varsinkin koska Reegioniin eivät vielä olleet saapuneet nuo neljä Attikalaista laivaa, jotka Niikias vihdoin, kuultuansa heidän jo olevan Lokroissa, oli lähettänyt. Ehdittyänsä ennen näitä vartijoita purjehtia läpi salmen, pysähtyivät he Reegionissa ja Messeeneessä ja saapuivat Himeraan. Siellä ollessaan saivat he Himeralaisia seuraamaan heitä sotaan ja hankkimaan aseita niille merimiehistään, joilta puuttui aseita; sillä he olivat Himerassa vetäneet laivansa maalle. Selinuntilaisiakin kehoittivat he koko sotajoukollansa yhtymään heihin määräpaikalla. Pienen sotajoukon lupasivat lähettää myöskin Geloolaiset ja muutamat Sikelialaiset, jotka nyt olivat paljoa taipuisammat liittymään heihin, koska äskettäin oli kuollut Arkoonidees, joka hallitsi osan täkäläisiä Sikelialaisia eikä suinkaan ollut voimaton ystävä Ateenalaisille, ja koska Gylippos oli saapunut Lakedaimonista nähtävästi ryhtyäksensä suurella tarmolla sotaan. Gylippos lähti nyt Syrakuusaihin, ottaen mukaansa noin 700 omista soutajistaan ja asestetuista merimiehistään, 1,000 raskas- ja kevytaseista Himeralaista yhteensä ja 100 ratsumiestä sekä Selinuntilaisia kevytaseisia ynnä ratsumiehiä ja pienen määrän Geloolaisia ratsumiehiä, yhteensä 1,000 Sikelialaista.
Korintolaiset riensivät mahdollisimman nopeasti laivoineen Leukaasta apuun ja Gongylos, yksi Korintolaisten päälliköistä, joka yhdellä laivalla viimeisenä oli lähtenyt liikkeelle, saapui ensimmäisenä Syrakuusaihin, vähää ennen Gylipposta. Hän tapasi Syrakuusalaiset juuri kansankokouksessa keskustelemassa aikomuksesta päättää sota sovinnon kautta, josta hän esti heitä kuitenkin rohkaisten heitä ilmoittamalla, että toisiakin laivoja oli tulossa Lakedaimonilaisten lähettämän Kleandrideen pojan Gylippoksen johdolla. Tästä rohkaistuina lähtivät Syrakuusalaiset heti koko sotajoukollaan yhtyäkseen Gylippokseen, koska he kuulivat hänen jo olevan lähellä. Valloitettuansa matkalla Sikelialaisten Geta nimisen linnan, saapui Gylippos taisteluvalmiina Epipolaihin. Noustuansa Eyryeelon kautta ylängölle samaa tietä, kuin Ateenalaiset ennen häntä, hyökkäsi hän Syrakuusalaisten kanssa Ateenalaisten muuria vastaan. Hän saapui sopivaan aikaan, jolloin Ateenalaiset jo olivat rakentaneet seitsemän tahi kahdeksan stadionin pituisen kaksinkertaisen muurin suureen satamaan saakka paitsi pientä osaa, jota he juuri rakensivat. Toisella puolella ympyrämuuria Trookilokseen päin toisen meren rannalle olivat he jo kuljettaneet kiviä suuremmaksi osaksi, ja muuri oli paikoittain puolivalmis, osaksi jätettiin se silleen jo valmiina. Näin uhkaavaan vaaraan oli Syrakuusai joutunut.
Kun Gylippos ja Syrakuusalaiset noin äkkiarvaamatta hyökkäsivät heidän kimppuunsa, pelästyivät Ateenalaiset aluksi, mutta asettuivat kuitenkin taistelukuntoon. Lähestyessään pysähtyi Gylippos aseiden suojassa ja lähetti airuen ilmoittamaan, että hän oli valmis sovintoon, jos he viiden päivän kuluessa tavaroineen lähtisivät Sikeliasta. Mutta Ateenalaiset halveksivat tarjouksen ja lähettivät airuen vastauksetta luotaan. Tämän jälkeen asettuivat sotajoukot taisteluun. Koska Gylippos näki, että Syrakuusalaiset olivat levottomia ja vaikeat saamaan järjestykseen, niin vei hän sotajoukkonsa avarampaan paikkaan. Mutta Niikias ei vienyt Ateenalaisia taisteluun, vaan piti heitä linnoituksensa läheisyydessä. Kun Gylippos huomasi, etteivät Ateenalaiset ryhtyneet hyökkäykseen, niin hän vei sotajoukkonsa Temenitis nimiselle kukkulalle ja leiriytyi sinne yöksi. Seuraavana päivänä asetti hän suurimman osan sotajoukostaan pitkin Ateenalaisten muuria, jotta nämät eivät voisi muualla rientää apuun, lähetti osan väestään vallottamaan Labdalon linnoitusta, joka heiltä onnistuikin, sillä sitä ei voinut nähdä Ateenalaisten leiristä, ja surmautti kaikki täällä vangitut. Syrakuusalaiset ottivat samana päivänä Ateenalaisen kolmisoutulaivan, joka oli ankkurissa satamassa.
Tämän jälkeen rakensivat Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa alkaen kaupungista poikkimuuria vastaan yksinkertaisen muurin Epipolain yli, jotta Ateenalaiset eivät voisi heitä saartaa, jos eivät he voisi estää näiden rakennustointa. Ateenalaiset olivat vetäytyneet ylöspäin, koska jo olivat saaneet muurinsa rannikolla valmiiksi. Ateenalaisten muurissa oli kuitenkin heikko paikka, ja tätä paikkaa vastaan antoi Gylippos sotajoukkonsa yöllä tehdä hyökkäyksen. Mutta kun Ateenalaiset, jotka sattuivat viettämään yönsä ulkopuolella muuria, huomasivat tämän, asettuivat he vastarintaan, jolloin Gylippos kiireesti vei väkensä takaisin. Ateenalaiset rakensivat nyt tämän paikan muuristaan korkeammaksi ja asettuivat itse sinne vartioimaan, mutta asettivat liittolaisensa muuanne pitkin muuria valvomaan kunkin osaansa.
Niikias piti nyt Pleemyrion nimisen paikan linnoittamisen välttämättömänä. Tämä on vastapäätä kaupunkia suureen satamaan ulottuva niemi, joka tekee salmen suun kapeaksi. Jos se linnoitettaisiin, tulisi Niikiaasta elintarpeiden tuonti mukavammaksi, ja he sitäpaitsi tämän kautta lyhempää tietä voisivat kiitää Syrakuusalaisten satamaan, eivätkä, kuten nyt, sataman perukasta tarvitsisi hyökätä esiin, jos vihollisten laivasto lähtisi liikkeelle. Niikias käänsi jo huomionsa enemmän merisotaan, koska hän, Gylippoksen saavuttua, huomasi maasodasta heille olevan vähemmän toiveita. Vietyänsä Pleemyrioniin sotaväkensä ja laivat, rakennutti hän sinne kolme linnoitusta, joihin hän vietti enimmät sotatarpeet ja sekä suuret laivat että nopeasti purjehtivat alukset. Tästä johtui miehistölle ensin suurimmat vaivat, sillä siellä oli veden puute eikä sitä löytynyt lähiseuduissa, ja kun merimiehet lähtivät halkoja noutamaan, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka pitivät seudun hallussaan. Sillä kolmas osa Syrakuusalaisista ratsumiehistä oli asetettu Olympieionin linnaan Pleemyrionissa seisovien Ateenalaisten takia, jotteivät nämät voisi lähteä ryöstöretkelle. Niikias sai myöskin tiedon, että Korintolaisten toisetkin laivat olivat tulossa, ja lähetti sentähden niitä pitämään silmällä 20 laivaa, joita hän käski väijymään Lokroita, Reegionia ja Sikelian rannikoita.
Gylippos jatkoi yhä Epipolain yli vievän muurin rakentamista, käyttäen hyväkseen niitä kiviä, joita Ateenalaiset olivat tuottaneet itseänsä varten, ja asetti samalla Syrakuusalaiset ja liittolaiset joka päivä linnoituksen eteen sotajärjestykseen, ja Ateenalaiset tekivät samaten. Ja kun Gylippoksesta oli aika sopiva, ryhtyi hän hyökkäykseen. Jouduttuansa käsikähmään, taistelivat he muurien välissä, jossa ei ollut mitään apua Syrakuusalaisten ratsumiehistä. Kun Syrakuusalaiset liittolaisineen olivat joutuneet tappiolle, ja he sovinnon suojassa olivat korjanneet kaatuneensa, sekä Ateenalaiset pystyttäneet voitonmerkin, kutsui Gylippos sotajoukkonsa kokoon ja sanoi, ettei syy tappioon ollut heidän, vaan hänen, koskei ratsumiehistä eikä keihäänheittäjistä ollut mitään apua taistelussa, kun hän oli asettanut heidät liian kauas muurien väliin, mutta että hän tekisi uuden hyökkäyksen. Hän kehotti heitä luottamaan siihen, ettei varustuksensa ollut vihollisten huonompia, eikä ollut puhettakaan siitä, etteivät he Peloponneesolaisina ja Doorilaisina olisi Joonialaisten, saarelaisten ja kaikenlaisten koko maailmasta yhteenhaalituiden ihmisten veroisia urhoollisuudessa. Tämän jälkeen hän uudestaan vei sotaväkensä hyökkäykseen, kun aika hänestä oli sopiva.
Koska Niikias ja Ateenalaiset arvelivat, etteivät he, jos eivät viholliset olisikaan alottaneet taistelua, voineet olla huolimatta Syrakuusalaisten muurin jatkamisesta, hyökkäsivät hekin näitä vastaan. Sillä vihollisten linnoitus oli jo miltei jatkunut Ateenalaisten muurin kohdalle ja jos se tosiaankin ehtisi ulottua tämän ohitse, olisi Ateenalaisille yhdentekevä, voittaisivatko he taistelussa, vaiko eivät ensinkään ryhtyisi taisteluun. Gylippos asetti nyt raskasaseiset ulommas muurista, kuin viime kerralla, ja ratsumiehet sekä keihäänheittäjät Ateenalaisten kylkeen avonaiselle kentälle, missä molempien muurityöt päättyivät. Kun ratsumiehet hyökkäsivät Ateenalaisten heitä vastaan seisovaa vasenta siipeä vastaan, niin he ajoivat tämän pakosalle. Tämän kautta voittivat Syrakuusalaiset heidän muun sotajoukkonsakin ja ajoivat sen hajaantuneena linnotukseen. Seuraavana yönä ennättivät Syrakuusalaiset rakentaa muurinsa Ateenalaisten muuria ulommas, niin että tykkänään riistettiin viimemainituilta tilaisuus, joskin pääsisivät voitolle, enää estää heitä toimistaan ja heidän saartamisestansa.
Tämän jälkeen purjehtivat Korintolaisten, Amprakialaisten ja Leukaalaisten viimeisetkin 12 laivaa Korintolaisen Erasinideen johdolla salaa Ateenalaisilta vartiolaivoilta satamaan. Näiden miehistö auttoi Syrakuusalaisia rakentamaan viistomuurin valmiiksi. Gylippos matkusti Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen meri- ja maaväkeä ja myöskin samalla saadaksensa puolelleen niitä kaupunkeja, jotka joko eivät siihen olleet halukkaita, tahi jotka eivät ensinkään ottaneet osaa sotaan. Syrakuusalaiset ja Korintolaiset lähettivät toisia sanansaattajia niinikään Lakedaimoniin ja Korintokseen, jotta lisää sotaväkeä lähetettäisiin joko kuormalaivoilla tahi muilla aluksilla tahi jollain muulla tavalla, koska Ateenalaisetkin olivat pyytäneet apua. Syrakuusalaisetkin miehittivät laivaston ja panivat toimeen harjotuksia koettaakseen hekin sotia merellä, ja he toimivat muutenkin suurella innolla.
Huomattuansa tämän ja nähden vihollisten voiman päivä päivältä kasvavan, mutta oman neuvottomuutensa lisääntyvän, lähetti Niikias, kuten hänellä oli tapana jokaisessa tärkeässä tapauksessa, varsinkin nyt sanansaattajia Ateenaan, arvellen asemansa olevan vallan vaarallisen, jos eivät mitä kiiruimmin joko lähettäisi hakemaan heitä kotia tahi lähettäisi toisia lukuisia sotajoukkoja, mutta että he muuten olisivat hukassa. Koska hän pelkäsi, että lähettiläät joko puhetaidon puutteesta tahi muistin pettäessä tahi halusta puhua rahvaan mieliksi eivät ilmoittaisi asian oikeaa laitaa, lähetti hän heitä myöten kirjeen, jotta Ateenalaiset, siten paraiten saatuansa tiedon hänen ajatuksistaan, neuvottelisivat asiasta. Näin lähtivät matkalle kirjeen viejät, joiden sitäpaitsi tuli suullisesti esittää asia. Niikias piti sillä välin tarkkaa valvontaa leirissään, antautumatta mihinkään vältettäviin vaaroihin.
Lopulla tätä kesää teki Ateenalaisten päällikkö Euetioon Perdikkaan ja lukuisan Trakialais-sotajoukon kanssa sotaretken Amfipolista vastaan, voimatta kuitenkaan valloittaa kaupunkia, mutta hän johdatti trieerinsä Strymooniin ja piiritti kaupunkia joen puolelta, tehden ryntäyksensä Himeraionista. Tähän loppui tämä kesä.
Seuraavana talvena saapuivat Niikiaan Ateenaan lähettämät sanansaattajat, ilmottivat, mitä heidän oli käsketty sanoa suullisesti, vastasivat kysymyksiin ja antoivat kirjeen, jonka kaupungin kirjuri luki Ateenalaisille. Se kuului täten:
"Entisistä tapahtumista olette te, Ateenalaiset, saaneet tiedon monesta muusta kirjeestäni. Mutta nyt on aika ilmottaa teille, missä asemassa me olemme, jotta te voisitte neuvotella siitä. Useassa tappelussa voitettuamme Syrakuusalaiset, joita vastaan olemme lähetetyt, ja rakennettuamme muurit, joiden suojassa nyt olemme, saapui tänne Lakedaimonilaisten päällikkö Gylippos, mukanaan sotajoukko Peloponneesoksesta ja moniaista Sikelialaisista kaupungeista. Ensimmäisessä taistelussa voitimme me hänet, mutta seuraavana päivinä pakotti hän meitä lukuisilla ratsumiehillä ja keihäänheittäjillä pakenemaan muurien suojaan. Lakattuamme vihollisten paljouden tähden Syrakuusan piirittämisestä, pysymme me nyt toimettomina. Emmekä me voisikaan käyttää koko sotaväkeämme, koska muurien valvominen vaatii osan raskasaseisista. Viholliset ovat sitäpaitsi rakentaneet meidän muurimme sivulle yksinkertaisen muurin, joten ei ole mahdollista saartaa heitä, jos ei suuri sotajoukko saavu valloittamaan heidän muuriansa. On niin hullusti käynyt, että me, jotka pidimme itseämme muitten piirittäjinä, nyt mieluummin maan puolelta olemme muitten piirittämät. Sillä ratsumiesten paljouden takia emme uskalla mennä kauas maalle."
"He ovat lähettäneet sanansaattajia Peloponneesokseen pyytämään uutta sotaväkeä, ja Gylippos käypi Sikelian kaupungeissa, voittaakseen puolelleen toisia, jotka tähän saakka ovat olleet puolueettomia, ja vaatien toisilta, jos mahdollista, lisää maaväkeä ja laivoja. Sillä he aikovat kuulemani mukaan sekä maitse että laivoillaan meritse tehdä yrityksen meidän muuriamme vastaan."
"Älköönkä kukaan teistä olko ihmeissään, että he meritsekin tekevät hyökkäyksiä. Sillä meidän laivastomme oli, kuten hyvin tietävät vihollisetkin, alussa erinomaisessa kunnossa, sekä laivojen kuivuuteen että miehistön terveyteen nähden; mutta nyt vuotavat laivat, koska ne niin kauan ovat olleet vedessä, ja miehistö nääntyy. Sillä laivoja ei ole voitu hinata maalle kuivumaan, koska viholliset ovat ainakin yhtä lukuisat, ja miltei lukuisammat, kuin me, ja hyökkäys aina on odotettavissa. He selvästi valmistautuvat hyökkäykseen, joka onkin heidän vallassaan. Heillä on tilaisuus kuivattaa laivojaan, koskei heidän ole tarvis varoa itseään muilta."
"Me hädin tuskin voisimme sitä tehdä, jos meillä olisikin ylen paljon laivoja, eivätkä, kuten nyt, kaikki olisi käytettävät vartioimaan. Sillä jos me vähänkään laiminlöisimme valvomisen, niin me emme saisi elintarpeita, joita me nytkin suurella vaivalla tuotamme heidän kaupunkinsa ohitse. Miehistö taasen meiltä on vähentynyt ja yhä vähenee päivä päivältä; sillä kun meriväki lähtee halonhakuun, ryöstöretkelle tahi pitkämatkaiseen vedentuontiin, surmaavat heidät vihollisten ratsumiehet. Orjat pakenevat siitä lähtien, kuin emme ole vihollisia lukuisammat. Muukalaiset taasen, jotka pakosta ovat ruvenneet meriväkeen, palaavat ensi tilaisuudessa kotikaupunkeihinsa, jota vastoin ne, jotka ensin suuresta palkasta ovat pestatut palvelukseemme, ja jotka ovat arvelleet kokoavansa rahaa eikä suinkaan tarvitsevansa sotia, poistuvat, kun näkevät arvaamatta vihollisten laivaston tahi muun varustuksen uhkaavan, osaksi muka hakeaksensa karanneita orjiaan, toiset miten vaan voivat, sillä Sikeliahan on avara. Niitäkin löytyy, jotka ostavat Hykkarilaisia orjia ja taivuttavat laivapäälliköitä ottamaan näitä heidän asemastansa merimiehiksi, joten kuri laivoissa tykkänään häviää."
"Kirjeessäni teille en tarvitse mainita, koska te sen hyvin tiedätte, että meriväen kukoistus on lyhyt, ja harvat ovat ne merimiehet, jotka taitavat laivan nopeasti purjehtiessa pitää soutajat tasalla. Vaikeinta kaikesta tästä on, että minä päällikkönä en voi estää noita paheita, sillä vaikea on teidän mieltänne tyydyttää, enkä käsitä, mistä voisin saada lisää väkeä laivoihimme, johonka vihollisella kaikkialta on tilaisuutta, vaan että täytyy sekä toimittaa hetken tarpeita että korvata tappiot niillä voimilla, joilla tänne saavuimme. Sillä Naksoksesta ja Katanasta, meidän nykyisistä liittolaiskaupungeistamme, ei meillä ole mitään apua. Jos vielä yksikään niistä liittyy vihollisiin, niin että meitä elättävä Italian maa, huomaten kurjan tilamme ja ettette riennä avuksemme, yhtyy heihin, niin voivat he taistelematta tyyneesti lopettaa sodan, koska me olemme heidän piirittäminänsä."
"Voisinhan minä kirjoittaa teille jotakin tätä hupaisempaa, mutta en hyödyllisempää, jos haluatte saada varman tiedon täkäläisistä oloista, ennenkuin siitä päätätte. Ja koska tunnen teidän luonteenne, että kyllä haluatte kuulla hauskinta, mutta myöhemmin nostatte syytteen, jos ei kaikki käy mielenne mukaan, pidän varmempana ilmottaa teille asian oikean laidan".
"Voitte olla täysin vakuutetut siitä, että sekä päälliköt että sotilaat kunnollisesti ovat pyrkineet toimittamaan sitä, mitä varten heidät lähetettiin. Mutta kun koko Sikelia yhtyy meitä vastaan ja Peloponneesoksesta on odotettavissa toinen sotajoukko, niin päättäkää itse, onko meidän täkäläinen sotavoimamme kykenevä vastarintaan nykyisissä oloissa. Joko on lähetettävä noutamaan meitä kotia tahi lähetettävä toinen ainakin yhtä suuri sekä meri- että maaväki ja paljon rahaa. Mutta lähettäkää minun asemastani toinen päällikkö, koska minä en munuaistautini tähden voi jäädä tänne. Tämän suosion katson minä teiltä ansainneeni, koska terveenä ollessani olen teitä paljon hyödyttänyt. Mutta mitä vain päättänettekään, niin toimikaa heti viivytyksittä jo keväällä, koska viholliset vähän ajan kuluessa Sikeliasta hankkivat itselleen apua ja koska Peloponneesoksesta lähetettävä apu, joskin myöhemmin, kuitenkin varmasti, teiltä salassa kuten ennenkin, jos ette ole varuillanne, ja ennen teitä ehtii saapua".
Tämmöinen oli Niikiaan kirjeen sisältö. Kun Ateenalaiset olivat sen kuulleet, eivät he kyllä vapauttaneet Niikiasta päällikkyydestä, vaan määräsivät hänen päällikkötoverikseen siellä olevista miehistä Menandroksen ja Eytydeemoksen, siksi kuin toiset heidän valitsemansa päälliköt saapuisivat, jotta hänen ei sairaana ollessaan yksin tarvitsisi kantaa rasituksen taakkaa. He päättivät niinikään lähettää toisen laivaston ja maaväen, sekä kirjaan pantuja Ateenalaisia että liittolaisia. Tovereiksi hänelle valitsivat he Alkisteneen pojan Deemosteneen ja Tukleen pojan Eyrymedoonin. Viimemainitun lähettivät he heti talvipäivänseisauksen aikana Sikeliaan kymmenellä laivalla, mukanaan 120 hopeatalenttia, jonka ohessa hänen tuli ilmottaa apujoukon olevan matkalla, ja että heistä kyllä pidettäisiin huolta.
Jäätyänsä toistaiseksi kotia, varusti Deemostenees kaikki, että keväällä voisi lähteä purjehtimaan, lähettäen sanan liittolaisille sotaväen hankkimisesta, mutta rahaa, laivoja ja raskasaseisia hankki hän kotimaasta. Ateenalaiset lähettivät myöskin Peloponneesoksen vesille 20 laivaa valvomaan, ettei kukaan purjehtisi Korintoksesta eikä Peloponneesoksesta Sikeliaan. Sillä kun Korintolaiset kuulivat sanansaattajilta, että asiat Sikeliassa olivat paremmalla kannalla, rohkaistuivat he suuresti, arvellen edellisen laivan-lähetyksen tapahtuneen sopivaan aikaan, ja varustautuivat lähettämään kuormalaivoilla raskasaseisia Sikeliaan, ja niinikään päättivät Lakedaimonilaiset lähettää miehiä Peloponneesoksen muista kaupungeista. Korintolaiset miehittivät 25 laivaa, jotta nämät meritappeluilla vetäisivät Naupaktoksessa olevan vartijalaivaston huomion puoleensa, ja jotta Naupaktokseen majoitetut Ateenalaiset täten vähemmän voisivat estää heidän kuormalaivojansa lähtemästä purjehtimaan, kun heidän huomionsa oli käännetty heitä vastaan purjehtiviin sotalaivoihin.
Kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon Ateenalaisten avunlähetyksestä Sikeliaan, valmistautuivat he myöskin hyökkäykseen Attikaan, kuten jo ennen olivat päättäneet Syrakuusalaisten ja Korintolaisten kehotuksesta, jotta Ateenalaiset heidän hyökkäyksensä kautta estettäisiin tästä. Alkibiadees kehotti heitä innokkaasti linnottamaan Dekeleian ja tarmolla käymään sotaa. Enin Lakedaimonilaisia rohkaisi se seikka, että arvelivat Ateenalaisten, kun niillä oli kaksi sotaa, sekä heitä että Sikelialaisia vastaan, helpommin olevan voitettavissa, ja että heidän mielestänsä Ateenalaiset olivat rikkoneet sopimukset. Sillä edellisessä sodassa olivat he itse mielestänsä tehneet vääryyden sillä, että Teebalaiset olivat rauhan kestäessä hyökänneet Plataiaan, vaikka oli sanottu edellisissä sopimuksissa, ettei saanut aseilla käydä sen kimppuun, joka suostuisi oikeuden-käyntiin, mutta että he eivät olleet suostuneet, vaikka Ateenalaiset kutsuivat heitä oikeuteen. Ja he pitivät luultavana, että heitä sen takia oli kohdannut Pyloksen onnettomuus ja kaikki muut vastoinkäymiset. Mutta kun Ateenalaiset 30 laivallaan olivat hyökänneet hävittämään Epidauroksen ja Prasiain seutuja sekä muitakin tienoita ja kun he Pyloksesta tekivät ryöstöretkiä, ja koska he eivät suostuneet antamaan oikeuden ratkaista erimielisyyksiä, jotka Lakedaimonilaisten ja heidän välillänsä olivat syntyneet epäselvistä pykälistä sopimuksessa, vaikka Lakedaimonilaiset heitä siihen olivat kehottaneet, niin katsoivat Lakedaimonilaiset heidät syypääksi yhtäläiseen vääryyteen, kuin heidän oma rikoksensa oli ollut, ja suostuivat sentähden sotaan. Talven kuluessa lähettivät he hakemaan liittolaisilta rautaa ja valmistivat itse muita linnotustarpeita. He hankkivat sekä itse että pakottivat muitakin Peloponneesolaisia antamaan apujoukon, lähettääksensä sen Sikeliaan. Tähän loppui tämä talvi ja 18 vuosi sitä sotaa, jonka vaiheita Thukydides on kertonut.
Heti alussa tulevaa kevättä tekivät Lakedaimonilaiset liittolaisineen hyökkäyksen Attikaan Lakedaimonilaisten kuninkaan, Arkidamoksen pojan, Agiksen johdolla. Ensin hävittivät he tasankoa, sitten linnottivat he Dekeleian, jakaen tämän toimen keskenään kaupungittain. Dekeleia sijaitsee noin 120 stadionin päässä Ateenasta eikä paljoa etäämpänä Boiootiasta. Sille paikalle kenttää, jossa paraiten voi vahingottaa vihollisia, rakensivat he linnotuksen näkyviin aina Ateenalaisten kaupunkiin saakka. Attikassa olevien Peloponneesolaisten ja heidän liittolaistensa rakentaessa tätä linnaa, lähetettiin Peloponneesoksesta kuormalaivoissa raskasaseisia, joista Lakedaimonilaiset, Spartalaisen Ekkritoksen johdolla, lähettivät yhteensä 600 raskasaseista, valitut etevimpien Heilootien ja Neodamoodien keskuudesta, Boiootialaiset 300, joita johtivat Boiootialaiset Ksenoon ja Nikoon sekä Tespialainen Heegeesandros. Nämät purjehtivat ensimmäisinä Tainaronista Lakoonikassa ulos aavalle merelle. Vähää heidän jälkeensä lähettivät Korintolaiset Korintolaisen Aleksarkoksen johdolla 500 raskasaseista, osaksi omaa väkeä, osaksi pestatuita Arkadialaisia. Korintolaisten seuraan lähettivät myöskin Sikyoonilaiset 200 raskasaseista Sikyoonilaisen Sargeun johdolla. Korintolaisten talven kestäessä miehitetyt 25 laivaa makasivat vastapäätä Ateenalaisten Naupaktokseen ankkuroituja 20 laivaa, kunnes heidän kuormalaivansa lähtisivät liikkeelle Peloponneesoksesta. Sillä nehän olivatkin miehitetyt alusta pitäen, jotta Ateenalaiset vähemmän pitäisivät silmällä kuormalaivoja, vaan kääntäisivät huomionsa sotalaivoihin.
Ateenalaiset puolestaan lähettivät heti alusta kevättä, kun ruvettiin linnoittamaan Dekeleiaa, Apollodooroksen pojan, Karikleen, johdolla 30 laivaa purjehtimaan Peloponneesoksen vesille. Hänelle oli käsketty, että hän, saavuttuansa Argokseen, kehoittaisi Argolaisia raskasaseisia sopimuksen mukaan astumaan laivaan. Samalla lähettivät he Deemosteneen Sikeliaan, kuten jo ennen olivat päättäneet, 60 Ateenalaisella ja viidellä Kiolaisella laivalla, mukanaan 1,200 asevelvollista Ateenalaista raskasaseista ja niin monta saarelaista, kuin kukin mahdollisesti kykeni lähettämään, sekä alamaisilta liittolaisilta kaikki sotatarpeet, mitkä mistäkin olivat saatavissa. Häntä oli käsketty ensin yhdessä Karikleen kanssa tekemään hyökkäyksiä Lakooniaan. Deemostenees purjehti Aiginaan vartoakseen siellä jälkeenjääneitä soturiaan, ja että Kariklees saisi Argolaiset laivoihinsa.
Sikeliassa saapui samaan aikaan tätä kevättä Gylippos Syrakuusaan mukanaan ne sotavoimat, joita hän mahdollisesti oli voinut koota kustakin kaupungista. Hän kutsui Syrakuusalaiset koolle ja kehotti heitä miehittämään mahdollisimman paljon laivoja ja koettamaan ryhtyä laivataisteluun. Hän toivoi tästä koituvan vaaraa vastaavan hyödyn sodan suhteen. Eikä vähemmän kehoittanut heitä Hermokratees pitämään itseään Ateenalaisten veroisina laivataidossa, lausuen, etteivät Ateenalaisetkaan olleet isiltään perineet tuota meritaistelutaitoa enemmän, kuin se heillä ikuisesti oli ollut; että he olivat olleet enemmän mannermaalaisia, kuin Syrakuusalaiset, ja vasta Meedialaisten pakottamina oppineet merimiehiksi, ja että uskaliaista Ateenalaisten kaltaisista miehistä uskaliaat viholliset näyttäisivät pelottavimmilta. Samaten, kuin he, sanoi hän, enemmän rohkeudellaan kuin voimallaan pelottavat naapureitaan, samaten täytyy heitäkin vastustaa, lisäten, että Syrakuusalaiset kyllä odottamattomalla rohkeudellaan, hämmästyttäen Ateenalaisia tämmöisellä menettelyllään, ennemmin kykenivät pitämään puoliaan heitä vastaan, kuin Ateenalaiset sotataidollaan voivat vahingoittaa taitamattomia Syrakuusalaisia. Sentähden kehoitti hän heitä viipymättä tekemään yrityksen laivastollaan. Syrakuusalaiset innostuivat Gylippoksen, Hermokrateen ja muittenkin kehoituksista laivatappeluun ja miehittivät laivansa.
Kun laivasto oli varustettu, vei Gylippos yöllä koko maasotajoukkonsa ulos ja aikoi itse maitse hyökätä Pleemyrionilla olevaa linnoitusta vastaan, ja samalla purjehti sopimuksen mukaan Syrakuusalaisten 35 sotalaivaa suuresta satamasta, ja nuo 45 pienestä satamasta, jossa heidän laivanveistämönsä oli, purjehtivat ympäri niemen, pyrkien yhtymään suuressa satamassa oleviin laivoihin, hyökätäkseen yht'aikaa Pleemyrionia vastaan, jotta Ateenalaisia hätyytettäisiin molemmin puolin. Mutta Ateenalaiset miehittivät kiiruusti puolestaan 40 laivaa, joista he veivät 25 noita 35 Syrakuusalaista laivaa vastaan suuressa satamassa; toisilla kävivät he noita laivanveistämöstä ympäripurjehtivia laivoja vastaan. Yhteentörmäys tapahtui välittömästi suuren sataman suussa, kumpaisetkin kauan pitäen puoliaan toisiaan vastaan, toiset pyrkien pääsemään satamaan, toiset koettaen estää heitä tästä.
Sillä välin, kuin Ateenalaiset astuivat alas rannalle Pleemyrionista, kiinnittäen huomionsa laivatappeluun, teki Gylippos aamun valjetessa äkkinäisen hyökkäyksen linnoitusta vastaan, ja vallotti ensin suurimman ja sitte kaksi pienempää bastionia, joista vartijat pakenivat, nähtyään suurimman linnoituksen noin helposti valloitetuksi. Miehet ensin valloitetusta linnoituksesta pääsivät vaivoin leiriin, paeten mitkä laivoihin ja mitkä kuorma-alukseen. Sillä kun Syrakuusalaiset pääsivät voitolle laivatappelussa suuressa satamassa, lähettivät he yhden nopeakulkuisen laivan heitä ajamaan takaa. Mutta kun Syrakuusalaiset olivat vallottaneet nuo kaksi bastionia, joutuivat he vuorostaan tappiolle, ja siten pääsivät näistä pakenevat miehet helpommin purjehtimaan heidän ohitsensa. Sillä kun Syrakuusalaisten sataman suussa makaavat laivat olivat voittaneet Ateenalaisten laivat, purjehtivat he ilman mitään järjestystä, saattaen toisiaan sekasortoon, jonka kautta Ateenalaiset pääsivät voitolle. Viimemainitut ajoivat pakosalle sekä nämät että ne laivat, jotka heidät ensin olivat voittaneet satamassa. Ateenalaiset upottivat 11 Syrakuusalaista laivaa ja surmasivat suurimman osan niiden miehistöstä, paitsi kolmen laivan miehiä, jotka he ottivat vangeiksi. Itse menettivät Ateenalaiset kolme laivaa. He vetivät maalle Syrakuusalaisten laivanhylyt ja palasivat leiriinsä pystytettyänsä voitonmerkin Pleemyrionin edustalla olevalle saarelle.
Näin kävi Syrakuusalaisten laivatappelussa, mutta heidän haltuunsa jäivät Pleemyrionin linnoitukset, jonka johdosta he pystyttivät kolme voitonmerkkiä. Toisen noista kahdesta viimeksi vallotetusta linnoituksesta hävittivät he, mutta kaksi muuta korjasivat he ja asettivat niihin vartioväen. Linnotuksien vallottamisessa kaatui paljon väkeä tahi otettiin vangeiksi, ja paljon tavaraa joutui vihollisten saaliiksi. Sillä koska Ateenalaiset käyttivät näitä linnotuksia tavara-aittana, niin löytyi niissä paljon sekä kauppiaitten että laivanpäälliköiden tavaroita ja viljaa. Siellä saivat viholliset 40 laivan purjeet ja muita tarpeita sekä kolme maalle vedettyä sotalaivaa. Mitä suurimman ja tärkeimmän tappion tuotti Ateenalaisten sotajoukolle Pleemyrionin vallotus. Sillä nyt eivät laivaväylät enää olleet varmat elintarpeiden tuomista varten, koska Syrakuusalaiset väijyivät näitä laivoillaan, estääksensä niitä, niin että tuomiset tapahtuivat taistelun avulla. Muutenkin levitti tämä vallottaminen sotureissa hämmästystä ja mielen lannistumista.
Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset 16 laivaa Syrakuusalaisen Agatarkoksen johdolla matkalle. Yksi näistä lähti Peloponneesokseen viemään lähettiläitä, joitten tuli selittää silloisen tilan olevan mitä toivorikkaimman ja kiihoittaa sikäläiseen sotaan. Toiset 11 purjehtivat Italiaan, koska sanoma oli saatu, että laivoja, tuoden tarvekaluja Ateenalaisille, oli tulossa. Tavattuansa mainitut laivat, hävittivät he monta niistä ja polttivat Ateenalaisten Kaulooniatiksessa säilytetyt puuvarastot. Sitten he lähtivät Lokroihin. Heidän siellä oleskellessaan saapui sinne yksi Tespialaisia raskasaseisia kuljettava Peloponneesolainen kuormalaiva. Otettuansa niitten miehet laivoihinsa, purjehtivat Syrakuusalaiset kotiinsa. Näitä väijyivät Ateenalaiset Megaran edustalla ja ottivatkin yhden niistä miehistöineen, mutta muita he eivät saaneet kiinni, vaan ne pakenivat Syrakuusaan.
Satamassa syntyi myöskin ottelu paaluista, joita Syrakuusalaiset olivat pystyttäneet vanhojen laivasäiliöiden ympäri, jotta heidän laivansa voisivat siellä olla ankkurissa, etteivätkä Ateenalaiset hyökätessään kykenisi niitä vahingoittamaan. Ateenalaiset kuljettivat säiliöitä vastaan 10,000 talenttia kantavan puisella tornilla ja syrjävarusteilla varustetun laivan, josta he lähettivät miehiä veneissä sitomaan paaluihin nuoria ja siten hinaamaan ne ylös tahi sukeltaen sahaamaan ne poikki. Syrakuusalaiset heittivät heitä nuolilla laivasäiliöistään ja toiset vastasivat kuormalaivasta. Lopulta Ateenalaiset vetivät ylös useimmat paalut. Suurimman vaivan tuottivat näkymättömät paalut, sillä paaluja löytyi, jotka eivät ulottuneet yläpuolelle meren pintaa, joten oli vaarallista lähestyä niitä, ettei, näkemättä niitä, johtanut laivaa niin, että se niitä vastaan törmäsi ikäänkuin karille. Mutta myöskin niitä sahasivat maksua vastaan pestatut sukeltajat poikki. Syrakuusalaiset pystyttivät kuitenkin uusia paaluja. Myöskin montaa muuta keinoa käyttivät he toisiansa vastaan, kuten luonnollista sotajoukkojen seisoessa vastatusten lähellä toisiaan; he taistelivat ja ottelivat sekä tekivät kaikenlaisia yrityksiä.
Syrakuusalaiset lähettivät sanansaattajia myöskin Korintolaisten, Lakedaimonilaisten ja Amprakialaisten kaupunkeihin, ilmoittamaan Pleemyrionin vallottamisesta ja laivatappelusta, ja että he oman itsensä epäjärjestyksestä, eivätkä suinkaan vihollisten voimallisuudesta, olivat joutuneet tappiolle, sekä muutenkin selittämään, että he elivät hyvässä toiveessa, ja pyytämään, että rientäisivät heidän avuksensa sekä laivoilla että maaväellä, koska Ateenalaisilla oli odotettavissa uutta sotaväkeä, ja vakuuttamaan, että sota olisi lopussa, jos he ennättäisivät ennen näitten saapumista tuhota vihollisten nykyisen sotavoiman. Täten toimivat Sikeliassa olevat sotajoukot.
Kun Deemostenees oli saanut kokoon sotajoukon, jolla hänen tuli lähteä apuun Sikeliaan, lähti hän liikkeelle Aiginasta ja, purjehdittuansa Peloponneesokseen, yhtyi hän Karikleeseen ja noihin Ateenalaisten 30 laivaan. Otettuansa Argolaiset raskasaseiset laivoihinsa, purjehtivat he Lakoonikaan. Ensin hävittivät he Epidauros-Limeeran tienoita, sitten astuivat he maihin Lakoonikassa vastapäätä Kyteeraa, jossa Apolloonin temppeli seisoo, hävittivät osan maata ja linnoittivat kannaksentapaisen paikan, jotta Lakedaimonilaisten Heilootit olisivat tilaisuudessa karata sinne, ja jotta voisivat lähteä ryöstöretkille sieltä kuten Pyloksesta. Kun Deemostenees oli auttanut vallottamaan tätä paikkaa, purjehti hän Kerkyyran ympäri lähteäksensä mitä pikemmin Sikeliaan, otettuansa sikäläisiä liittolaisia laivoihinsa. Mutta Kariklees jäi sinne, kunnes hän oli linnoittanut paikan, jonka jälkeen hänkin, jätettyänsä sinne vartijakunnan, 30 laivansa kanssa, kuten myöskin Argolaiset, palasi kotia.
Samana kesänä tuli Ateenaan 1,300 Diakossukuun kuuluvaa miekkaa kantavaa Trakialaista peltastia, joiden oli määrä Deemosteneen kanssa purjehtia Sikeliaan. Mutta koska he tulivat liian myöhään, päättivät Ateenalaiset lähettää heidät takaisin Trakeeseen, mistä he olivat tulleetkin, sillä näkyi olevan kallista käyttää heitä Dekeleian sodassa, kun heistä jokainen päivässä sai drakman.
Kun koko vihollinen sotaväki ensin kesällä oli linnottanut Dekeleian, ja kun sitten eri kaupungeista maahan lähetetyt sotajoukot vuorottain vartioivat sitä, tuotti se Ateenalaisille suurta haittaa ja vahingotti kaupungin oloja varsinkin ihmisten surmaamisen ja tavarain häviön kautta. Sillä kun hyökkäykset ennen olivat lyhytaikaisia, eivät ne estäneet väliajalla nauttimasta maan tuotteita. Mutta kun nyt vihollinen lakkaamatta oleskeli maassa ja kun se joko suuremmalla joukolla hyökkäsi heidän kimppuunsa tahi kun vakinainen vartijaväki tarpeen tullessa kävi ryöstöretkillä pitkin maata, ja koska Lakedaimonilaisten kuningas Agis poistumatta sotatantereelta suurella tarmolla johti sotaa, vahingoittuivat Ateenalaiset äärettömästi. Sillä he eivät saaneet nauttia mitään maan hedelmistä ja enemmän, kuin 20,000 orjaa, karkasi, useimmat näistä käsityöläisiä, niinkuin he myöskin hukkasivat kaikki lampaansa ja juhtansa. Ja kun ratsumiehet joka päivä ratsastivat Dekeleiaan tahi suojellaksensa maata, niin hevoset kovalla tiellä, ja kun niitä yhtämittaa vaivattiin, joko tykkänään vioittuivat tahi ainakin haavoittuivat.
Elintarpeiden tuonti Euboiasta, joka ennen nopeammin oli käynyt Oroopoksesta maitse Dekeleian kautta, tuli paljoa kalliimmaksi, kun se nyt kulki meritse Sunionin ympäri. Kaupungin täytyi ottaa kaikki ulkoa ja oli enemmän linnana, kuin kaupunkina. Ateenalaiset vartioivat vuorottain päivällä linnotuksilla, mutta yöllä olivat kaikki paitsi ratsumiehet valvomassa joko aseita tahi muureja, ja näitä vaivoja kärsivät he yhtämittaa kesät ja talvet. Enin heitä kuitenkin rasitti se seikka, että heillä oli kaksi sotaa. Huolimatta tästä osoittivat semmoista intoa, ettei olisi uskonut sitä, kuullen siitä puhuttavan, ellei sitä olisi nähnyt. Sillä vaikka heitä Peloponneesolaiset piirittivät linnoittamalla Dekeleiaa, he eivät kuitenkaan luopuneet Sikelian sodasta, vaan siellä piirittivät kuitenkin Syrakuusaa, joka ei ollut Ateenaa pienempi. Vasten Helleenien tuumia Ateenalaisten voimasta ja uskaliaisuudesta, he kun sodan alussa arvelivat Ateenalaisten kestävän mitkä vuoden, mitkä kaksi, mitkä kolmekin vuotta, mutta ei kukaan enempää aikaa, jos Peloponneesolaiset hyökkäisivät heidän maahansa, saapuivat he 17 vuodella ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen Sikeliaan, kun jo olivat sodan kaikenlaisien vaivojen rasittamina, ja ryhtyivät sotaan, joka ei suinkaan ollut Peloponneesolaista pienempi. Lisäksi tuotti heille Dekeleian vallotus ja muut satunnaiset tappiot painavan rahan-puutteen. Arvellen saavansa siten suuret tulot, määräsivät he tähän aikaan tavallisen tulliveron asemesta 1/20 osan meritse tuoduista tavaroista maksettavaksi. Menot nousivat sodan yhä suuremmista kustannuksista, jota vastoin tulot vähenivät.
Deemosteneelta jälkeenjääneet Trakialaiset lähettivät Ateenalaiset heti pois, koskeivät halunneet nykyisessä rahanpuutteessa lisätä menojaan. He antoivat heidän poistamisensa Diitrefeen toimeksi, käskien häntä sivumennen, kun hän purjehti Euripoksen läpi, käyttämään näitä vahingottamaan vihollisia, jos vaan mahdollista. Diitrefees laski Trakialaiset maihin Tanagrassa, toimittaen kiiruusti vähäisen ryöstöretken. Sitten purjehti hän Euboian Kalkiksesta läpi Euripoksen ja laski heidät maihin Boiootiassa, jossa hän johti heitä Mykaleessokseen. Salassa vietti hän yönsä Hermeen temppelin läheisyydessä, joka on 16 stadionin päässä Mykaleessoksesta, teki samalla hyökkäyksen tätä pientä kaupunkia vastaan ja vallotti sen. Tämän kaupungin asukkaita yllätti hän hyökkäyksellään, koska he eivät ensinkään olleet varuillaan eivätkä odottaneet, että kukaan astuisi ylös heitä ahdistamaan, kun he asuivat kaukana rannasta, jonka takia heidän muurinsa olivatkin heikot ja paikoittaan hajallaankin sekä matalaksi rakennetut, ja portitkin auki, koska eivät ensinkään pelänneet vaaraa. Trakialaiset ryntäsivät kaupunkiin, hävittivät rakennukset ja temppelit ja surmasivat ihmiset, säästämättä vanhoja enemmän kuin nuoriakaan, vaan tappoivat kaikki järjestään, jotka vaan joutuivat heidän käsiinsä, sekä naisia että lapsia ja juhtiakin, ylipäätään kaikkia eläviä olentoja. Sillä barbareista on Trakialainen heimo, niin pian kuin se joutuu raivoihinsa, verenhimoisin. Tässä vallitsi hirmuinen sekasorto ja täällä tuli esiin kaikenlaiset surman tavat. He tunkivat lasten kouluun, joka oli suurin kaupungissa, ja johon lapset juuri olivat astuneet sisään, ja tappoivat kaikki. Tämä oli hirvein onnettomuus, joka odottamatta kohtasi koko kaupunkia.
Kun Teebalaisten tietoon tuli tämä, riensivät he heti apuun ja saavuttivat Trakialaiset, jotka eivät olleet heitä paljon edellä, riistivät heiltä saaliin ja, pelästyttäen heitä, ajoivat heitä takaa Euripoksen rantaan saakka, jossa heitä laivat odottivat. He surmasivat useimmat laivoihin pyrkivistä, koska Trakialaiset eivät taitaneet uida, sillä kun merimiehet laivoissa huomasivat tapahtumat maalla, olivat he vieneet laivat nuolten kantoväliä ulommas. Tähän saakka olivat Trakialaiset paetessaan aika tavalla puolustautuneet Teebalaista ratsuväkeä vastaan, tämän ensin hyökätessä heidän kimppuunsa, karaten maansa tavalla vihollista vastaan ja sitten taasen yhtyen, ja harvat heistä olivat kaatuneet; moniaat heistä tavattiin itse kaupungissa ryöstämästä ja tapettiin. Kaikista 1,300 Trakialaisesta kaatui 250. Teebalaisista ja muista apuun rientävistä kaatui noin 20 ratsumiestä ja raskasaseista, heidän joukossaan myöskin Teebalainen boiootarkki Skirfoondas. Mykaleessolaisistakin kaatui joku määrä. Näin kävi Mykaleessolaisten, joita kohtasi tämä onnettomuus, joka suhteellisesti oli tässä sodassa tapahtuneista onnettomuuksista mitä kovimpia ja surkuteltavimpia.
Linnotuksen rakennettuansa, ja lähdettyänsä Lakoonikasta Kerkyyraan, tapasi Deemostenees Eeliläisen Feian satamassa kuormalaivan ankkuroittuna, jolla Korintolaiset raskasaseiset olivat aikeessa lähteä Sikeliaan. Hän hävitti laivan, mutta paenneet miehet lähtivät matkalle toisella aluksella, jonka he saivat käsiinsä. Tämän jälkeen saapui Deemostenees Sakyntokseen ja Kefalleeniaan ja otti sieltä raskasaseisia ja lähetti myöskin hakemaan Messeenialaista väkeä Naupaktoksesta. Sitten purjehti hän yli vastapäätä olevalla Akarnaanian mannermaalla sijaitseviin Alysian ja Anaktorionin kaupunkeihin, jotka olivat Ateenalaisten hallussa. Hänen täällä ollessaan näissä toimissa, saapui sinne paluumatkalla Sikeliasta Eyrymedoon, joka talvella oli lähetetty viemään rahaa sikäläiselle sotaväelle. Eyrymedoon ilmotti muun muassa, että Syrakuusalaiset hänen jo lähdettyänsä matkalle olivat vallottaneet Pleemyrionin. Heidän luoksensa saapui niinikään Konoon, joka oli päällikkönä Naupaktoksessa, ilmottaen, että heitä vastaan ankkuroidut Korintolaiset 25 laivaa eivät tauonneet vihollisuuksista, vaan valmistautuivat laivatappeluun, jonka tähden hän pyysi heitä lähettämään Naupaktokseen lisää laivoja, koska hänen komentamansa 18 laivaa eivät kyenneet pitämään puoliaan vihollisten 25 laivaa vastaan. Deemostenees ja Eyrymedoon lähettivät Konoonia myöten lisäksi Naupaktoksen laivastoon kymmenen nopeimmin purjehtivia laivojaan. Itse he olivat sotaväen kokoamisen toimissa. Eyrymedoon purjehti Kerkyyraan ja käski heitä miehittämään 15 laivaa ja valitsi raskasaseisia, sillä palattuansa Sikeliasta hän jo johti Deemosteneen rinnalla. Deemostenees taasen kokosi linkoojia ja keihäänheittäjiä Akarnaanian ympäristöstä.
Kun nyt lähettiläät Syrakuusasta Pleemyrionin vallottamisen jälkeen kävivät eri kaupungeissa ja jo olivat saaneet ne puolellensa sekä aikoivat viedä kootun sotajoukon kaupunkiinsa, niin Niikias, jolle tästä oli tullut tieto, lähettää sanan niille Sikelialaisille, joitten alueen läpi tie kulki, ja jotka olivat Kentoripalaiset, Alikyailaiset ja muut liittolaisensa, etteivät päästäisi vihollisia maansa läpi kulkemaan, vaan yhdestä tuumin estäisivät heitä tästä. Sillä muualta he eivät yrittäisikään, koska Akragantinolaiset eivät sallisi heidän kulkea maansa läpi. Kun Sikelialaiset jo olivat lähteneet matkalle, niin asettuivat Sikeliootat, kuten Ateenalaiset olivat pyytäneet, heitä väijymään ja hyökkäsivät äkki-arvaamatta heidän kimppuunsa, näitten olematta ensinkään varuillaan, surmaten heistä noin 800 ja kaikki muut lähettiläät paitsi Korintolaista yksin. Tämä johti pakenevat 1,500 Syrakuusaan.
Näinä päivinä saapuivat myöskin Kamariinalaiset heidän avuksensa 500 raskasaseisella, 300 keihäänheittäjällä ja 300 nuolenampujalla. Geloolaiset lähettivät niinikään noin viiden laivan suuruisen laivaston, 400 keihäänheittäjää ja 200 ratsumiestä. Sillä melkein koko Sikelia paitsi Akragantinolaisia, jotka pysyivät puolueettomina, itse entisetkin epävarmat, yhtyi nyt Syrakuusalaisiin Ateenalaisia vastaan. Kuitenkin lykkäsivät Syrakuusalaiset Sikelialaisten heille tuottaman onnettomuuden tähden hyökkäyksen Ateenalaisia vastaan toistaiseksi.
Kun sekä Kerkyyrasta että mannermaalta koottu sotajoukko oli valmis, purjehtivat Deemostenees ja Eyrymedoon yli Jonian lahden Japygian niemekkeelle. Lähdettyänsä sieltä, laskivat he rantaan Koiradas nimisille Japygian edustalla sijaitseville saarille, ottivat laivoihinsa noin 150 Japygialaista keihäänheittäjää Messapialaista sukuperää ja uudistivat Artan kanssa, hallitsijan, joka oli heille toimittanut keihäänheittäjät, vanhan ystävyydenliiton, jonka jälkeen he saapuivat Italiassa sijaitsevaan Metapontiokseen. He saivat Metapontiolaiset, sopimuksen tehtyään, lähettämään heidän mukaansa 300 keihäänheittäjää ja kaksi laivaa, jotka saatuansa he purjehtivat Turiaan. Täältä oli äskettäin Ateenalaisten vastustajat vallankumouksen kautta karkoitetut. Koska Ateenalaiset, kooten koko sotajoukkonsa, halusivat katselmuksen kautta saada selville, olivatko jotkut jääneet jälkeen, ja innostuttaaksensa Turilaisia ottamaan osaa sotaan, sekä solmiaksensa heidän kanssansa liiton, että pitäisivät samoja, kuin Ateenalaiset, vihollisina ja ystävinä, jäivät he Turiaan, ajaaksensa näitä asioita.
Samaan aikaan varustautuivat laivatappeluun ne Peloponneesolaiset, jotka 25 laivallaan olivat ankkurissa noita Naupaktoksessa makaavia laivoja vastaan, suojataksensa Sikeliaan tavaroita vieviä kuormalaivoja. He rakensivat itselleen lisää laivoja, joten heillä oli melkein yhtä monta laivaa, kuin Ateenalaisilla, ja purjehtivat sitten Akaian Erineoniin Rypikeen alueella. He asettuivat ankkuriin puolikuun tapaisen paikan sisäpuolelle, ja kumpaisellekin puolelle ulottuville niemiköille asettui Korintolaisten ja sikäläisten liittolaisten avuksi saapunut jalkaväki; välisen lahden pitivät laivat suljettuna. Laivastoa johti Korintolainen Polyantees. Ateenalaisten 33 laivaa purjehti Naupaktoksesta Difiloksen johdolla heitä vastaan. Korintolaiset pysyivät ensin paikallaan liikkumatta, mutta merkin saatuansa ryntäsivät he, kun tilaisuus oli sopiva, laivoillaan Ateenalaisten kimppuun. He pitivät molemmat kauan aikaa puoliaan. Korintolaisilta upotettiin kolme laivaa, Ateenalaisilta ei yhtään tykkänään, vaan seitsemän heidän laivoistaan joutui purjehtimaan kelvottomiksi, kun yhteentörmätessä näiden keula rikottiin, tätä varten paksummalla kokalla varustetuiden Korintolaisten laivojen hyökätessä. Tappelussa ei kumpikaan päässyt voitolle ja kumpikin piti itseänsä voittajana. Ateenalaiset ottivat kuitenkin laivanhylyn haltuunsa, koska tuuli ajoi ne ulos merelle, ja kun eivät Korintolaiset enää tehneet mitään hyökkäystä. He erosivat, ajamatta takaa toisiaan, eikä mitään vankeja otettu. Korintolaiset ja Peloponneesolaiset, jotka taistelivat lähellä rantaa, pelastuivat helposti, eikä yhtään Ateenalaista laivaa uponnut. Ateenalaisten purjehdittua Naupaktokseen, pystyttivät Korintolaiset heti voitonmerkin ikäänkuin voittajina, koska olivat tehneet useita vihollisten laivoista kelvottomiksi purjehtimaan, arvellen, etteivät olleet joutuneet tappiolle, samalla perusteella, kuin vastustajat pitivät itseänsä voittajina. Korintolaiset arvelivat, että olivat päässeet voitolle, koska niin vähän olivat joutuneet alakynteen; Ateenalaiset taasen pitivät itseään tappion kärsineinä, koska he eivät olleet täydellisesti päässeet voitolle.
Peloponneesolaisen laivaston ja jalkaväen poistuttua, pystyttivät Ateenalaisetkin voitonmerkin ikäänkuin voittajina Akaiassa 20 stadionin päähän Erineonista. Täten päättyi tämä laivatappelu.
Kun Turilaiset olivat valmiit auttamaan heitä 700 raskasaseisella ja 300 keihäänheittäjällä, käskivät Deemostenees ja Eyrymedoon heidän laivoillaan purjehtia pitkin rantoja Krotooniin saakka, mutta itse johtivat he koko jalkaväen läpi Turilaisten alueen, toimitettuansa katselmuksen Sybarisvirran läheisyydessä. Kun he olivat ehtineet Hyliasvirralle, lähettivät heille Krotoonilaiset sanan, etteivät he sallineet Ateenalaisten kulkea läpi maansa sotajoukkoineen, jonka tähden he kulkivat meren rannalle ja viettivät yönsä Hyliasvirran suussa, johon heidän laivansakin tulivat. Seuraavana päivänä astuivat he taas laivoihin ja purjehtivat pitkin rantoja, pysähtyen kaikissa kaupungeissa paitsi Lokroissa, kunnes saapuivat Petraan Reegionin alueella.
Kun Syrakuusalaisten tiedoksi oli tullut heidän lähestymisensä, halusivat he uudestaan koettaa onneaan meritappelussa ja jalkaväellä, jonka he olivat koonneet, ollakseen valmiit ennen vihollisten saapumista. He varustivat laivastonsa, sen mukaan kuin he edellisessä laivatappelussa olivat huomanneet edullisimmaksi. He lyhensivät keulat ja tekivät ne tukevammiksi, vahvistaen niitä myöskin paksuilla välipuilla, ja asettivat kokkaan, sekä sisään että ulkopuolelle, kuuden kyynärän pituiset ulkonevat syrjäpuut, samaten kuin Korintolaiset, rynnätessään Naupaktoksessa itseään vastaan asetettujen laivojen kimppuun, olivat taistelleet keulasta. Sillä Syrakuusalaiset arvelivat saavuttavansa voiton Ateenalaisista laivoista, jotka eivät olleet yhtä tukevasti varustetut, vaan joiden keulat olivat ohuet, koska heillä ei ollut tapana hyökätä suorastaan keula edellä, vaan ympäröidä vihollisen, ja että he pääsisivät voitolle suuressa satamassa tapahtuvassa tappelussa, koska ala monelle laivalle oli liian pieni. Sillä he tuumivat, että he, hyökäten keuloitse Ateenalaisia vastaan, vahvoilla ja paksuilla kokillaan rikkoisivat vihollisten ohuet ja heikot keulat ja paikan ahtaus estäisi Ateenalaisia pääsemästä heidän ympärinsä ja läpäisemästä heidän riviään, johon he suuresti luottivat. Itse he estäisivät näitä tunkeutumasta läpi, ja paikan ahtaus ympäröimästä heitä. He nyt varsinkin koettaisivat rynnätä keulalla vihollisten laivoihin, joka ennen pidettiin johtuvan perämiesten taitamattomuudesta; sillä tämä näkyi heistä olevan etuisinta heille. Jos Ateenalaiset, työnnettyinä pakosalle, koettaisivat soutaa maihin, niin olisi heille tarjona ainoastaan kapea kaistale aivan heidän leirinsä läheisyydessä, koska Syrakuusalaisten hallussa oli suurin osa satamaa, ja kun he pakotettaisiin ahdinkoon, kaikki samalle pienelle alalle, niin syntyisi siitä epäjärjestys, seikka, joka kaikissa laivatappeluissa suuresti vahingoitti Ateenalaisia, kun ei heillä, kuten Syrakuusalaisilla, ollut koko suuri satama suojapaikkana. Eikä Ateenalaisille olisi mahdollista purjehtia ympäri aavoille vesille, kun Syrakuusalaisten hallussa olivat sekä pääsy merelle että palaaminen sieltä, varsinkin kun Pleemyrion oli vihollisten hallussa ja sataman suu kapea.
Syrakuusalaiset, täten tuumien mielessään sotataitonsa ja voimansa suhteen sekä rohkaistuina menestyksestään viime laivataistelussa, tekivät hyökkäyksen jalkaväellänsä ja laivoillaan samaan aikaan. Gylippos vähää edeltäkäsin vei kaupungissa majoitetut sotilaat Ateenalaisten linnotuksen sitä osaa vastaan, joka oli kaupunkiin päin. Olympieinonissa seisova Syrakuusalaisten sotaväki, raskasaseiset, ratsumiehet ja kevytaseiset hyökkäsivät taas toiselta puolelta linnotusta vastaan. Tämän jälkeen tekivät Syrakuusalaisten ja heidän liittolaisten laivat hyökkäyksen. Kun Ateenalaiset, jotka olivat luulleet heidän hyökkäävän ainoastaan jalkaväellä, äkkiä näkivät laivojenkin ryntäävän esille, niin he hätääntyivät. Toiset asettuivat muurille tai muurin eteen vastustamaan hyökkääjiä, toiset Olympieionista ja ulkopuolelta nopeudella esiinryntääviä lukuisia ratsumiehiä ja keihäänheittäjiä vastaan. Toiset taas astuivat laivoihin ja riensivät rannalle apuun. Astuttuansa aluksiin kävivät he 75 laivalla vihollista vastaan. Syrakuusalaisilla oli noin 80 laivaa.
Suuren osan päivää hyökättyänsä ja peräydyttyänsä ja koeteltuansa toistensa voimia, erosivat taistelijat, kun ei kumpikaan voinut toimittaa mitään sanottavampaa, kuin että Syrakuusalaiset upottivat yhden tahi kaksi Ateenalaisten laivaa, ja jalkaväkikin poistui muurilta.
Seuraavana päivänä pysyivät Syrakuusalaiset liikkumatta eikä käynyt selville, mitä tuumia heillä oli. Mutta kun Niikias huomasi, että he laivatappelussa olivat pitäneet puoliaan, ja arveli heidän tekevän uuden hyökkäyksen, niin hän käski laivanpäälliköiden korjata ne heidän laivoistaan, jotka taistelussa olivat viottuneet, ja ankkuroi kuormalaivoja niitten paalujen suojaksi, jotka hän oli pystyttänyt mereen laivojensa eteen suljetuksi satamaksi. Hän oli pystyttänyt paalut noin kahden jalan päähän toisistaan, jotta jos joku laiva joutuisi ahdinkoon, sillä olisi joku varma turvapaikka, johon se voisi paeta ja josta palata ulapalle, jos tahtoisi. Ateenalaisilta kului koko päivä yöhön asti tässä työssä.
Seuraavana päivänä tekivät Syrakuusalaiset Ateenalaisia vastaan aikaisemmin, kuin edellisenä, samantapaisen hyökkäyksen yhtaikaa sekä jalkaväellä että laivastolla. Molemmat laivastot mittailivat taas voimiaan, tehden hyökkäyksiä toisiansa vastaan suuren osan päivästä, kunnes Syrakuusalaisten etevin perämies, Pyrrikoksen poika, Aristoon, Korintoksesta, kehotti laivastonsa päälliköitä lähettämään kaupunkien kauppaesimiehille käskyn, että mitä kiiruimmin muuttaisivat ruokatavaroiden myymälän meren rannalle ja pakottaisivat myyjät tuomaan sinne kaikki ruoka-aineensa, jotta merimiehet heti, astuttuansa laivoista, voisivat syödä suuruksensa ja välittömästi sen tehtyään sinä päivänä hyökätä aavistamattomien Ateenalaisten kimppuun.
Suostuen tähän tuumaan, lähettivät päälliköt sanan ja tori muutettiin. Syrakuusalaiset huopasivat äkkiä kaupunkiin takaisin ja aterioitsivat heti astuttuansa laivoista. Ateenalaiset, jotka arvelivat heidän pitäen itseään voitettuina huopaavan kaupunkiin, astuivat kaikessa mukavuudessa laivoista maihin ja söivät rauhassa ateriansa, koska eivät arvelleet vihollisten sinä päivänä enää ryhtyvän meritappeluun. Mutta, astuttuansa laivoihin, uudistivat Syrakuusalaiset äkkiä hyökkäyksensä. Tästä syntyi suuri häiriö Ateenalaisten kesken, ja useimmat heistä ehtivät hädin tuskin syömättä ja epäjärjestyksessä astua laivoihin, vastustaaksensa vihollisia. Kotvan aikaa varoivat he toisiansa etäältä, mutta vihdoin näkyi Ateenalaisista joutavalta vitkastella ja antautua miehuuttomuuteen, vaan tahtoivat mitä pikemmin hyökätä esille, ja he ryntäsivät sotahuudon kaikuessa meritaisteluun. Mutta Syrakuusalaiset kävivät heitä vastaan keula edellä, kuten olivat päättäneet, ja rikkoivat kokan varustuksella melkein kaikkien Ateenalaisten laivojen keulat, jota paitsi vihollisten laivojen kannella olevat keihäänheittäjät heitä suuresti vahingottivat. Mutta vielä paljon enemmän vahingoittivat heitä pienissä aluksissa soutelevat Syrakuusalaiset, jotka, kulkien vihollisten laivojen airojen alta ja niitten syrjille, heittelivät Ateenalaisia merimiehiä keihäillä.
Tällä tavoin taisteltuansa kaikista voimin, pääsivät Syrakuusalaiset voitolle. Ateenalaiset peräytyivät ja pakenivat kuormalaivojen välitse satamaleiriinsä. Syrakuusalaisten laivat ajoivat heitä takaa kuormalaivoihin saakka, mutta pääsemästä etäämmäs estivät heitä sisäänpurjehduspaikkojen yli kuormalaivoista ripustetut delfiinikantavat raakapuut. Voitosta ylimielisinä lähestyi näitä liian paljon kaksi Syrakuusalaista laivaa, mutta joutuivat perikatoon, ja toinen niistä otettiin miehineen. Upotettuansa seitsemän Ateenalaista laivaa ja viotettuansa suuren joukon toisia, sekä osaksi otettuansa vangeiksi osaksi tapettuansa niiden miehistön, vetäytyivät Syrakuusalaiset takaisin ja pystyttivät voitonmerkkejä molempien laivatappeluiden johdosta. Heillä oli nyt varma toivo, että laivatappelussa olivat Ateenalaisia etevämpiä ja luulivat mielestänsä myöskin voivansa saada voiton jalkaväestä. He varustautuivat siis uuteen yritykseen kummaltakin taholta sekä maitse että meritse.
Sillä välin saapuivat Deemostenees ja Eyrymedoon, mukanaan apujoukko Ateenasta, nimittäin 73 laivaa, siihen luettuina myöskin liittolaisten lähettämät, noin 5,000 raskasaseista omaa ja liittolaisväkeä, suuri joukko Barbarilaisia ja Helleeniläisiä keihäänheittäjiä, linkoojia ja nuolenampujia ja muutenkin riittävä varustus. Syrakuusalaisia ja heidän liittolaisiaan valtasi nyt suuri pelko, ettei heille tulisi loppua vaaroista, kun he näkivät, että Ateenalaiset, huolimatta Dekeleian linnoittamisesta, olivat kyenneet lähettämään yhtä suuren ja kelvollisen sotajoukon, kuin ennenkin ja että Ateenalaisten valta ulottui kaikkialle yhtä mahtavana. Ateenalaisten entisessä sotajoukossa synnytti näitten tulo jonkunverran luottamusta, katsoen heidän kärsimiinsä onnettomuuksiin. Kun Deemostenees huomasi, millä kannalla asiat olivat, arveli hän, ettei sopinut vitkastella, jos mieli välttää yhtäläistä vaaraa, kuin se, johon Niikias oli joutunut. Sillä saapuessaan oli Niikias kyllä herättänyt pelkoa; mutta kun hän ei heti ahdistanut Syrakuusalaisia, vaan vietti talven Katanassa, haihtui pelko ja Gylippos ehti tulla Peloponneesoksesta sotajoukolla, jota eivät Syrakuusalaiset ensinkään olisi pyytäneetkään, jos Niikias heti olisi ryhtynyt hyökkäykseen. Sillä arveltuansa olevansa kyllin voimakkaita, olisivat Syrakuusalaiset, jouduttuansa tappiolle ja piiritetyiksi, huomanneet, ettei apu heitä enää olisi hyödyttänyt, jos he olisivatkin lähettäneet sitä pyytämään. Ottaen tämän huomioon ja älyten olevansa ensi päivänä pelottavinna, tahtoi Deemostenees käyttää edukseen vihollisen sotajoukon ensi säikähdystä. Kun Deemostenees näki, että se muuri, jolla Syrakuusalaiset estivät Ateenalaisia saartamasta heitä, oli yksinkertainen, ja ettei ollut vaikeata vallottaa sitä, jos vaan saisi haltuunsa ylöskäytävät Epipolaihin ja siellä löytyvän leirin, koska ei kukaan häntä olisi vastustamassa, kiiruhti hän tekemään yrityksen, koska tämä näytti hänestä paraiten tekevän lopun sodasta. Sillä jos hän onnistuisi yrityksessään, valloittaisi hän Syrakuusan, mutta jos hän joutuisi tappiolle, veisi hän sotajoukon takaisin, sallimatta Ateenalaisten yhtä vähän, kuin liittolaistenkaan eli koko kaupungin, suotta kuluttaa voimiaan. Ensin kävivät Ateenalaiset hävittämässä Syrakuusalaisten aluetta Anapoksen seuduilla ja pääsivät kuten ennenkin voitolle sekä maalla että merellä. Sillä Syrakuusalaisista kävivät heitä vastaan kumpaisessakin tappelussa ainoastaan ratsumiehet ja keihäänheittäjät Olympieionista.
Sitten oli Deemosteneen mielestä koetettava koneilla vallottaa muuri. Mutta kun ne vietiin esille, sytyttivät niitä muurilla puolustautuvat viholliset, ja myöskin muu osa sotajoukkoa, joka monessa kohdin teki hyökkäyksiä, karkoitettiin. Koska ei enää ollut sopiva vitkastella, suostuivat Niikias ja muut päälliköt hänen tuumaansa ja tekivät hyökkäyksen Epipolaita vastaan. Mutta koska näkyi mahdottomalta huomaamatta kulkea ja kiivetä ylängölle, niin käski hän ottaa mukaansa ruokaa viideksi päiväksi ja kulki Eyrymedoonin ja Menandroksen seuraamana alkuyöstä koko sotajoukollaan Epipolaita vastaan, ottaen mukaansa kaikki kivenhakkaajat ja rakennusmestarit, sekä käski heidän varustautua nuolilla ja kaikilla, mitä tarvittaisiin linnotuksiin, jos pääsisivät voitolle, jota vastoin Niikias jäi linnotukseen. Kun he Eyryeeloksen kautta samaa tietä, jota entinenkin sotajoukko oli käyttänyt, olivat päässeet Epipolaihin Syrakuusalaisten vartijoiden huomaamatta, hyökkäsivät he esiin ja vallottivat Syrakuusalaisten siellä olevan linnotuksen ja surmasivat osan vartijoista, mutta useimmat pakenivat Epipolaille rakennettuihin leireihin, joita oli kolme, yksi Syrakuusalaisten, yksi toisten Sikelioottain ja yksi liittolaisten. Nämät pakolaiset ilmoittivat hyökkäyksestä myöskin noille 600 Syrakuusalaiselle, jotka olivat etuvartijoina Epipolailla. Nämät kiiruhtivat heti apuun, mutta Deemostenees Ateenalaisine sotureineen karkoitti heidät, vaikka he urhoollisesti puolustautuivat. Ateenalaiset pyrkivät eteenpäin viipymättä, jotta he ensi intoansa laimenematta päättäisivät sen, mitä varten heitä oli lähetetty. Toiset valloittivat, vartijoiden paettua, Syrakuusalaisten lähimmän etulinnoituksen ja hajottivat rintavarustukset. Syrakuusalaiset liittolaisineen ja Gylippos väkineen riensivät kyllä apuun etulinnoituksista, mutta kun tämä uhkatyö tapahtui yöllä heidän aavistamattaan, niin pakottivat heidät Ateenalaiset ensin pakosalle, kun he pelästyneinä hyökkäsivät esille. Mutta kun Ateenalaiset, katsoen jo itsensä voittajiksi, eivät noudattaneet järjestystä, vaan mitä pikemmin tahtoivat saada nekin, jotka eivät vielä olleet ottaneet osaa taisteluun, masennetuiksi, jotta eivät nämät, heidän hyökätessään vähemmällä innolla, yhtyisi uudestaan, niin Boiootialaiset ensimmäisinä työnsivät heidät takaisin ja ajoivat heidät pakosalle.
Tällöin joutuivat jo Ateenalaiset suureen sekasortoon ja neuvottomuuteen, jonka yksityiskohdista ei kummaltakaan puolelta voi saada selvää. Sillä päivälläkään, vaikka silloin on varmempi, eivät taisteluun osanottajat näe kaikkia, vaan jokainen ainoastaan sen, mikä hänen läheisyydessään tapahtuu; mutta yöllä tapahtuneesta tappelusta, jommoinen tämä oli ainoa tässä sodassa näiden suurten sotajoukkojen välissä, miten voisi siitä tietää jotakin varmuudella?
Oli kyllä selvä kuutamo, niin että, kuten ainakin kuun loistaessa, taisi erottaa toistensa ruumista, mutta ei voinut tarkoin tuntea toisiaan. Molemmin puolin kompastui suuri joukko raskasaseisia paikan ahtauden takia kumoon. Ateenalaisista oli osa jo voitettu, toiset taasen voimattomina ryntäsivät esiin ensi innossaan. Heidän muista sotureistaan olivat toiset jo päässeet kukkulalle, toiset taas pyrkivät vielä sinne, eivätkä tienneet, mihin kääntyä, kun jo etujoukko oli joutunut tykkänään epäjärjestykseen, eikä ollut helppo huutojen kesken tuntea toisiaan. Sillä Syrakuusalaiset liittolaisineen, vastustaen päälleryntääjiä, kehottivat toisiaan voittajina kovilla huudoilla, koska oli mahdotonta muulla lailla antaa käskyä yön vallitessa. Etsiessään toisiaan, pitivät Ateenalaiset jokaista vastaantulijaa vihollisena, jospa kohta olikin joku pakenevista ystävistä. Koska he usein kyseskelivät tunnussanaa, kun ei ollut muuta tuntomerkkiä, niin he täten sekä synnyttivät häiriötä keskuudessaan että ilmottivat sen viholliselle. Mutta vihollisten tunnussanaa he eivät saaneet tietää, koska nämät voittajina vähemmän hajallaan tarkemmin tunsivat toisiaan. Jos siis joku vihollisista sattui heidän tielleen, niin pääsi hän heidän käsistään, koska hän tunsi heidän tunnussanansa, mutta kun he eivät itse vastanneet, niin kohtasi heitä surma. Suuresti vahingotti heitä myöskin sotalaulu; sillä koska se molemmin puolin oli yhdenkaltainen, tuotti se suurta häiriötä. Sillä kun Argolaiset ja Kerkyyralaiset sekä Ateenalaisten muut Doorilaiset liittolaiset lauloivat sotalauluaan, herätti se pelkoa Ateenalaisissa, koska se kaikui samaten kuin vihollisten, niin että vihdoin monessa kohdin leiriä tästä ei ainoastaan seurannut pelkoa, vaan, sekasorron kerran synnyttyä, ystävät vihdoin joutuivat käsikähmään ystävien kanssa, saman kaupungin miehet keskenään, josta he vaivoin hellittivät. Paetessaan heittäytyivät useat alas jyrkänteiltä ja saivat surmansa, koska alaskäytävät Epipolailta olivat kapeat. Päästyänsä alas tasangolle, pakenivat useimmat niistä sotilaista, jotka jo aikaisemmin olivat tulleet Sikeliaan, ja siten tunsivat seudut, leiriin; mutta myöhemmin saapuneista, joille tiet ja paikat olivat tuntemattomat, eksyi osa tieltä, ja kuljeskeli sinne tänne. Kun päivä tuli, surmasivat heidät Syrakuusalaiset ratsumiehet, jotka samoilivat ylt'ympäri seutuja.
Seuraavana päivänä pystyttivät Syrakuusalaiset kaksi voitonmerkkiä, toisen Epipolaille, missä ylöskäytävä oli, ja toisen sille paikalle, jossa Boiootialaiset ensin olivat asettuneet vastarintaan. Ateenalaiset korjasivat sopimuksen suojassa kaatuneensa. Lukuisat olivat heidän ja heidän liittolaistensa kaatuneet, mutta paljoa lukuisammat olivat otetut aseet. Sillä niistä miehistä, jotka olivat pakoitetut aseitta hyppäämään jyrkänteiltä, sai osa surmansa, toiset taasen pelastuivat.
Tämän jälkeen lähettivät Syrakuusalaiset, jotka tästä uudesta odottamattomasta menestyksestä, kuten edelliselläkin kerralla, olivat rohkaisseet mielensä, Sikanoksen 50 laivalla vallankumouksen alaiseen Akragaaseen, koettamaan saada tämän kaupungin valtansa alle, jos vaan mahdollista. Gylippos taas matkusti maitse uudestaan Sikelian muihin kaupunkeihin, kootakseen lisää sotaväkeä, toivoen valloittavansa Ateenalaisten linnotuksenkin ryntäyksellä, kun Epipolain asiat olivat niin hyvästi onnistuneet.
Ateenalaisten päälliköt neuvottelivat sillä välin tapahtuneesta onnettomuudesta ja sotaväessä kaikissa suhteissa vallitsevasta mielen masentumisesta, sillä he näkivät joutuneensa tappiolle yrityksissään, ja että viipyminen rasitti sotureita. Sillä tauti heitä kiusasi kahtaalta, koska sekä oli se vuodenaika, jolloin ihmiset enin sairastuvat, ja paikka, jossa heidän leirinsä seisoi, oli soinen ja epäterveellinen. Muutoinkin näyttivät asianhaarat toivottomilta. Sentähden piti Deemostenees edullisimpana viipymättä jättää Sikelian eikä olla syytä jäämään, kuten hän jo oli aikonut tehdä, jos hänen yrityksensä Epipolaita vastaan ei onnistuisi, niin kauan kuin sotaväen vallassa vielä oli äsken saapuneilla laivoilla purjehtia yli meren. Hän lausui kaupungille olevan edullisempaa sotia omassa kotimaassaan linnoituksia rakentavia vihollisia vastaan, kuin Syrakuusalaisia vastaan, joita ei enää olisi helppo kukistaa, ja ettei olisi edullista uhrata paljon rahaa turhaan piiritykseen.
Näin arveli Deemostenees. Mutta Niikias, vaikka kohtakin myönsi heidän asiansa olevan huonolla kannalla, ei tahtonut selvin sanoin ilmottaa näiden heikkoutta, eikä että äänestettäisiin lähtemisestä sotilaiden läsnäollessa, jonka kautta se tulisi vihollisten tietoon, sillä silloin heille olisi vaikeampi panna tuumansa toimeen salassa. Mutta itse vihollistenkin asioissa, jotka hän tunsi paremmin, kuin kukaan muu, sanoi hän löytyvän yhtä ja toista, joka antaisi aihetta toivoon, että heidänkin asemansa huononisi, jos vaan jäisivät järkähtämättä siihen. Sillä rahan puutteesta joutuisivat viholliset pulaan, varsinkin kun Ateenalaiset jo entistä enemmän nykyisellä laivastollaan pitivät meren hallussaan. Syrakuusassakin, sanoi hän, löytyi niitä, jotka halusivat antautua Ateenalaisille. Hänelle oli jo muka lähetetty airut pyynnöllä, ettei hän vetäytyisi pois. Tietäen tämän, hän itse asiassa oli kahdella päällä ja mietiskeli asiata, mutta julkisesti lausui hän, ettei hän veisi pois sotajoukkoa, sillä hän sanoi vallan hyvin tietävänsä, etteivät Ateenalaiset, tästä asiasta äänestämättä, suostuisi siihen. Sillä heidän kohtalostansa eivät äänestäneet miehet, jotka, kuten he itse, tunsivat aseman omasta kokemuksestaan, ja jotka eivät muitten parjausta ota korviinsa, vaan ne, jotka noudattavat kauniisti lausutuita moitteita. Täällä olevista sotilaista, sanoi hän, useat ja useimmatkin, jotka nyt huutavat vaarallisesta asemastaan, tulevat palattuansa kotia huutamaan, kuinka päälliköt, rahoilla voitettuina, vetäytyivät pois. Kun hän tunsi Ateenalaisten luonteet, lisäsi hän, niin hän ei halunnut häpeällisen syytöksen kautta saada surmansa Ateenassa, vaan mieluummin, jos täytyisi, omasta puolestaan heittäytyä vaaraan, ja joutua vihollisten surmaamaksi. Syrakuusalaisien asiain sanoi hän olevan vielä huonompia kuin heidän omansa, koska nämät rahoillaan ravitsevat vieraita sotureita ja sen ohessa kustantavat rakennuksia kaupungin lähiseuduissa sekä jo vuoden ajat ylläpitävät suurta laivastoa, josta seuraus on, että jo ovat kovassa pulassa, joka yhä suurenee. Tähän he jo ovat kuluttaneet 2,000 talenttia ja lainanneet vielä paljon lisää. Jos he hiukankaan laiminlyövät ylläpidon suorittamista sotaväelleen, käy heidän hullusti, koska tämän muodostaa palkkasoturit, eikä se, kuten Ateenalaisten, ole kurissa pidettyä omaa väkeä. Hän väitti siis, että heidän oli jääminen ja ettei rahojen tähden voitettuina ollut vetäytyminen pois, koska Ateenalaiset kyllä olisivat Sikelialaisia paljoa varakkaammat.
Lausuen näin vakuutti Niikias tuntevansa tarkkaan Syrakuusalaisten asiat sekä rahapulman suhteen että myöskin Syrakuusassa löytyvän puolueen, joka oli taipuisa antautumaan Ateenalaisille, ja että hänelle oli lähetetty pyyntö, ettei hän lähtisi pois, niinkuin myös äsken saapuneet laivatkin olivat hänessä herättäneet enemmän rohkeutta, kuin hänellä ennen voitettuna oli ollut. Deemostenees taas vastusti jyrkästi jäämistuumia, lausuen, että, jos heidän välttämättömästi täytyi odottaa Ateenalaisten suostumusta sotaväen lähtöön, ja siksi jäädä Sikeliaan, niin täytyi heidän ainakin lähteä Tapsokseen tahi Katanaan, josta jalkaväki voisi ryöstöretkillä hävittäen vihollisten maata sekä hankkia itselleen elatusta että vahingottaa vihollisia. Laivat olivat hänen mielestään vietävät aavalle merelle, jotteivät laivataistelut tapahtuisi ahtailla vesillä, josta vihollisille oli etua, vaan aavalla ulapalla, jotta voisivat käyttää hyväkseen kokemustaan, voisivat vetäytyä takaisin ja hyökätä mielensä mukaan, ettei heidän ahtaalla ja rajotetulla alueella olisi pakko vasten tahtoaan lähteä liikkeelle tahi laskea maihin. Sanalla sanoen, häntä ei ensinkään miellyttänyt viipyminen silloisella paikalla, vaan mitä pikemmin ja vitkastelematta piti lähteä liikkeelle. Eyrymedoon oli hänen kanssansa samaa mieltä. Mutta kun Niikias vaan väitti vastaan, niin syntyi tästä viivytystä ja epäröimistä ja ruvettiin luulemaan, että ehkä Niikias tiesi enemmän, kun oli noin varma. Näin Ateenalaiset jäivät kun jäivätkin liikkumatta entiselle paikalleen.
Gylippos ja Sikanos saapuivat tällä välin Syrakuusaan. Sikanolta ei ollut onnistunut yritys Akragaan suhteen, sillä, hänen viipyessään Gelassa, oli siellä Syrakuusalaisten eduksi kapinoitseva puolue karkoitettu. Gylippos sitä vastoin toi mukanaan sekä Sikeliasta kootun suuren sotajoukon että keväällä Peloponneesoksesta kuormalaivoissa lähetetyt raskasaseiset, jotka tulivat Libyasta Selimukseen. Myrsky oli nimittäin heittänyt heidät Libyaan, jossa Kyreenalaiset olivat heille antaneet kaksi laivaa ja oppaan matkalle. Purjehtien ohitse olivat he auttaneet Libyalaisten piirittämiä Euesperialaisia ja voittaneet Libyalaiset. Sieltä olivat he purjehtien pitkin rantoja saapuneet Neapoliin, joka on Karkeedonialainen kauppapaikka, ja sieltä, josta Sikelia on vain kahden päivän ja yhden yön purjehdusmatkan päässä, purjehtineet yli Selinukseen.
Heti näiden saavuttua varustautuivat Syrakuusalaiset uudestaan ahdistamaan Ateenalaisia molemmin puolin, sekä laivoilla että jalkaväellä. Ateenalaisten päälliköt taas, kun näkivät vihollisten saaneen uuden sotajoukon, ja että heidän asiansa eivät parantuneet, vaan päivä päivältä kaikin puolin kävivät vaikeammiksi, varsinkin kun sairaus vaivasi miehiä, katuivat, etteivät ennen olleet lähteneet; ja koska Niikiaskaan ei enää lähtöä niin jyrkästi vastustanut, vaan pyysi, ettei julkisesti asiasta äänestettäisi, käskivät he kaikkia valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa, jotta olisivat valmiit lähtemään leiristä, kun merkki annettaisiin. Kun he olivat lähtemäisillään, saatuansa kaikki kuntoon, tapahtui täysikuun aikana kuunpimeys. Silloin useimmat Ateenalaiset kehottivat päälliköitä lykkäämään lähdön, koska tästä vallan pelästyivät, ja Niikias, joka oli kovin taipuvainen taikauskoon ja täänkaltaisiin tuumiin, väitti, ettei pitäisi lähteä matkalle, ennenkuin ennustajain määräämät kolme kertaa yhdeksän päivää olivat kuluneet. Tästä seurasi, että Ateenalaiset jäivät paikalleen.
Kun nyt Syrakuusalaiset saivat tiedon tästä, olivat he vielä enemmän innossaan ahdistamaan Ateenalaisia, koska nämät itsekin olivat myöntäneet, etteivät he merellä eivätkä maallakaan olleet heitä väkevämpiä, sillä eiväthän he muutoin olisi miettineet purjehtia pois. Eivätkä Syrakuusalaiset liioin tahtoneet, että Ateenalaiset leiriytyisivät muualle Sikeliassa, jossa olisi vaikeampi tehdä heistä loppu, vaan mitä pikemmin pakottaa heitä laivataisteluun, milloin Syrakuusalaisille oli edullista. He miehittivät siis laivansa, ja harjottivat niitä niin monta päivää, kuin heille näkyi soveliaalta. Kun tilaisuus oli sopiva, hyökkäsivät he päivää ennen varsinaista taistelua Ateenalaisten linnotusta vastaan, ja kun vähäinen osasto raskasaseisia ja ratsumiehiä oli käynyt ulos porteista heitä vastaan, eristivät he osan raskasaseisista, karkottivat heidät pakosalle ja ajoivat heitä takaa. Koska tie oli kapea, surmattiin 70 Ateenalaista ratsumiestä ja vähäinen joukko raskasaseisia.
Sinä päivänä vetäytyi Syrakuusalainen sotaväki takaisin, mutta seuraavana päivänä purjehtivat he satamasta 76 laivalla ja hyökkäsivät samalla jalkaväellä Ateenalaisten muuria vastaan. Ateenalaiset kävivät heitä vastaan 86 laivalla ja ryhtyivät laivatappeluun. Kun Eyrymedoon, johtaen Ateenalaisten oikeata siipeä, tahtoi ympäröidä vihollisten laivoja ja siinä tarkoituksessa purjehti liian lähelle maata, niin Syrakuusalaiset, jotka liittolaisineen jo olivat kukistaneet Ateenalaisten keskustan, sulkivat hänetkin sataman sisimmäiseen soppeen ja tuhosivat hänet ja hänen johtamansa laivat. Tämän jälkeen ajoivat he kaikki Ateenalaisten laivat rannalle.
Kun Gylippos näki vihollisten laivojen joutuneen tappiolle ja ajetun ulkopuolelle paalutuksiaan ja leiriään, riensi hän ja osa hänen sotajoukostaan apuun rannalle, haluten tuhota maalle pyrkiviä vihollisia ja vallottamalla rannan helpottaa Syrakuusalaisille laivojensa työntämisen rannalta ulapalle. Mutta kun Tyrseenolaiset, jotka täällä olivat Ateenalaisten vartijat, näkivät heidän järjestyksettä ajelehtivan, niin he riensivät apuun ja hyökkäsivät vihollisten etujoukon kimppuun, karkottivat heidät ja ajoivat heidät Lysimeleia nimiseen suohon. Kun myöhemmin Syrakuusalaiset liittolaisineen saapuivat suuremmalla sotajoukolla, niin riensivät Ateenalaisetkin apuun ja asettuivat taisteluun näitä vastaan, peläten laivojensa puolesta, voittivat heidät, ajoivat heitä takaa ja surmasivat vähäisen määrän raskasaseisia. He pelastivat myöskin useammat laivoistaan ja veivät ne leiriinsä, mutta 18 laivaa ottivat Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa ja tappoivat kaikki niitten miehet. Sytyttääksensä vihollisten muutkin laivat, täyttivät Syrakuusalaiset vanhan kuormalaivan risuilla ja lastuilla, sytyttivät nämät ja laskivat laivan Ateenalaisia vastaan, sillä tuuli puhalsi heihin päin. Mutta Ateenalaiset, jotka olivat peloissaan laivojensa puolesta, asettivat vastaan sammuttavia esteitä ja saivatkin liekin sammumaan ja laivan pysymään loitommalla, joten he pelastuivat vaarasta.
Tämän jälkeen pystyttivät Syrakuusalaiset voitonmerkin laivatappelun ja toisen raskasaseisten vangeiksi ottamisen johdosta linnoituksien läheisyyteen, jossa he myöskin olivat ottaneet joukon hevosia. Niinikään pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin sen johdosta, että Tyrseenolaiset olivat karkottaneet jalkaväen suolle asti, ja sen johdosta myöskin, että he itse olivat päässeet voitolle muulla sotajoukolla.
Kun Syrakuusalaisille tämä meritaistelu oli kääntynyt niin loistavaksi voitoksi, jota vastoin he ennen sitä olivat pelänneet Deemosteneen johdolla hyökkääviä laivoja, niin olivat Ateenalaiset peräti nolostuneet ja heidän pettymyksensä oli suuri, mutta vielä suurempi heidän katumuksensa sotaretkeen ryhtymisestä. Sillä he olivat hyökänneet näitä kaupunkeja vastaan, jotka, kuten heidän omansa, olivat ainoat kansanvaltaiset, ja joilla oli laivoja, hevosia ja sotavoimia, ja joita ei hallituksen muuttamisella voinut houkutella puolellensa, eikä liioin paljoa suuremmalla sotavoimallakaan voitu mitään saada aikaan, vaan he olivat useimmiten joutuneet tappiolle, jota he jo ennen olivat pelänneet, ja kun he nyt myös merelläkin olivat hävinneet, jota he eivät ensinkään olleet luulleet tapahtuvan, niin he olivat joutuneet vielä suurempaan epätoivoon.
Syrakuusalaiset sitä vastoin purjehtivat nyt vaaratta sataman sivuitse edes takaisin ja olivat aikeissa sulkea sen suun, jotteivät Ateenalaiset enää, jos haluaisivatkin, heidän huomaamatta voisi purjehtia ulos sieltä. Sillä he eivät enää ainoastaan olleet huolissaan omasta pelastuksestaan, vaan miten he voisivat estää vihollisia tuumissaan, arvellen, kuten tosi olikin, nykytapahtumien johdosta oman asemansa olevan paljoa etuisammalla kannalla kuin vihollisten, ja että, jos he voittaisivat Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa sekä maalla että merellä, he Helleenien mielestä näkyisivät voittaneen oivan kilpailupalkinnon; sillä sen kautta vapautettaisiin osa Helleeneistä ja toiset pääsisivät pelostaan, koska Ateenalaisten sen jälkeinen voima ei kykenisi kestämään vastaista sotaa, ja he itse katsottaisiin kaikkien muitten mielestä olevan aiheena siihen, ja jälkimaailma tulisi heitä suuresti ihailemaan. Taistelu olikin tämän ansaitseva, koska he eivät ainoastaan olisi kukistaneet Ateenalaisia, vaan myöskin heidän lukuisat liittolaisensa, eivätkä he yksinään, vaan heille apuun rientävien Korintolaisten ja Lakedaimonilaisten johtajina. He olivat ensimmäisinä panneet kaupunkinsa vaaran alaiseksi ja suuresti edistäneet laivastoansa. Heidän kaupunkiinsa oli kokoontunut enemmän väkeä, kuin mihinkään yksityiseen kaupunkiin, lukuunottamattakin niitä, jotka tässä sodassa olivat liittyneet Ateenalaisiin tahi Lakedaimonilaisiin.
Seuraavat kansakunnat taistelivat Sikeliasta, joko auttaakseen toisia vallottamaan maan, tahi toisia pelastamaan Syrakuusaa. Tähän toimeen he eivät yhtyneet oikeuden tunnosta ystäväänsä kohtaan eli sukulaisuudesta, vaan kukin otti siihen osaa sen mukaan, kuin etu tai pakko hänen siihen sai.
Joonialaisina hyökkäsivät Ateenalaiset ehdoin tahdoin Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia vastaan, kuten myöskin heidän kanssansa samaa kieltä puhuvat ja samoja tapoja noudattavat Leemnolaiset, Imbrolaiset ja Aiginalaiset, jotka siihen aikaan asuivat Aiginassa, sekä vielä Hestiaialaiset, jotka asuivat Euboian Hestiaiassa, jotka olivat Ateenalaisten siirtolaisia ja sotivat heidän puolellansa. Muista liittolaisista olivat toiset alamaisia, toiset itsenäisiä, muutamat palkattuja sotureita. Alamaisia olivat Eretrialaiset ja Kalkidilaiset, kuten myöskin Euboian Styreläiset ja Karystialaiset. Saarilta olivat heidän liittolaisensa Keiolaiset, Androlaiset ja Teeniolaiset; Jooniasta Mileetolaiset, Samolaiset ja Kiolaiset. Näistä Kiolaiset eivät olleet veronalaisia, vaan seurasivat itsenäisinä, antaen laivoja. Paitsi Karystialaisia, jotka olivat Dryopeja, olivat nämät Joonialaisia ja miltei kaikki Ateenalaisten siirtolaisia, ja he seurasivat ainakin Joonialaisina, jos kohtakin pakosta, Doorilaisia vastaan. Näitten lisäksi tulivat Aiolilaisista Meetymneeläiset laivoilla olematta veronalaisia alamaisia, Tenedolaiset ja Ainiolaiset veroamaksavina alamaisina. Nämät Aiolilaiset taistelivat täytymyksestä perustajiaan Aiolilaissukuisia Boiootialaisia vastaan, jotka olivat Syrakuusalaisten puolella. Plataialaiset olivat ainoat Boiootialaiset, jotka mielihalulla taistelivat Boiootialaisia vastaan oikeutetuista syistä vallitsevan vihamielisyytensä takia. Rodolaiset ja Kyteeralaiset, molemmat Doorilaista syntyperää, ja viimeksimainitut lisäksi Lakedaimonilaisten siirtolaisia, kantoivat yhdessä Ateenalaisten kanssa aseita Gylippoksen johtamia Lakedaimonilaisia vastaan, mutta Rodolaiset, Argolaista syntyperää, taistelivat pakosta Doorilais-sukuisia Syrakuusalaisia ja vieläpä perustajiaan Geloolaisiakin vastaan. Peloponneesolaisista saarelaisista seurasivat Kefalleenialaiset ja Sakyntolaiset Ateenalaisia, koska he saarelaisina olivat eristetyt muista, ja Ateenalaiset hallitsivat merellä. Kerkyyralaiset, jotka eivät ainoastaan olleet Doorilaisia, vaan vieläpä Korintolaisiakin, seurasivat myöskin Ateenalaisia ja taistelivat perustajiansa Korintolaisia ja heimolaisiansa Syrakuusalaisia vastaan, nimeksi pakosta, vaan itse asiassa vapaaehtoisesti vihamielisyydestä Korintolaisia kohtaan. Messeenialaiset, kuten he nyt kutsutaan, Naupaktoksesta ja Ateenalaisten hallussa silloin olevasta Pyloksesta seurasivat myöskin sotaan. Onnettomuus saattoi niinikään nuo harvalukuiset Megaralaiset pakolaiset taisteluun Megaralais-sukulaisia Selinuntilaisia vastaan. Toiset olivat enemmän vapaaehtoisia. Näistä seurasivat Argolaiset Joonialaissukuisten Ateenalaisten joukossa, vaikka Doorilaisia, Doorilaisia vastaan enemmän vihasta Lakedaimonilaisia kohtaan ja oman voiton pyynnöstä, kuin solmituiden sopimuksien takia. Mantinealaiset ja muut palkatut Arkadialaiset ovat tottuneet hyökkäämään kenen kimppuun tahansa, joka vain heille osotettiin viholliseksi, ja kävivät nyt niitä Arkadialaisia vastaan, jotka niinikään voitonhimosta seurasivat Korintolaisia. Kreetalaiset ja Aitoolialaiset ottivat myöskin palkattuina osaa sotaan. Sattuipa niin, että Kreetalaiset, jotka Rodolaisten kanssa yhteydessä olivat perustaneet Cielan, palkasta hyökkäsivät siirtolaisiansa vastaan, eivätkä olleet heidän puolellaan. Osa Akarnaanialaisista liittyi myöskin Ateenalaiseen apujoukkoon voitonhimosta, mutta vielä enemmän ystävyydestään Deemostenesta ja suosiosta Ateenalaisia kohtaan. Luetellut heimokunnat asuvat Joonian lahden rannalla. Italialaisista olivat Turilaiset ja Metapontolaiset tähän aikaan levottomuuksien rasittamina siihen määrin, että heidän täytyi ottaa osaa sotaan Ateenalaisten puolella, kuten myöskin Sikeliooteista Naksolaiset ja Katanalaiset. Barbareista avustivat Ateenalaisia Egestalaiset, jotka olivat heidät kutsuneet Sikeliaan, ja useimmat Sikelialaiset sekä ulkopuolelta Sikeliaa osa Tyrseenolaisista erimielisyydestä Syrakuusalaisten kanssa, sekä palkkasotureina Japygilaiset. Mainitut kansakunnat taistelivat Ateenalaisten puolella.
Syrakuusalaisia auttoivat heidän naapurinsa Kamariinalaiset ja lähinnä heitä asuvat Geloolaiset sekä toisella puolella puolueettomia Akragantilaisia asuvat Selinuntilaiset. Nämät asuvat Sikelian Libyanpuolisessa osassa, mutta Himerailaiset tulivat Tyrseenisen meren puolisesta Sikeliasta, jossa he ovatkin ainoat Helleenit. He olivat ainoat sieltä saapuneet Syrakuusalaisten avustajat. Sikelian Syrakuusalaisia avustavat Helleeniläiset olivat mainitut kaikki Doorilaisia ja itsenäisiä, mutta barbareista ainoastaan ne, jotka eivät olleet luopuneet Ateenalaisten luo. Ulkopuolelta Sikeliaa antoivat Lakedaimonilaiset kyllä Spartalaisen päällikön, mutta muu sotaväkensä oli Neodamoodeja ja Heilooteja; Korintolaiset olivat ainoat, jotka saapuivat laivoilla ja jalkaväellä, ja sukulaisuuden takia tulivat Leykadialaiset ja Amprakialaiset. Korintolaiset pestasivat Arkadiasta ja lähettivät Sikeliaan väkeä, mutta Sikyoonilaiset seurasivat pakosta ja ulkopuolelta Peloponneesosta Boiootialaiset. Näiden ulkoa tulleiden lisäksi varustivat Sikeliootat itse suuremman joukon kaikin puolin hyvässä kunnossa, he kun asuivatkin suurissa kaupungeissa, sillä sieltä koottiin suunnaton määrä raskasaseisia, laivoja, hevosia ja muuta väkeä. Verraten taas kaikkiin muihin voi syystä väittää, että Syrakuusalaiset hankkivat enimmän sotaväkeä sekä sentähden, että heidän kaupunkinsa oli suuri, että myöskin sentähden, että se oli suurimmassa vaarassa.
Näin suuret apujoukot olivat kumpaisellekin puolin kokoontuneet ja silloin jo saapuneet, eikä niitä sitten enää tullutkaan muita.
Koska Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa syystä arvelivat taistelun olleen heille loistavan, niin he voitetun laivatappelun johdosta alkoivat tuumia, että vangitsisivat koko Ateenalaisten suuren sotajoukon, jotta nämät eivät kumpaiseltakaan puolelta, eivät mereltä eivätkä maalta, pääsisi pakenemaan heidän käsistään. He ryhtyivät siinä aikeessa viipymättä suuren sataman sulkemiseen, jonka suu on noin kahdeksaa stadionia leveä, asettaen viistoon sen eteen ankkuriin sotalaivoja, kuormalaivoja ja veneitä, sekä varustautuivat muutenkin, jos Ateenalaiset vielä uskaltaisivat ryhtyä laivatappeluun. Heillä oli siis suuret tuumat mielessä.
Ateenalaisista näkyi olevan välttämätöntä neuvotella, kun näkivät sulkemisen ja kun huomasivat vihollisten muut aikeet. Päälliköt ja triarkit kokoontuivat siis neuvottelemaan vallitsevasta yleisestä pulasta, koskei heillä ollut ruokaa, sillä he olivat kohta tapahtuvan poistumisen takia kieltäneet Katanalaisia tuomasta elintarpeita, eikä vastakaan tulisi ruokaa olemaan, elleivät he laivatappelussa pääsisi voitolle. He päättivät sentähden jättää ylempänä sijaitsevat linnotukset, mutta laivojen läheisyydessä linnotuksella ympäröidä mahdollisen pienimmän alan, johon mahtuisivat heidän tarvekalunsa ja sairaansa, vartioida tätä hyvin ja muulla jalkaväellään miehittää kaikki laivansa, sekä kunnossa olevat että vialliset, vieden kaikki sotamiehet laivoihin, sekä jos laivataistelussa pääsisivät voitolle, lähteä Katanaan. Mutta jos joutuisivat tappiolle, päätettiin polttaa laivat, peräytyä maitse ja mitä pikemmin taistelukunnossa koettaa päästä johonkin ystävälliseen barbarilaiseen tahi Helleeniläiseen paikkaan. He tekivätkin, kuten olivat päättäneet. He veivät ylälinnotuksista vartioväen alas ja miehittivät tällä kaikki laivat, pakottaen astumaan laivoihin jokaisen, joka vain ikänsä puolesta näkyi siihen kelpaavan. He miehittivät yhteensä noin 110 laivaa. He veivät laivoihin keihäänheittäjiä ja nuolenampujia sekä Akarnaanialaisia että muutakin muukalaista sukuperää, ja hankkivat muutakin, mitä vaan oli mahdollista näin suuressa hädässä ja tämänkaltaisessa aikeessa.
Kun kaikki olivat valmistumaisillaan, ja koska Niikias näki soturien olevan masennetuin mielin siitä, että he olivat kärsineet odottamattoman suuren tappion laivataistelussa, kuten myöskin ravinnon puutteen takia pyrkivän taisteluun, niin kutsui hän kaikki kokoon ja koetti ennen taisteluun ryhtymistä rohkaista heitä puhuen seuraavaan tapaan:
"Ateenalaiset sotamiehet ja te liittolaisemme! Syntyvä tappelu on meille kaikille samassa määrässä yhteinen. Siitä on riippuva jokaiselle pelastus ja isänmaa yhtä paljon meille kuin vihollisillekin, sillä jos me pääsemme voitolle, on meillä tilaisuus nähdä kotikaupunkimme. Ei saa antautua epätoivoon eikä joutua samaan tilaan, kuin nuo kokemattomat ihmiset, jotka, jouduttuansa tappiolle ensimmäisissä taisteluissa, ainaiseksi ovat pelon alaisina, aina luulevat olevansa onnettomuuden alaisina. Vaan muistakaa te täällä läsnäolevat Ateenalaiset, joilla on kokemusta niin monesta sodasta, ja te kaikki liittolaisemme, jotka meidän rinnallamme aina olette sotineet, miten sodan vaiheet ovat odottamattomat, ja eläkää toivossa, että onni on oleva meille suosiollinen, ja varustautukaa taistelemaan teidän omaistenne muodostaman näin lukuisan sotajoukon arvon mukaisesti, jonka täällä näette."
"Mitä hyödyllistä vaan olemme voineet keksiä estääksemme sataman sulkemisesta johtuvaa laivojen tungosta, kuten myöskin vihollisten varustuksia vastaan laivojen kansilta, joilla he meitä viimein vahingoittivat, kaiken tämän olemme me, neuvoteltuamme perämiesten kanssa, nykytarvetta varten panneet toimeen. Sillä suuri joukko nuolenampujia ja keihäänheittäjiä on otettava laivoihin ja joukko niitä, joita emme ennen ole käyttäneet tappelussa merellä, koska he lisäämällä laivojen painoa olisivat olleet esteeksi liikunnoille, on meille nyt oleva hyödyksi, kun meidän on pakko laivoilta taistella kuten maalla. Me olemme keksineet vastustuskeinoja laivoillemme, ja heidän tukevia keulojansa vastaan, joilla he meitä enin vahingoittivat, olemme me hankkineet rautaiset kouran-koukut, jotka tulevat estämään hyökkäävää laivaa palaamasta takaisin, jos vaan miehet tekevät tehtävänsä. Sillä me olemme joutuneet siihen tilaan, että meidän on laivoilla taisteltava maatappelu, ja näyttää hyödyllisemmältä, etteivät omat laivamme voi vetäytyä takaisin, kuten myöskin ettemme salli heidän laivainsa tehdä niin, varsinkin kun maa on vihollinen paitsi sitä pientä aluetta, joka on jalkaväkemme hallussa."
"Kiihoittakoon tämä aate teitä taistelemaan mitä voimakkaimmin, sallimatta syöstä itseänne maihin, älkääkä, laivan törmättyä laivaa vastaan, ennen päästäkö hyökkääjää, ennenkuin olette työntäneet kaikki raskasaseiset viholliselta kannelta. Ja tähän minä kehoitan yhtähyvin raskasaseisia kuin myöskin merimiehiäkin, koska tappelu on tapahtuva suurimmaksi osaksi laivan kannelta, jota paitsi me vielä tähän saakka enimmiten olemme päässeet voitolle maatappelussa. Meriväelle minä erittäin painan mieleen, ettei sillä enää ole syytä olla peloissaan tapahtuneiden onnettomuuksien johdosta, koska heillä nyt on paremmat varustuskeinot kansilla ja useampia laivoja. Teitä, jotka ette ole Ateenalaisia, vaan joita niin kutsutaan, koska käyttämällä meidän murrettamme ja noudattamalla meidän tapojamme olette kunnioitetut kautta koko Hellaan, ja joilla meidän herruudestamme ei ole vähemmän hyötyä kuin itsellämmekään, vaan vielä suurempi etu osallisuudesta siihen, koska teitä meidän alamaisina peljätään eikä tohdita loukata, teitä kehotan miettimään, miten arvokkaasti voisitte säilyttää tätä etua. Koska siis olette ainoat vapaaehtoisesti osalliset valtaamme, ei teidän sovi sitä pettää, kun se nyt on vaarassa, vaan, halveksien Korintolaisia, joita niin usein olette voittaneet, ja Sikeliootteja, joista ei yksikään yrittänyt nousta meitä vastaan, laivastomme vielä kukoistaessa, torjukaa heidät takaisin ja osoittakaa, että heikkoudessakin ja onnettomuuksissa teidän sotataitonne on suurempiarvoinen heidän onnen suomaa väkevyyttänsä."
"Mutta teitä Ateenalaisia muistutan minä vielä kerran, etteivät teidän laivasäiliöihin jättämänne laivat ole näitten vertaisia, ja etteivät sinne jääneet raskasaseiset ole täydessä miehuuden voimassa, vaan että, jos teille sattuisi tappio, tulevat täkäläiset viholliset heti purjehtimaan heidän kimppuunsa, ja että meidän sikäläiset kansalaisemme tulevat olemaan kelvottomia puolustautumaan sekä sikäläisiä että täältä hyökkääviä vihollisia vastaan. Siinä tapauksessa joudutte te täkäläiset Syrakuusalaisten valtaan ja te itse kyllin tiedätte, millä tuumalla olette hyökänneet heitä vastaan, kotimaassa asuvat taas Lakedaimonilaisten alamaisiksi. Kun te siis tämän ainoan taistelun kautta ratkaisette näitten molempien kohtalon, niin jännittäkää, jos jolloinkin, voimanne, ja painakaa mieleenne kaikki kuin yksi mies, että te, astuessanne laivoihin, olette Ateenalaisten koko jalkaväki ja laivat meidän vielä pystyssä oleva kaupunkimme, sekä Ateenan mainehikas nimi, jonka edestä se, joka on toista etevämpi taidossa tahi miehuudessa, ei milloinkaan kohtaa toista tilaisuutta osottaakseen sitä, sekä tuottaakseen hyötyä itselleen ja pelastusta kaikille."
Kehotettuansa sotilaitaan täten, käski Niikias heidän heti astua laivoihin. Gylippokselle ja Syrakuusalaisille kävi selville, kun he näkivät valmistukset, että Ateenalaiset aikoivat ryhtyä laivataisteluun, jonka ohessa heille oli ilmotettu rautaisen kouran heittämisestä. He varustautuivat sentähden sekä muissa suhteissa että tätäkin varten. He peittivät keulat ja suuren osan laivasta nahalla, jotta heitetty rautakoura luiskahtaisi, kun ei löytynyt tartuntapaikkaa. Kun kaikki oli valmiina, rohkaisivat päälliköt sotureita, ja Gylippos puhui seuraavasti:
"Syrakuusalaiset ja liittolaiset! Että tähänastiset toimemme ovat olleet loistavia, ja että syntyvä taistelu tulee olemaan yhtä loistava, sen useimmat teistä hyvin tietävät, sillä muutoin ette niin innokkaasti olisi ottaneet siihen osaa; mutta jos joku löytyy, jolle tämä ei ole kylliksi selvä, niin tahdomme selittää asiaa. Ateenalaisista, jotka ovat tulleet tähän maahan orjuuttaaksensa ensin Sikeliaa, ja onnistuttuansa tässä tuumassaan, sitten Peloponneesosta ja muuta Hellasta, ja jotka jo ovat hankkineet itselleen suurimman vallan sekä entisistä että nykyisistä Helleeneistä, heistä te olette laivatappelussa saaneet voiton, kun he tulivat laivastollaan, jolla he pitivät kaikki vallassaan, ja tulette nytkin aivan epäilemättä pääsemään voitolle. Sillä jos ihminen on joutunut tappiolle siinä, missä hän pitää itseänsä etevänä, niin hän muussakin suhteessa tuntee itsensä heikommaksi, kuin jos hänellä ei olisi itsestään ollut niin suurta ajatusta, ja jos hänen kerskaavaisuutensa toivo joutuu häviölle, niin hän masentuu allekin todellisia voimiaan. Tähän asemaan ovat Ateenalaiset nyt selvästi joutuneet."
"Meidän luonnollinen rohkeutemme, jolla me vielä taitamattomina kävimme vihollisia vastaan, on nyt varmempi, ja koska luottamuksemme on vahvistunut siitä, että olemme väkevimmät, voitettuamme väkevimmät, niin on meidän toivomme entistä lujempi. Ylipäätäänhän tuottaa suurin toivo suurimman innon. Mitä tulee meidän varustuksiemme matkimiseen, niin on meillä kokemus puolellamme ja me kyllä tulemme tekemään tyhjiksi heidän keksimänsä keinot. Mutta koska vihollisten laivojen kansilla vastoin tavallisuutta tulee olemaan paljon raskasaseisia, ja kun laivoihin otetaan keihäänheittäjiä ja niin sanoakseni kaikenlaisia maatoukkia, kuten Arkadialaisia ja heidän kaltaisiansa, jotka eivät edes ymmärrä, miten on istuttava heittäessään keihästään, miten eivät he, liikkuessaan eri tavalla, häiritsisi sekä laivoja että toisiaan? Eikä heitä liioin tule auttamaan laivojen paljous, jos joku teistä pelkää, kun meillä ei ole niin monta laivaa, kuin heillä; sillä ahtailla vesillä on suuri joukko laivoja kömpelöitä toimittamaan tehtävänsä, mutta sitä vastoin on meidän varustuskeinoillamme helpompi niitä vahingottaa. Ja kuulkaa nyt, mitä me varmasti tiedämme: koska onnettomuudet vihollisiamme ovat niin kovasti kohdanneet, ja koska neuvottomuus heidät on pakottanut epätoivoon, niin he, luottamatta enää varustuksiinsa, vaan enemmän onnen oikkuun, ovat päättäneet heittäytyä vaaraan pelastaaksensa itseään, miten vain voivat, purjehtiaksensa pois, jos voivat murtautua laivojemme lävitse, mutta muuten maitse vetäytyäkseen pois, koska he eivät voi joutua nykyistä kurjempaan tilaan."
"Käykäämme siis innolla verivihollisiemme kimppuun, jotka jo ovat joutuneet tuonkaltaiseen epäjärjestykseen, ja joita onni jo on tykkänään hyljännyt, ja ajatelkaamme samalla olevan mitä oikeudenmukaisinta tyhjentää koko vihamme sappi vihollisia vastaan kostaaksemme hyökkääville vihollisille, ja samalla torjua viholliset, mikä sananlaskun mukaan on suloisinta maailmassa. Vihollisina ja vieläpä verivihollisina, kuten kaikki tiedätte, ovat nuo tulleet maatamme orjuuttamaan, ja jos se heiltä olisi onnistunut, olisivat he määränneet miehille hirveimmän, naisille ja lapsille kunnottoman ja koko kaupungille häpeällisimmän kohtalon. Senpä tähden ei sovi kenenkään olla heikko, eikä liioin sovi pitää voittona, jos he vaaratta poistuvat, sillä sen he kumminkin tekevät, jos pääsevät voitollekin. Mutta jos me, päästyämme päätöksemme perille, rankaisemme heitä ansionsa mukaisesti ja hankimme koko Sikelialle sen jo ennen nauttiman vapauden vakavammaksi, niin on taistelumme kunniarikas. Vaaroista ovat ne harvinaisimmat, jotka onnistumatta tuottavat vähimmän vahinkoa, mutta onnistuttuansa enimmän etua."
Kun Syrakuusalaisten päälliköt ja Gylippos näin olivat rohkaisseet soturiansa, miehittivät he viipymättä laivansa, koska huomasivat Ateenalaistenkin tekevän sen. Hädissään vallitsevien olojen takia, ja nähden kuinka suuri ja läheinen vaara oli, koska viholliset jo olivat hyökkäämäisillään ja koska, niinkuin suurissa taisteluissa käy, ei arvellut kaikkien olevan kunnossa, kuten myöskin ettei hän ollut kylliksi selittänyt asioita, kutsui Niikias trieerarkit uudestaan yksitellen luokseen ja pyysi heitä isiensä, omassa ja heimojensa nimessä säilyttämään omaa kunniaansa sekä varoa itseään himmentämästä isiensä kuntoa ja tuota niin vapaata isänmaataan ja siellä vallitsevaa vapaamielistä elämää. Paljoa muutakin hän lausui, kuten ihmisillä semmoisessa tilassa on tapana, katsomatta siihen, kuuluisiko se vanhoilta loruilta, vedoten vaimoihin, lapsiin ja isänmaan jumaliin, mutta jota hetken pelästyksessä arvelee hyödylliseksi. Kun hän nyt mielestään oli lausunut tärkeimmät kohdat, jos kohtakaan ei kylliksi, niin hän vei jalkaväen rannalle ja asetti sen niin leveästi, kuin mahdollista, herättääksensä sillä suurempaa luottamusta laivaväessä. Deemostenees, Menandros ja Eytydeemos astuivat Ateenalaisten päällikköinä laivoihin ja lähtivät heti leiristään purjehtimaan sataman sulkua vastaan, koettaakseen murtautua ulos satamasta ja purjehtiakseen väljille vesille ahtaan aukon läpi.
Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka jo olivat purjehtineet ulos yhtä suurella laivastolla, kuin entisessäkin taistelussa, vartioivat osalla näistä aukon, ja purjehtivat ympäri koko satamaa, jotta kaikkialta yht'aikaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jalkaväen heitä myöskin auttaessa, missä vain laivat laskisivat rantaan. Syrakuusalaisten laivastoa johtivat Sikanos ja Agatarkos, jotka kumpikin johtivat siipiään; Korintolaiset, Pyteen johtajana, muodostivat keskustan. Kun Ateenalaiset olivat ehtineet sululle, vallottivat he ensi rynnäköllä siihen asetetut laivat ja koettivat särkeä sulut. Mutta kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset kaikkialta hyökkäsivät esiin, niin laivataistelua ei käyty ainoastaan sululla, vaan pitkin koko satamaa, ja tämä oli sekä ankara että edellisiä tulisempi. Sillä merimiehet osottivat suurta intoa, kun käskettiin purjehtia hyökkäykseen, ja perämiehet suurta taitavuutta ja kilpailua keskenään. Soturit taas harrastivat, etteivät tappelussa kannella laivojen yhteen törmätessä jäisi muista takapajulle. Jokainen koki itselleen uskotussa toimessa näyttäytyä etevimpänä. Kun nyt näin suuri joukko laivoja ahtailla vesillä sattui yhteen, sillä laivoja oli lähes 200 kaikkiaan, ja ne liikkuivat mitä pienimmällä alalla, niin hyökkäykset olivat harvat, kun ei ollut tilaisuutta peräytymiseen eikä liioin murtautumiseen vihollisten rivien läpi, vaan enimmiten tapahtui satunnaiset yhteentörmäykset laivojen kesken joko paetessa tai toisen laivan päälle purjehtiessa. Laivan lähestyessä heittivät kannella olevat vihollisia keihäillä, nuolilla ja kivillä, mutta kun laivat sattuivat yhteen, koettivat soturit taistellen päästä toistensa laivaan. Sattuipa usein niinkin, että ahtauden takia hyökkäävään laivaan hyökättiin, joten kaksi tahi useampaakin laivaa yhden ympärillä tarttui yhteen, ja perämiesten täytyi sekä välttää muita että useammalle päin tarkastaen koettaa saada tilaisuutta hyökkäykseen. Näiden lukuisten laivojen yhteen törmäyksestä syntynyt kauhea jyrinä aiheutti pelästystä ja teki mahdottomaksi kuulla sotapäälliköiden käskyjä. Kovat olivat kummankin puolueen soutupäälliköiden kehoitukset ja huudot ammatin johdosta ja keskinäisen kilvoituksen takia Ateenalaisille murtamalla vihollisten rivit innolla koettaa pelastua isänmaahan nyt jos milloinkaan; Syrakuusalaisille taas ja liittolaisille, että olisi kunniakasta estää vihollisia pakenemasta, ja että jokainen siten voittorikkaasti lisäisi isänmaansa kunniaa. Ja päälliköt kummaltakin puolelta, jos näkivät jonkun pakotta kääntävän keulansa pakosalle, huusivat tuon trieerarkin nimeltään, kysyen, Ateenalaiset, peräytyivätkö he sen tähden, että pitivät tuon vihollisimman maan turvallisempana, kuin suurella vaivalla valloitetun meren, Syrakuusalaiset taas, pakenivatko he noita pakenevia, joitten he tiesivät innokkaasti kaikin tavoin koettavan päästä pakoon.
Laivatappelun ollessa ratkaisematonna, oli kumpaistenkin rannalla seisova jalkaväki suuressa tuskassa ja mielenjännityksessä, maan asukkaat hartaasti toivoen saavuttavansa suurempaa kunniata, hyökkääjät peläten, että joutuisivat vielä kurjempaan tilaan, kuin heidän nykyinen pulansa oli. Sillä kun Ateenalaisten kohtalo tykkänään riippui laivoista, niin heidän pelkonsa tulevaisuuden suhteen oli suurempi kuin milloinkaan, ja koska he katselivat taistelua eri paikoista, kuvastui heille laivatappelukin eri lailla. Kun he näkivät ainoastaan pienen alan, eivätkä kaikki siis samasta paikasta, niin ne, jotka näkivät omaistensa olevan voitolla, rohkaistuivat ja kääntyivät rukouksilla jumalien puoleen, etteivät riistäisi heiltä pelastusta; mutta ne, jotka huomasivat tappion, vaikeroivat kovilla huudoilla, ja tekojen katsominen herätti heidän mielessään enemmän tuskaa, kuin taistelevissa. Ne, jotka taas näkivät taistelun horjuvan, koska sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, olivat suurimmassa tuskassa ja osottivat ruumiinliikkeillään sielunsa pelon; sillä pako ja perikato riippuivat vallan vähästä. Tässä Ateenalaisten sotaväessä oli, kun tappelu vielä oli ratkaisematon, yht'aikaa kuultavissa voittajien ja voitettujen huutoja ja valituksia, ylipäätään kaikkia, mitä suuressa vaarassa olevassa sotajoukossa voi kuulla.
Sama oli laivoilla asema, kunnes Syrakuusalaiset ja heidän liittolaisensa, taistelun jo kestettyä kauan aikaa, loistavalla hyökkäyksellä pakottivat Ateenalaiset peräytymään ja kaikuvilla huudoilla ja kehoituksilla ajoivat heidät rannalle. Silloin kaikki merisotilaat, jotka eivät jo merellä joutuneet vihollisten käsiin, mikä mitenkin, syöksyivät leiriin. Mutta jalkaväki ei nyt enää yksitellen, vaan kaikki yhdestä suusta valittivat ja huokailivat huolissaan onnettomasta tapahtumasta, toiset rientäen laivoille apuun, toiset vartioimaan hallussaan vielä olevaa muurin jäännöstä, mutta useimmat jo etsivät, missä voisivat pelastaa omaa itseään. Näin suurta onnettomuutta Ateenalaiset eivät milloinkaan ennen olleet kärsineet. Heitä kohtasi nyt sama kohtalo, kuin he Pyloksessa olivat saaneet aikaan. Sillä Lakedaimonilaisten menetettyä laivansa, olivat miehetkin saarella hukassa, ja nyt ei ollut Ateenalaisilla enää toivoa pelastua maitse, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi.
Tässä tulisessa tappelussa, jossa molemmin puolin hukkui suuri paljous sekä laivoja että ihmisiä, pääsivät Syrakuusalaiset ja liittolaiset voitolle, jonka jälkeen he, koottuansa kaatuneensa ja laivahylyt, purjehtivat kaupunkiin ja pystyttivät voitonmerkin. Mutta Ateenalaiset eivät ensinkään, heitä kohdanneen suuren onnettomuuden takia, huolineet pyytää kaatuneitaan ja laivahylkyjään, vaan aikoivat heti yön kestäessä vetäytyä pois. Deemostenees kyllä ehdotti Niikiaalle, että jälelle jääneillä laivoillansa koettaisivat, jos mahdollista, aamun koittaessa väkisten purjehtia ulos satamasta, koska heillä, väitti hän, oli useampia kelvollisia laivoja, kuin vihollisilla: Ateenalaisilla oli vielä jälellä lähes 60 laivaa, vihollisilla vähemmän, kuin 50. Kun he, Niikiaan suostuttua tähän tuumaan, tahtoivat miehittää laivoja, niin heidän merimiehensä eivät suostuneet astumaan laivoihin, koska olivat niin peloissaan tapahtuneesta tappiosta, etteivät enää luulleet pääsevänsä voitolle. Kaikki olivat sitä mieltä, että oli palattava maitse.
Koska Hermokratees aavisti heidän aikeensa ja piti vaarallisena, jos täten suuri sotajoukko kulkisi pitkin maata ja asetuttuansa johonkin Sikeliassa ehkä uudistaisi sodan heitä vastaan, niin hän vallanpitäjille selitti, ettei pitäisi sallia Ateenalaisten paeta yöllä, ja tämän hän sanoi vakuutuksensa mukaan, vaan että kaikkien Syrakuusalaisten ja liittolaisten olisi lähdettävä heiltä sulkemaan tiet ja ennen heitä ottamaan haltuunsa vuoren solat. Tähän hänen tuumaansa suostuivat vallanpitäjät yksimielisesti arvellen, että olisi toimittava hänen neuvojensa mukaan. Mutta koska ihmiset iloissaan lepäsivät tämän suuren laivataistelun johdosta, varsinkin kun oli juhlat, sillä sille päivälle sattuivat Heerakleen uhrit, ei luultu heidän helposti tottelevan. Iloissaan voitosta olivat nimittäin useimmat juhliessaan kääntyneet juominkiin, ja arveltiin heidän mieluummin olevan taipuisina kaikkeen muuhun, kuin ase kädessä ryntäämään hyökkäykseen. Mutta kun vallanpitäjäin neuvoteltua tuuma näytti mahdottomalta, ja kun Hermokratees heitä ei tähän voinut taivuttaa, niin hän vihollisia vastaan keksi seuraavan keinon. Koska hän pelkäsi, että Ateenalaiset yöllä kaikessa hiljaisuudessa ehtisivät päästä vaikeimpien solien läpi, niin lähetti hän, kun alkoi pimetä, muutamia ratsumiehistään Ateenalaisten leirille. Nämät ratsastivat niin lähelle leiriä, että heitä taisi kuulla, ja ollen muka Atenalaisten ystäviä, sillä muutamat kaupunkilaisista olivat Niikiaan kätyreitä, kutsuivat he moniaita heistä nimeltä ja pyysivät heitä sanomaan Niikiaalle, ettei hän yöllä veisi sotajoukkoaan pois, koska Syrakuusalaiset vartioivat heitä, vaan rauhassa valmistautuisi ja päivällä peräytyisi. Ilmotettuansa tämän, lähtivät he pois ja kuulijat ilmoittivat sen Ateenalaisten päälliköille.
Koska he eivät ensinkään aavistaneet mitään petosta, viipyivät sanoman johdosta yön liikkumatta, ja koska eivät heti lähteneet liikkeelle, päättivät he viipyä seuraavankin päivän, jotta soturit voisivat varustaa mukaan välttämättömät tavarat ja jättäen kaikki muut jälkeensä, ottaa mukaansa sen, mikä oli tarpeeseen ruumiille ja ylläpitämiseen, sekä sitten lähteä liikkeelle. Mutta Syrakuusalaiset ja Gylippos kiiruhtivat jalkaväellä vartioimaan teitä maassa, joita myöten Ateenalaisten arveltiin pakenevan, ja virtojen ja jokien ylikäytäviä, asettuen, missä sopivin oli, estääkseen vihollista sotajoukkoa. He purjehtivat niinikään laivoillaan ja vetivät Ateenalaisten laivat rannalta. Osan näistä polttivat he, kuten Ateenalaiset itse jo olivat aikoneet tehdä, mutta muut sitoivat he kenenkään estämättä laivoihinsa kiinni ja veivät ne siten kaupunkiin.
Tämän jälkeen, kun Niikiaan ja Deemosteneen mielestä oli kylliksi varustettu, lähdettiin liikkeelle kolmantena päivänä laivataistelun tapahduttua. Hirveitä eivät olleet ainoastaan tapahtumat yksistään, kun he poistuivat menetettyänsä kaikki laivansa, ja kun suurien toiveiden asemesta he itse ja kaupunkinsa olivat joutuneet vaaranalaisiksi, vaan myöskin leiristä lähtiessä sattui tapauksia, jotka jokaisen oli tuskallista nähdä ja tuntea. Sillä kun näki hautaamattomien ruumiitten joukossa sukulaisten makaavan, niin tuli pelon lisäksi murheen tunne, ja elävinä jätettävät haavotetut ja heikot herättivät lähtevissä vielä paljoa enemmän katkeruutta, kuin kuolleet. Nämät ahdistivat heitä rukouksilla ja valituksilla, pyytäen ottamaan heidät mukaansa, täten saattaen lähtevät neuvottomuuteen; ja jos näkivät jonkun ystävistään tahi sukulaisistaan, niin huusivat he häntä nimeltä. He tarttuivat kiinni lähtevien telttatoveriensa vaatteisiin ja seurasivat näitä niin kauas, kuin jaksoivat, ja kun ruumiin voimat heiltä puuttuivat, niin he jääden huusivat lähtevien jälkeen runsaasti rukouksia, kirouksia ja vaikeroimisia, niin että soturit menehtyivät itkuun, ja että joutuivat semmoiseen epätoivoon, että lähteminen ei ollut helppo, vaikkakin vihollisesta maasta, ja vaikka jo olivat kärsineet enemmän, kuin kyynelillä voi kuvailla, tietämättä mitä vielä oli kärsittävänä. He häpesivät ja halveksivat itseään. He lähtivät ikäänkuin piiritetystä pakenevasta kaupungista, eikä suinkaan pienestä: heitäkään ei ollut vähemmän, kuin yhteensä 40,000 miestä. Näistä kantoivat sekä kaikki muut, mitä kukin tarvitsi, että raskasaseiset ja ratsumiehet sitä paitsi vasten tavallisuutta itse ruoka-aineensa aseitten alla, toiset palvelijoiden puutteesta, toiset epäluottamuksesta; sillä jo ennen oli noita suuri joukko paennut, ja nyt vielä useammat. Eikä heillä ollut ruokaakaan kyllin, sillä sitä ei enää löytynyt leirissä. Ei muukaan kurjuus enemmän, kuin onnettomuuksien yhtäläisyys, mikä tavallisesti useiden osallisuudesta tuottaa lievennystä, vallitsevissa oloissa tuntunut lievennykseltä, varsinkin kun semmoisesta loistavasta ja kerskaavasta alusta lopulta olivat joutuneet tämänkaltaiseen häviöön. Sillä suurempi kohtalon eroavaisuus ei ole kohdannut mitään Helleeniläistä sotajoukkoa, kuin tätä, joka oli lähtenyt muita orjuuttamaan, mutta jonka nyt oli pakko paeta pelosta, että itse tulisi kärsimään samaa, ja joka, purjehdittuansa onnentoivotuksien ja sotalaulujen kaikuessa, nyt kiiruhti pois herjaavien soimaushuutojen seuraamana, jalkaisin eikä enää laivoilla, luottaen enemmän raskasaseisiin, kuin laivastoon. Tämä kaikki näytti heistä kuitenkin lievemmältä, kuin heitä vielä uhkaavien vaarojen suuruus.
Kun Niikias näki sotajoukkonsa joutuneen suureen alakuloisuuteen, niin kulki hän pitkin rivejä, rohkaisten ja lohduttaen heitä niin paljon, kuin vallitsevien olojen mukaan oli mahdollista, korottaen äänensä, jota edemmäs tuli, jotta se kuuluisi mitä useimmille:
"Ateenalaiset ja liittolaisemme! Nykyisissäkin oloissa on toivo säilytettävä, sillä moni on pelastunut vaikeammistakin vaaroista, kuin meidän. Älkää liioin soimatko itseänne niiden ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, joihin olette joutuneet. Sillä minäkin, vaikken suinkaan terveyteni puolesta ole ketään teistä parempi, näettehän, miten tauti minua rasittaa, ja vaikka en onnenikaan puolesta yksityisessä elämässä enemmän, kuin muutenkaan, ole viimeisiä, minäkin olen nyt samassa vaarassa, kuin halvin teistä. Ja kuitenkin olen minä aina koettanut noudattaa jumalien sääntöjä, ja olen niinikään ihmisiä kohtaan harjottanut oikeutta ja kohtuutta. Senpä tähden minulla onkin vakava tulevaisuuden toivo, eivätkä onnettomuudet liioin minua peloita. Ehkäpä kohta lievenevätkin olomme. Sillä kylliksi kauan on jo onni seurannut vihollisia, ja joskin joku jumala meitä vihaisi tämän sotaretkemme takia, niin olemme jo riittävästi rangaistut. Ovathan muutkin hyökänneet toisia vastaan, kärsimättä ylimääräisesti siitä, että tekivät jotain inhimillistä. Meilläkin siis on toivo saavamme lievennystä jumalilta, sillä heidän puoleltansa olemme mieluummin ansainneet surkuttelemista, kuin vihaa. Kun näette itsenne kulkevan kuten ainakin raskasaseiset ja noin lukuisina hyvässä järjestyksessä, niin huomatkaa, että muodostatte valtion, mihin vain asetutte, ja ettei mikään muu Sikelian kaupungeista kykene teidän kimppuunne käymään, eikä teitä karkoittamaan sieltä, mihin olette pysähtyneet. Pitäkää huolta kulkueen turvallisuudesta ja järjestyksestä; älköönkä kukaan pitäkö vallotettua taistelukenttää muuna, kuin isänmaanansa ja linnoituksenansa. Kiiruusti on meidän matkustettava yöt päivät, sillä muonaa on meillä vähän, ja jos me saavumme Sikelioottain ystävälliseen maahan, jotkahan peläten Syrakuusalaisia ovat meille uskollisia, niin voitte pitää itseänne pelastettuina. Heitä on jo käsketty kohtaamaan meitä, tuoden mukanaan lisää ruokaa. Sanalla sanoen: tietäkää siis, sotatoverini, että teidän on esiinnyttävä kunnon miehinä, koska ei löydy pelastuspaikkaa läheisyydessä, jos olette miehuuttomia; mutta jos nyt pääsette vihollisten käsistä, niin te muut saatte nähdä, mitä hartaimmin toivotte, ja te Ateenalaiset saatatte uuteen voimaan kaupunkinne nykyjään horjuvan suuren vallan. Sillä miehet muodostavat kaupungin, eivät tyhjät muurit eivätkä laivat".
Täten rohkaisten kulki Niikias pitkin soturien rivejä ja jos hän vaan näki heidän jossakin kulkevan hajallaan tahi järjestyksettä, niin hän kokosi ja järjesti heidät. Deemosteneeskin koetti samaten rohkaista miehiään. Sotajoukko muodosti neliön, jonka etunenässä kulki Niikiaan joukko, ja sitten seurasi Deemosteneen osasto; raskasaseiset ympäröivät kuormaston ja aseettoman joukon. Kun he ehtivät Anapos virran ylikäyntipaikalle, tapasivat he sinne asetetuita Syrakuusalaisia ja liittolaisia, jotka he pakottivat pakenemaan, ja vallottivat tien. Mutta Syrakuusalaiset ratsumiehet ahdistivat heitä alituisilla hyökkäyksillään, ja kevytaseiset heittelivät heitä keihäillä. Kuljettuansa sinä päivänä 40 stadiota, viettivät he yönsä erään kummun rinteillä. Seuraavana päivänä lähtivät he aikaisin aamulla liikkeelle ja ehtivät 20 stadionin paikoille. Sitte he astuivat alas tasangolle ja leiriytyivät sinne, aikeissa ottaa taloista jotakin syötävää (sillä paikalla löytyi asujia) kuten myöskin vettä matkalleen, koska monta stadiota heidän matkallaan eteenpäin ei sitä riittävästi löytynyt. Mutta Syrakuusalaiset saapuivat samalla ja sulkivat tien heiltä. Tie kulki yli Akraion Lepas nimisen korkean kukkulan, jonka kumpaisellakin puolella oli jyrkät rotkot. Kun Ateenalaiset seuraavana päivänä aikoivat kulkea eteenpäin, niin Syrakuusalaiset ja liittolaisten ratsumiehet ja keihäänheittäjät, joita oli suuri paljous, estivät heitä tästä, heittäen heitä keihäillä ja ahdistaen heitä ratsuhyökkäyksillään. Kotvan aikaa taistelivat Ateenalaiset, mutta peräytyivät vihdoin leiriinsä takaisin. Ruokavaroja ei enää ollut kylliksi, kuten tähän saakka, koska vihollisilta ratsumiehiltä eivät uskaltaneet lähteä niitä hakemaan.
Aikaisin aamulla lähtivät he jälleen liikkeelle ja murtautuivat aina linnotetulle kukkulalle, mutta siellä seisoi heidän edessään yläpuolella linnotusta vihollinen jalkaväki järjestettynä monen miehen syvyyteen, sillä paikka oli ahdas. Ateenalaiset ryntäsivät linnotusta vastaan, mutta kun lukuisat viholliset heitä heittelivät jyrkältä kukkulalta aseillansa, sillä ylhäältähän oli helppo osata vastustajiin, niin he eivät kyenneet murtautumaan heidän lävitsensä, vaan palasivat leiriinsä ja pysyivät paikallaan. Sattuipa iskemään tulta ja samalla satamaan rajusti, kuten ainakin tähän vuodenaikaan syyskesällä. Tästä nolostuivat Ateenalaiset vielä suuremmin, arvellen tämän kaiken tapahtuvan heidän turmioksensa. Heidän pysyessään hyökkäämättä, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset osan sotaväestään heidän taatse sulkemaan tien, jota myöten he olivat kulkeneet, ja Ateenalaisetkin lähettivät niinikään osaston väestään estämään heitä tästä. Nyt vetäytyi Ateenalaisten koko sotaväki alas tasangolle ja vietti siellä yönsä. Seuraavana päivänä pyrkivät he eteenpäin, mutta Syrakuusalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa kaikkialta yltympäri, haavoittaen suuren paljouden heistä. Jos Ateenalaiset hyökkäsivät, peräytyivät viholliset, mutta jos he peräytyivät, hyökkäsivät nämät esiin ja ahdistivat varsinkin jälkimmäisiä, jotta he vastustajien paetessa pienissä osastoissa pelottaisivat koko sotajoukon. Kotvan aikaa kestivät Ateenalaiset tätä taistelutapaa, mutta vihdoin pysähtyivät he tasangolle päästyänsä viisi, kuusi stadiota eteenpäin. Myöskin Syrakuusalaiset vetäytyivät heistä pois leiriinsä.
Koska sotaväki oli kurjassa tilassa muonavarojen puutteen johdosta, ja kun suuri joukko vihollisten tiheiden hyökkäyksien kautta oli haavoitettu, niin päättivät Niikias ja Deemostenees yöllä sytyttää mitä useimpia tulia ja viedä sotajoukon rannalle, ei kuitenkaan samaa tietä, jota he olivat aikoneet, vaan päinvastaista, kuin se, jota Syrakuusalaiset vartioivat. Tämä tie ei lopulta johtanut sotajoukkoa Katanaan, vaan toiseen osaan Sikeliasta: Kamarinaan ja Gelaan sekä muihin siellä sijaitseviin Helleeniläisiin ja barbarilaisiin kaupunkeihin. He sytyttivät siis monta tulta ja lähtivät yöllä liikkeelle. Mutta heidät valtasi pelko ja kauhistus, kuten tavallista on sotajoukoissa, enin suuremmissa, varsinkin heidän matkustaessaan yöllä vihollisen maan halki ja niin lähellä vihollisia, josta johtui häiriötä. Niikiaan joukko, joka kulki etupäässä, pysyi kuitenkin koossa ja ehti paljon edelle toisia, mutta Deemosteneen johtamasta väestä hajosi enemmän, kuin puolet, ja joutui epäjärjestykseen. Aamun valjetessa saapuivat he kuitenkin rantaan, josta he kulkivat niin kutsuttua Eloorinalaista tietä myöten, aikoen, kun saapuisivat Kakypares joelle, pitkin tätä jokea kulkea halki sisämaan. He toivoivat myöskin siellä kohtaavansa Sikelioottoja, joille oli lähetetty sana. Mutta kun ehtivät joelle, kohtasivat he täälläkin Syrakuusalaisen vartioväen, joka linnotuksella ja paaluilla heiltä sulki tien. Murtauduttuansa heidän lävitsensä, kulkivat he toiselle Erineos nimiselle joelle, sillä tähän heidät tienoppaat olivat johtaneet.
Kun Syrakuusalaiset ja liittolaiset päivän noustua huomasivat Ateenalaisten poistuneen, niin useimmat syyttivät Gylipposta, että hän muka oli tahallaan päästänyt Ateenalaiset pakosalle. Koska ei ollut vaikeata tietää, mihin he olivat lähteneet, niin ajoivat Syrakuusalaiset heitä viipymättä takaa ja saavuttivat heidät murkinan aikeissa. Kun he saavuttivat Deemosteneen johtaman osaston, joka kulki viimeisenä hitaammin ja epäjärjestyksessä, koska se yöllä oli joutunut pelästykseen, niin he välittömästi hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja taistelu alkoi, jossa Syrakuusalaiset helposti ympäröivät heidät, koska olivat muista erillään, ja ajoivat heidät kokoon. Niikiaan sotaväki oli jo ehtinyt 50 stadiota heistä edelle, sillä hän kulki nopeasti, arvellen ettei vapaaehtoisesta viipymisestä tämmöisessä asemassa eikä taistelusta olisi pelastusta, vaan että oli kiirehdittävä pakoon mitä nopeimmin, antautuen taisteluun ainoastaan pakosta. Mutta Deemostenees oli kovassa pulassa, koska viholliset häntä jälkimmäisenä ensin ahdistivat, ja kun hän huomasi, että viholliset häntä ajoivat takaa, niin ei hän enää sanottavasti jatkanut kulkuaan, vaan asettui vastarintaan, kunnes viholliset aikaa voittaen ympäröivät hänet, jolloin hän joukkoineen joutui suureen hämminkiin. Sillä he olivat suljetut muurin ympäröimään paikkaan, jonka kumpaisellakin puolella kulki tiet, ja jossa kasvoi joukko öljypuita, joiden välistä heitä kaikilta puolin aseilla heiteltiin. Syrakuusalaiset käyttivät tämmöisiä hyökkäyksiä, eikä järjestettyä taistelua, syystä, etteivät huolineet heittäytyä vaaraan epätoivoon joutuneita ihmisiä vastaan, mikä olisi ollut Ateenalaisille enemmän edullista, kuin heille itselleen. Myöskin oli heillä sääli omaa väkeään, koska he kuitenkin olivat varmat voitosta, ja koska he myöskin tällaisella taistelutavallaan tiesivät saavansa heidät voitettuina käsiinsä.
Kun Syrakuusalaiset koko päivän olivat heitelleet Ateenalaisia ja heidän liittolaisiansa aseillaan, ja kun näkivät näiden haavoitetun ja muutenkin joutuneen kurjaan tilaan, lähettivät Gylippos ja Syrakuusalaiset liittolaisineen ensin sanan, että niitten saarelaisten, jotka niin halusivat, vapaaehtoisesti sallittaisiin yhtyä heihin, jota tarjousta noudattivatkin muutamat harvat kaupungit. Myöhemmin tehtiin Deemosteneen kanssa sopimus myöskin kaikista muista sotureista, jolloin määrättiin, että jättäisivät aseensa ja ettei ketään kohtaisi kuolema väkivallan, kahlehtimisen tahi ruuan puutteellisuuden kautta, joilla ehdoilla kaikkiaan 6,000 soturia antautui vihollisille. Omistamansa hopean heittivät he kaikki tyyni nurin käännettyihin kilpiin ja täyttivät täten neljä kilpeä. Vangitut vietiin heti kaupunkiin. Niikias joukkoineen saapui sinä päivänä Erineos nimiselle joelle, jonka yli kuljettuansa hän sotaväkineen leiriytyi eräälle kukkulalle.
Kun Syrakuusalaiset seuraavana päivänä saavuttivat hänet, ilmoittivat he hänelle, että Deemosteneen sotaväki oli antautunut, ja kehottivat häntä tekemään samaten. Mutta koska hän ei heitä uskonut, sallivat he hänen lähettää ratsumiehen tiedustelemaan. Kun tämä palattuansa ilmotti heidän antautuneen, niin lähetti Niikias airuen kautta sanan Gylippokselle ja Syrakuusalaisille, että hän oli valmis Ateenalaisten puolesta suostumaan seuraavaan sopimukseen: Ateenalaiset korvaisivat Syrakuusalaisille kaikki heidän kärsimät sotakustannuksensa, jota vastoin Syrakuusalaiset päästäisivät hänen johtamat soturinsa lähtemään. Kunnes sotakulungit olivat maksetut, annettaisiin heille panttivangeiksi Ateenalaisia miehiä, yksi talenttia kohti. Gylippos yhtävähän kuin Syrakuusalaisetkaan suostuivat näihin ehtoihin, vaan hyökkäsivät Ateenalaisten kimppuun ja ampuivat heitä myöhään illalla kaikkialta. Ateenalaisten tila oli kurja muonan ja kaiken muun puutteesta. Kuitenkin päättivät he, odottaen yön hiljaisuutta, jatkaa matkaansa ja tarttuivat taas aseisiin. Tämän huomattuaan Syrakuusalaiset kaiuttivat sotahuutonsa. Ymmärtäen, että heidän hankkeensa oli tullut ilmi, heittivät Ateenalaiset taas aseensa, paitsi 300 miestä, jotka murtautuivat vihollisten vartioväen läpi ja yön peitossa lähtivät mihin mikin pääsi.
Niikias koetti päivän noustua viedä sotaväkensä edemmäs, mutta Syrakuusalaiset ja liittolaiset yhä vaan ahdistivat heitä samaten, ampuen heitä nuolilla ja keihäillä. Ateenalaiset kiiruhtivat päästäkseen Assinaros virralle, kaikkialta lukuisten ratsumiesten ja muun sotajoukon ahdistamina. He arvelivat olonsa paranevan, jos pääsisivät yli tämän joen, johon heitä houkutteli sekä yleinen kurjuus että kova jano. Saapuessaan sinne, heittäytyivät he jokeen ilman mitään järjestystä, jokainen koettaen ensimmäisenä päästä yli, ja viholliset tekivät hyökkäyksillään ylikäynnin vaikeaksi. Sillä pakotettuina kulkemaan joukossa, lankesivat Ateenalaiset toistensa päälle ja tallasivat toisiansa maahan sekä saivat surmansa kompastuen keihäisiinsä ja sotapukuihinsa, toiset heti, toiset vierien alas virtaa myöten. Syrakuusalaiset seisoivat joen toisella rannalla, ja kun tämä oli jyrkkä, niin ampuivat he ylhäältä vihollisia, jotka suuremmaksi osaksi janoissaan virran kuperassa uomassa saattoivat toisiaan hämminkiin. Peloponneesolaiset astuivat alas jokeenkin ja surmasivat miekalla heitä. Vesi pilaantui heti, mutta kuitenkin juotiin sitä, vaikka mudan ja veren tahraamana.
Kun jo suuri joukko ruumiita makasi päälletysten joessa, ja kun toiset sotamiehistä hukkuivat jokeen, toiset, jos pääsivätkin vähän matkaa pakoon, joutuivat ratsumiesten surmattaviksi, niin Niikias vihdoin antautui Gylippokselle, koska hän enemmin luotti häneen, kuin Syrakuusalaisiin. Hän pyysi Gylipposta ja Lakedaimonilaisia menettelemään häntä kohtaan mielin määrin, mutta lakkaamaan surmaamasta muita sotureita. Gylippos käski silloin ottaa viholliset elävältä vangeiksi ja eloon jääneet, jotka eivät päässeet pakoon, ja näitä kyllä oli monta, vietiin kokoon. Niitä 300, jotka murtautuivat läpi vartioväen, lähetettiin ajamaan takaa ja he saatiinkin kiinni. Valtion vangeiksi joutuneiden luku ei ollut suuri, koska yksityiset heitä keinottelivat itselleen ja koko Sikelia oli täynnä niitä, jotka eivät, kuten Deemosteneen sotilaat, olleet antautuneet sopimuksen johdosta. Suuri oli kaatuneidenkin joukko, sillä tämä miestappo oli suurin tässä Sikelian sodassa. Myöskin matkalla tapahtuneissa lukuisissa tappeluissa kaatui suuri paljous. Useat karkasivat kuitenkin, toiset heti, toiset myöhemmin, palveltuansa orjina. Näitten turvapaikaksi tuli Katana.
Syrakuusalaiset ja liittolaiset palasivat kaupunkiin, otettuansa mahdollisimman paljon vankeja ja saalista. Kaikki muut Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa, jotka he saivat haltuunsa, viettivät he kivenlouhimoihin, koska arvelivat niitten olevan varmimpina säilytyspaikkoina, mutta Niikiaan ja Deemosteneen surmasivat he vasten Gylippoksen tahtoa. Sillä Gylippos katsoi itselleen loistavaksi voitonkunniaksi, jos hän muitten seurassa olisi voinut tuoda Lakedaimoniin vastustajien päälliköt. Sattuipa toinen heistä, Deemostenees, olemaan Lakedaimonilaisten enin vihaama mies saarella ja Pyloksessa tapahtuneiden seikkojen takia; toinen taas oli saman tähden enin suosittu. Sillä Niikias oli innokkaasti koettanut saada Ateenalaisia tekemään sopimuksen saarella olevien Lakedaimonilaisten miesten vapauttamisesta. Tämän johdosta suosivat häntä Lakedaimonilaiset, eikä tämä ollut pienin aihe hänen luottamukseensa Gylippokseen ja antautumiseensa hänelle. Mutta muutamat Syrakuusalaisista, kuten huhutaan, peläten, että hän rangaistuksen tuskissa ilmaisisi, että he olivat olleet hänen kätyrinsä, joten hän tuottaisi heille ikävyyksiä, vaativat, että hän mestattaisiin; toiset taas, etupäässä Korintolaiset, peläten, että hän rikas kun oli, lahjoilla saisi vartijat päästämään hänet karkuun, ja että jälleen hänen puoleltansa syntyisi vehkeitä, yllyttivät liittolaisia surmaamaan hänet. Hän siis sai surmansa tämänkaltaisista syistä, hän, joka kaikista Helleeneistä, aikalaisistani, vähin olisi ansainnut joutua tähän onnettomuuteen, koska hän kaiken elämänsä ajan oli noudattanut hyveen vaatimuksia.
Alussa kohtelivat Syrakuusalaiset kivenlouhimoihin suljetuita vankia vallan ankarasti. Sillä kun niin suuri joukko ihmisiä oli suljettu pieneen maanalaiseen paikkaan, jolla sitäpaitse ei ollut kattoa, niin ensinnäkin vaivasi heitä kuuma auringonhelle, ja kun sitä vastoin syksyiset yöt ja pakkanen seurasivat näitä kuumia päiviä, niin tämä ilman muutos aiheutti tauteja vangituissa. Kun heidän tässä samassa ahtaassa paikassa piti toimittaa tarpeensa, ja kun kuolleet vielä lisäksi makasivat päälletysten yhdessä läjässä, niin kuolivat he haavoistansa, ilman-muutoksesta ja muista samankaltaisista syistä, ja sitäpaitsi kiusasi heitä kärsimätön löyhkä, kuten myöskin nälkä ja jano, sillä kahdeksaan kuukauteen jokainen heistä sai ainoastaan kotylan vettä ja kaksi kotylaa jauhoja päivässä. Ei löydy mitään kurjuutta, joka ei olisi vaivannut näitä tämmöiseen paikkaan heitetyitä miehiä. Noin 70 päivää elivät he näin yhteensurvottuina; sitten möivät Syrakuusalaiset orjiksi muut, paitsi Ateenalaisia ja niitä Sikelioottoja ja Italialaisia, jotka olivat sotineet näiden puolella. Kaikkiaan vangittiin ainakin 7,000 miestä, sillä vaikeaa on antaa tarkkaa tietoa tästä. Tämä oli kaikkein merkillisin tapaus tässä sodassa, ja, mikäli minä tiedän, myöskin kaikissa muissa Helleeniläisissä sodissa. Voittajille se oli kaikkein loistavin ja voitetuille kaikkein tuhoisin. Sillä Ateenalaiset kaikin puolin tykkänään voitettuina, joiden tappiota suurempaa ei voi löytyä, menettivät tämän niin sanoakseni tuhoturmion kautta jalkaväkensä, laivansa ja kaikkityyni, ja harvat olivat ne, jotka niin monesta palasivat kotia. Näin päättyi Ateenalaisten sotaretki Sikeliaan.