XII.
Epäilyksistään huolimatta matkusti Montague kotipuoleensa ja toimitti asian, niinkuin sovittu oli. Northern Missisipin osakkaat pitivät häntä voittoisana sankarina. Hän puhui hra Leen, serkkunsa ja parin kolmen vanhan ystävän kanssa ja ne hyväksyivät uudet johtokunnan ehdokkaat. Kaikki harrastivat he radan parantamista.
Uudesta lupakirjasta ei hänen tarvinnut huolehtia. Davenant laati sen ja ilmoitti, että senaattori Harmonin veljenpoika vie sen läpi huomiota herättämättä. Montague sai tietää niin tapahtuneen ja kuvernöörin allekirjottaneen.
Ja sitten tuli yhtiökokous. Hän edusti Ryderiä ja Priceä ja esitti näiden listan hra Carterin, radan presidentin, suureksi hämmästykseksi, sillä tämä oli vanha perheystävä. Uusi johtokunta sai lähes 3/4 äänet ja uusi osakesarja hyväksyttiin samoin. Kun kukaan entisistä osakkeista ei ottanut uusia, tilasi Montague ne Ryderille ja Pricelle ja maksoi ne shekillä. Uutinen herätti huomiota siellä maalla ja New Yorkissakin, jossa radan osakkeet nousivat. Harry Curtiss kirjotti Montaguelle, että tämä sai nyt varoa teräsherroja. Näitä hän ei pelännyt, mutta ikävä oli kohtaus, kun vanha Carter tuli hänen luokseen, ojensi vapisevan käden ja sanoi:
"Allan. Olen ollut viisitoista vuotta radan presidenttinä ja sitä uskollisesti palvellut. Ja nyt — mitä tämä merkitsee? Mitä —"
Montague puristi huulensa yhteen ja sanoi: "Ikävä kyllä en voi ilmoittaa edustamaini herrain suunnitelmia."
"Saanko ymmärtää, että minun on lähdettävä?"
"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole lupa puhua asiasta nyt."
Paria päivää myöhemmin sai Montague sähköteitse Priceltä käskyn mennä Rivertoniin, jossa Missisippi Teräsyhtiön laitos oli, keskustelemaan sen johtajan kanssa. Hän oli ollut siellä nuorempana, mutta nyt hämmästyi hän nähdessään siellä tapahtuneen kehityksen. Yhtiöllä oli nyt kaksi korkeaa Bessemer-sulattoa, joissa yötä päivää kuohui sula metalli. Kaupungin länsipuolen hökkelit olivat hävitetyt ja niiden tilalla pitkä koki-uunien rivi, kaksi korkeaa ratakiskotehdasta ja peltitehdas, joista kohosi tuomiopäivän melske. Joka taholla tupruavia savutorvia, ristiin rastiin ratoja ja hehkuvaa sularautaa, jota silmä tuskin sieti katsoa. Uudessa konttorirakennuksessa sanottiin hänelle:
"Hra Andrews tulee klo 2. Haluatteko odottaa hänen konttorissaan?"
"Haluaisin katsella tehtaita, jos se käy päinsä", sanoi Montague, sai seuralaisen ja kulki läpi laitosten.
Mielenkiintoista oli nähdä yhtiön omaisuus todellisuudessa. Wall kadun mukavissa toimistoissa istuen ja paperipaloja hoidellen helposti unohtaa olevansa tekemisissä tosiasiain ja ihmiskohtalojen kanssa. Mutta Montaguenhan piti nyt johtaa rautatietä, ostaa oikeita vaunuja ja käsitellä todellista rautaa ja terästä; ja hän halusi pitää nämä tosiasiat mielessään.
Oli heinäkuu ja pilvettömältä taivaalta paahtoi troopillinen aurinko. Rauta ja teräs hehkuivat kuumaa ja kolintuhka, jolla he astuivat, miltei kipinöi. Sulattohuoneitten ovillakaan Montague ei sietänyt olla edes silmiään varjostaen. Mutta niissä helveteissä raatoi satoja nokisia miehiä, yläruumiit paljaina ja hikeä virtana valuttaen.
Ja hän ihmetteli pitkiä sulatusuunirivejä ja niistä loistavaa sulan teräksen hehkua. Täällä työskentelevien miesten niskaan oli yhtä mittaa kaadettava sankomäärin vettä ja he joivat kannuttain olutta päivässä. Hän kulki läpi kiskolaitosten, jossa hehkuvat harkot menivät suurten valssien väliin litistyen ja pusertuen ja tullen toiselta puolen ulos pitkinä tulikäärmeinä. Ja loppupäässä niitä aseteltiin riviin jähtymään. Niitä katsellessaan tuli Montaguen mieleen, että juuri noita kiskoja oli Wyman tilannut, josta se suuri meteli oli syntynyt Terästrustin leirissä.
Hän kävi levytehtaassa, jossa jättiläisvasarat möykyttivät ja monen tuuman paksuisia teräslevyjä leikeltiin kuin juustopaloja. Näky huimasi ja kauhisti. Hänen päänsä päällä kulki hirveitä kranoja ja koneet pitivät helvetillistä melua. Hän ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin, kuinka ihmiset voivat tehdä työtä moisessa melskeessä, vieläpä ilman nähtävää vaaran tietoisuutta.
Montaguen katse kierti paikasta toiseen; äkkiä se pysähtyi sävähtäen. Toisella puolen tehdasta oli suuri akseli, joka pyöritti valtavia valsseja. Se oli korkealla ilmassa ja pyöri villiä vauhtia. Montague näki miehen asettavan tikapuut tämän akselin varaan ja lähtevän ylös öljykannu kädessään.
Hän kosketti oppaansa käsivarteen huutaen: "Eikö tuo ole vaarallista."
"Se on ohjeissa kielletty, mutta ne tekevät vaan."
Mutta vastaus muuttuikin samalla kauhun kiljahdukseksi ja Montague seisoi jähmettyneenä. Kuin taika-iskulla oli mies kadonnut, portaat kaatuivat ja akselin ympärillä näkyi jotain epämääräistä. Kukaan muu ei näkynyt tuota huomaavan ja Montaguen opas lennätti, äkkiä väistäen hehkukuuman levyn, konehuoneeseen. Vajaan minuutin tuijotti Montague näkyä ja tuo epämääräinen alkoi hahmottua akselin ympäri kieppuvaksi mieheksi. Ja sitten kone pysähtyi ja miehet nostivat portaan lähtien irrottamaan ruumista, mutta Montague ei kestänyt enää katsoa sitä; hän meni ulos.
Hän meni tehdasalueen toiselle puolen, istuutui erään rakennuksen varjoon miettien, että sellainen oli mailman meno. Mutta keskeymättä jatkui tehtaiden melske. Hetken kuluttua kantoi neljä miestä kankaalla peitettyjä paareja, joista tippui verta, mutta miesten kasvot eivät ilmaisseet mitään erikoista. Ja kulkiessaan ohi levypajan näki hän sen olevan entisessä käynnissä ja portilla näki hän työnjohtajan ottavan ulkopuolella seisovasta miesjoukosta yhden työhön.
Hän palasi johtajan toimistoon ja tapasi hra Andrews'in joka oli juuri tullut. Tuulen henki puhalsi läpi konttorin, mutta tuo lihava herra istui takki ja liivi riisuttuina ja löyhyttäen kasvojaan palmunlehtiviuhkalla.
"Päivää, hra Montague", sanoi hän. "Istukaa. Oletteko mokomaa kuumaa nähnyt."
"Näin juuri tapaturman tuolla tehtaissa."
"Ikävä se. Mutta terästä ei voi tehdä tapaturmitta. Toissa päivänä oli sulatossa räjähdys, joka tappoi kahdeksan. Ulkolaisia, 'hunkeiksi' sanovat niitä."
Sitten Andrews painoi nappia ja sanoi sihteerilleen: "Tuokaapas ne kartat", sekä alkoi Montaguen hämmästykseksi näytellä hänelle Northern Missisippin alkuperäisiä maamittauskarttoja.
"Antoiko hra Carter ne teille?" kysyi Montague, mutta toinen hymyili kuivasti sanoessaan:
"Ne on meillä. Ja nyt te panette omat mittarinne liikkeelle ja niiden raportit tulevat näyttämään hieman toisenlaisilta."
Seuraavana päivänä tulivat ohjeet Priceltä ja pantuaan asiat tolalle lähti hän New Yorkiin.
Hän saapui sinne perjantai-iltana. Alice oli lähtenyt Prenticein luo ja Oliverkin oli Newportissa. Rva Prenticelta oli kutsu hänellekin, ja kun Pricekin oli poissa kaupungista, lähti hän aikaisin lauantaina.
Montague oli päässyt seurapiiriin talvella eikä hän ollut vielä nähnyt näiden kesänviettoa. Kun seurapiirin naiset olivat lopettaneet talvikauden päivällis- ja tanssi-kutsujen kiertokulun, olivat he hyvin hermostuneita ja Newportissa piti koottaman uusia voimia. Se oli vanhanaikuinen Uuden Englannin pikkukaupunki, likellä Long Islandin salmea ja seurapiirin taikasauvan kosketus oli muuttanut sen mailmankuuluksi ja kalliiksi kesänviettopaikaksi. Maa maksoi dollarin neliöjalalta ja "majasta" sai maksaa kymmenen tuhatta kuussa.
Käytännössä oli vanhat puheenparret, mutta kun sai kutsun tulla "nurmikkokahville", olikin siellä ruukkukasveja satamäärin ja ilotulituksia ja kalliita pukuja jalokivineen. "Piknikki" Gooseberry niemellä merkitsi suuria telttoja ja samettimattoja, livreepukuisia lakeijoita ja kaikkia Viidennen Avenuen palatsi-mukavuuksia. Vaunuajuri sinne maksoi viisi dollaria eikä kävellen sopinut saapua, vaikka oli tultava vain kulman takaa.
Mitä merkillisimmän vaikutuksen teki Montagueen saapuminen Missisippin teräsmyllyistä suoraan Newportiin. Mailmankaupungissa oli hän jo kuullut satumaisista hinnoista puhuttavan, mutta ne summat olivat olleet hänelle pelkkiä numeroita. Nyt ne olivat saaneet hahmopiirteitä hänen nähdessään, mistä ne tulivat ja missä kaikki tämä loisto luotiin. Ja jokaista ylellisyysloiston ilmausta katsoessaan ajatteli hän niitä miehiä, jotka raatoivat sulattojen hirvittävässä kuumuudessa.
Tuossa oli Wymanin palatsi, jonka pihan perkaus oli maksanut puolen miljonaa; kahdella mantereella oli kuuluisa sen ympärysmuuri, koska se oli maksanut satatuhatta dollaria. Ja Wymanille teräskiskoja valmistaen ne orjat siellä tehtaissa ahertivat!
Eldridge Devonsin linna oli tuossa. Sen kasvihuone oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta ja tuotti vain talon tarpeet. Tuon tulpaanipuun kuljetus viisikymmentä mailia oli maksanut tuhat dollaria. Ja Montague oli nähnyt, miten terästä tehtiin yhtä Devonsin hotellia varten!
Ja tässä oli Wallingin "kolmen miljonan palatsi erämaassa", kuten rva Alden oli sitä kuvannut. Montague oli lukenut, että sen eteisessä oli pompeijilainen marmorisilaus, joka maksoi seitsemänkymmentäviisi tuhatta. Ja Wallingit olivat rautatiekuninkaita, jotka kuljettivat Missisipin terästä!
Ja hänen ajatuksensa siirtyivät toisten tehtaiden orjiin, miehiin, naisiin ja pikku lapsiin, jotka oli ahdettu työpajoihin ja kaivoksiin puskemaan työtä näille, jotka täällä ylellisyydessä pöyhkeilivät. Kaikilta tahoilta olivat nämä tulleet miljonineen, jotka olivat kootut kaikenlaatuisesta työstä. Tässä oli Johnsonin valkea marmoripalatsi, jonka seinät, katot ja lattiat olivat tehdyt Ranskassa; sen aidat ja portit, lukot ja saranatkin olivat kuuluisien taiteilijain erikoispiirrosten mukaan valmistetut. Johnsonit olivat rautatie- ja kivihiiliherroja, jotka hirveällä kädellä hallitsivat West Virginian valtiota. Sen oikeuslaitokset ja eduskunta olivat vain Johnsonin konttorin haaraosastoja, ja Montague tiesi tämän yhtiön omistavan kaivoskyliä, jotka olivat kuin varustettuja linnoituksia; nyljetyt kaivosmiehet eivät voineet ostaa mitään, ei maitotippaakaan muualta kuin yhtiön kaupasta eikä seudun lääkäritkään passitta päässeet portista sisään.
Ja täällä asuivat Warfieldit, joiden rikkaus tuli suurista osastokaupoista, missä nuoret tytöt työskentelivät puolella kolmatta dollarilla viikon ja jatkoivat tulojaan prostitutsionilla hengissä pysyäkseen. Tänä kesänä pääsi Warfieldin tytär seurapiiriin, ja tuota esittelyä varten rakennettiin kolmenkymmenen tuhannen tanssisali — joka revittiin seuraavana päivänä!
Tuolla kukkulalla oli Mayerien, kivihiilikuninkaiden linna. Montague muisti sen nuoren miehen, joka oli keksinyt automaattisen kolivaa'an, mutta oli majuri Venable viitannut, ettei sitä otettu käytäntöön, koska kolitrusti käytti vajaita mittoja; minkä Montague oli havainnut todeksi ja tapahtui se vielä vanhan Mayerin ohjeitten mukaan. Ja täällä elivät he kaikkein suljetuimpaan seurapiiriin kuuluen!
Niin saattoi täällä ajella katuja pitkin ja ajatella noiden palatsien omistajia — öljy-, teräs-, rautatie- ja kaivoskuninkaita. Täällä oli kauneutta ja loistoa, samettinurmia ja ihmekukkia ja loppumatonta huvittelua. Kaukana tuntui olevan kaupustelu ja köyhyys ja raadanta ja kuolema. Mutta Montague muisteli sitä akselissa kieppuvaa lihakasaa ja verta tippuvia paareja.
Hän sattui tapaamaan Alicen ystävineen ajelulla ja he menivät kylpyrantaan, jonka ylhäisö oli itselleen aitauttanut. Siellä otti Alicen haltuunsa Reggie Mann, joka ei uskaltanut uida peläten näyttää ohuita sääriään, vaan katseli arvostelevin silmin kilpailijansa Harry Percyn lihaksia. Tämä oli neljänkymmenen ijässä oleva kotiljonginjohtaja, joka katselijain huviksi piti vedessäkin monokkelia silmässään.
He aterioivat Kasinolla ja menivät sitten purjehtimaan Prenticen uudella kilpajahdilla. Siihen aikaan oli Newportin satamassa höyry- ja purjejahteja kolmenkymmenen miljoonan arvosta ja komea oli se näky. Aikaisin he palasivat, sillä Alice oli lupautunut klo 6:lta ajelulle ja puku oli muutettava sitä ennen. Ja taas oli uusi puku oleva yllä klo 8, päivällisillä. Montague huomasi, että noin viisi kuusi kertaa päivässä muutettiin täällä pukua.
Kaikki hänen New Yorkin tuttavansa olivat täällä loistossaan: nti Yvette Simpkins, jolla oli neljäkymmentä arkkua uusia parisilaisia pukuja; rva Alden, joka oli juuri perustanut naisten peliklubin; rva Winnie Duval, joka uhkasi "yksinkertaistuttaa" Newportin elämän; rva Vivie Patton, jonka mies oli tehnyt itsemurhan saadakseen vaimonsa erilleen tämän kreivistä. Samana iltana oli rva Landis'in odotetut tanssit. Näiden palatsiin kuuluivat mitä hienoimmat tallit, joihin hevoset johdettiin. Ruokapöytiä oli viisi, kussakin kymmenen vierasta. Keskisalissa oli suuri kukkakatos ja muita erikoisia kukkavärinäytteitä.
Aamunkoittoon tanssittiin; mentiinpä sitten tenniskentällekin. Ja seuraavana päivänä he nousivat kymmeneltä lähtien kauppoja kiertelemään. Sellaista oli seurapiirin "lepo" talven töistä!
Illallisen jälkeen joutui Montague pitämään seuraa rva Caroline Smythelle, joka oli esittänyt hänelle kissansa ja koiransa. Hän oli nyt innostanut rva Winnien taisteluun vivisektsionia vastaan. Nyt osotti hän Montaguelle viereistä tietä kertoen, kuinka Landisit olivat sen sulkeneet lahjoen koko kaupungin valtuuston. Sitä pitkin oli näet ajanut matkailijaomnibus, jonka ajajalla oli tapana pysäyttää hevosensa tähän ja ruoskallaan osottaen sanoa:
"Tässä, naiset ja herrat, on Landisin linna ja tuossa on Jonesin.
Kerran hra Smith kyllästyi vaimoonsa ja hra Jones omaansa ja he
vaihtoivat, ja nyt asuu rva Smith Jonesin talossa ja rva Jones
Smithillä. Hei hevoset!"