ANDERS ÖSTERLING (1884—1981)
Fantasia etelän meren rannalla.
Minä riippuvan paviljongin meren äärelle rakensin. Siell' aaltoin kuoroja vastaan soi lauluni aamuisin. Minä istutin hedelmäpuita, ja kukkansa valkeat kevätvalossa vaahtometsään ne sirottivat.
Kuin neidon jäsenet, hoikat tein pilarit loggiain, oli kevyet kaaret, kuin niitä ois kantanut ilma vain. Kävi alhaalla autuas läike, ja marmori väräjöi. Hymys karyatiidit, kun seinään vesi hyrskyten löi.
Ja aamujen nousten ja soiden veden sinisen musiikin, minä pylväskuistilta merta kuin veljeä tervehdin. Meren aavalta lupauksen minä jumalten ilosta sain, kun veljeni jumalaista join viiniä vain.
Yli vuorien, hiuksissansa lemu kasteen ja rypäleen, tuli nainen haavaisin jaloin, pyys yöksi hän huoneeseen. Maan syksystä saapuin hän raukes kuin joutsen väsynyt, mut purppura pilvisen illan ties myrskyä nyt.
Hänen viipyä soin ma, vieraan, tuon nymfin nimettömän. Kuin salainen kohtalo, vaiti avas hymyillen sylinsä hän. Me vaivuimme rakkauteemme, ja alhaalla varoittaen löi paisuvin iskuin meren viha yöllinen.
Mut hurjasti kallio aamuun kuin särkyvä harppu soi, meren titaanipuristus tieltään kun pohjan ja liitokset loi. Ja syleillen kauhistuneina me kuljimme erilleen — hajos marmori syvyyksihin meren raivostuneen.
Jäi kauas se. Raskaasti aika käy ylitse merien. Nyt laulan, harmennut orja, ma kahleissa airojen. Mun kotini, nuoruuteni lipas marmorinen tuo ikihiljaisuuteen vaipui Poseidonin luo.
Minä kevyen marmorihaaveen meren äärelle rakensin, meren ylistykseksi loin ma ajan aamussa temppelin. Öin palossa tähtien laulan nyt merelle pettymystäin, ja verkkaan kaleeri keinuu mait' outoja päin.
(Suom. Elina Vaara)
Aamuhartaus.
Lokit valkeat kohoo aamun avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa ne hopeaan. Sadat siivet valohon kimpoo kuin säkenet valkeat ja valkeiden lehtien lailla alas jälleen vaipuvat.
Kuin soittoa kuulumatonta, joka etäältä hymisee, nyt kuuliaisin rytmein lokit lennossa seurailee. Ja kevyet ruumiit leijaa kuin johtaissa salaisen lain, kuin aaltojen näkymätönten lumivaahtona kimmaltain.
Veden peilissä neitseellisessä viri hiljainen väräjää, nyt aamun tuloa hienot sävelvihmat tervehtää. Ei vasten ruusuista rantaa lyö maininki ainutkaan, pian humisten vaikenevat myös simpukat laulustaan.
Pyhä äiti pilvien, tuulten, meren avaruus rannaton, sun rinnallas marmori valkein kuin usva talvinen on. Sinä mahtava, simpukankuoriin joka virität musiikin, myös salli mun korvani kuulla sävel tuulesi koraalin!
Päämäärättä, maailma, vastaan ota kauneuttasi en, joka päivän lahjan ma korvaan öin verolla laulujen. Lokin lailla mun hymnini kohoo avaruutehen kuultavaan, kuin syleillen, hiljaisesti meren sulaa se hopeaan.
(Suom. Elina Vaara)
Odotus meren rannalla.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Ah, miss' yhä viipyvät askeles sun?
Tule! Kun kätes lämpimän saan,
heti löytää uupunut sieluni mun
taas maan —
taas maan.
Jalanääniä etäältä kuulen ja kahinaa musliinin, kuvas valkean hohtavan luulen nyt aaltoihin Kattegatin, siniaaltoihin. Tule! Untuvaposkesi painua jo mun rintaani vasten suo lepertääksesi, kunnes aurinko valon tuo — valon tuo.
Yhä suhisten rannalta ääni
soi taipuissa ruohikon,
mut epäillen painan ma pääni,
tuta saan: vain tuuli se on —
vain tuuli se on.
Yö kohta on poissa ja punertaa koi
yli harmaiden tiheikköjen.
Koko maailma valosta riemuita voi —
minä en —
minä en.
Meren rannalle tieni mun johtaa,
kun mainingit keinuen lyö.
Tulet virvojen silmiini hohtaa,
pian kietoo mun hiuksiinsa yö —
meren kostea yö.
Mut odotus turha yön keskellä näin
kidutusta on rakkauden:
veden pohjall' on kuolema, edessäin
syli sen —
syli sen.
On horrosta odotukseni,
se on tuskaa hämärtyvää.
Ah, ääni mun rakkauteni
meren myrskynä nyyhkyttää —
se nyyhkyttää!
läks kuolee, jos niitä nyt ripitä en,
sanat kätketyt rintaani mun.
Joko askelet halki maininkien
soi sun?
— Sun!
(Suom. Elina Vaara)
Aamun sydän
Lähelle ikuista aamua tulla määränä vaelluksen oli mulla. Kaiken, minkä elämä soi, kestin ma, siintävä aamunkoi aina mun eelläni loisti. Lähemmäs aamun sydäntä sain, kasteesta nummien kukkivain kimposi kiuru — ja yön jo poisti.
(Suom. Lauri Viljanen)