KAKSI PIMEÄÄ
Ne ovat toinen toisessaan kiinni, kaksi pimeää, näin sydänkuissa. Kun luulet aamupimeän loppuvan ja päivän valkenevan, niin samassa ojentaakin iltapimeä kätensä ja alkaa hämärtää. Tuntuu kuin ne olisivat siskoja, jotka toisiaan auttavat vuoteesta toiseen. Etkä tiedä, valkeneeko aamupimeä vai iltapimeäkö alkaa.
Metsätieni on sentään kaunis varhain aamupimeälläkin. Se nousee mäkikujalta peltojen poikki, metsään päin painuen. Ei ole tulipalopakkanenkaan, vain parisenkymmentä astetta ja aivan tyven. Tähdet tuikkivat, ja pohjoisessa sammuvat revontulet, mutta koitar vielä nukkuu…
Nukkuvat vielä kylälläkin, kun ruuna syvissä mietteissään verkalleen nostelee jalkojaan entisiin askeliinsa. Torrakkeiden välivitsaa vasten nojaten istun omissa ajatuksissani ja näen revontulten sammuvan, kuulen lumen narisevan ja ruunan vanhan tiu'un kilisevän. Tuttu on tämä tie molemmille. Tästä olemme nousseet satoja kertoja tätä vastamaata, ja vihaista vauhtia olemme palanneet, kuormana tervashonkia ja väliin kuostomäntyjä.
Ei ole kiirettä mennessä… kyllä pimeää riittää. Sen ruunakin jo vanhastaan tietää ja siksi se koettaakin aikailla, että aika kuluisi eikä taival. Kylän aitojen takana on Talvitien Matin mökki, ja siitä vie kylän metsätie kaiken talvea aivan porstuan vieritse ja haaraantuu edempänä kunkin omaan palstaan. Matti on jo aamutöissään ja takasta paistaa tervastuli, valaisten akkunan läpi tietäkin kauas pirtiltä. Siitä lähtee meidänkin tiemme, ruunan ja minun, omaan metsään, ja tästä meille hauskin taival alkaakin. Naapurin renkikin on jo liikkeellä ja kääntyy Matin pirtiltä omille tiluksilleen. Ja maatessaan reessä hän laulaa Amerikkaan menevän laulua, laulaa kuin ikävöivä kultaansa. Mutta käänteessä tullaan yhteen, ja renki arvelee:
"Pääsisi täältä Amerikkaan paleltumasta ja pimeässä koperoimasta… vaan ehkä vielä päästäänkin… toinen mies täällä tulevana talvena jo laulelee… Tiketti on tiedossa… huh… kuinka kylmä…"
Hän hyppää reestä, karjaisee hevoselle ja takoo käsiään hartioihin.
Mutta minun tieni lähtee loivaa myötälettä pitkin viemään metsään. Se kulkee tässä pitkän petäjikön poikki, tehden hauskoja mutkia suolle päin. Petäjikkö on tässä turvana pohjoista vastaan, josta jäiset tuulet puhaltavat, kun tuntureilta tullen suoraan vainioille pyrkivät. Ja tähän petäjikköön katoaa hallankin terävä nuoli, kun öisin tuolta suolta nousee ja hiljaa hiipien lähestyy peltoja. Mutta pelloille ei pääse kumpikaan. Tähän männikköön kuolevat pohjoiset vihaiset viimat, ja tähän tylsyneenä uppoaa hallan nuoli. Siksi tätä männikköä hoidamme kuin uhrilehtoa tai niinkuin aarreaittaa ja vartioimme sen keltakylkisiä petäjiä. Tämä on talon turva ja viimeinen pelastus. Joka sen hävittää, se vasta avaa hallalle väylän vainioilleen.
Kun männikkö loppuu, alkaa suo, jonka pohjattomissa kaltioissa kylmä ja kirsi kesälläkin asuvat, tavoitellen saalista kylältä. Suo on korkeiden vaarain välissä, jatkuen pohjoiseen päin silmänsiintämättömiin. Ja näin aamupimeällä puhaltaa sieltä viima, ja tuntuu kylmemmältä kuin äsken männikössä. Sen rannat kasvavat vaivaista pajukkoa ja illokoivuja, ja siellä varvikossa riekot einehtiessään noituvat kokkaapekkaa. Mutta kuullessaan ruunan tiu'un ne räpäköiden pakenevat loitommaksi. Pölähtääpä silloin lumi ja huurre, ja kuuluu siipien suhinaa aamiaisen keskeytyessä.
Ja aina riittää pimeää. Kuljemme suon poikki, ja nyt alkaa kiinteämpi maa tai harju, joka vaaran vierestä jatkuen on kuin vanteena kahden suon ympärillä. Sen harjun hävitti kerran kulovalkea, ja uusi, hyötyvä kuusikko on siinä nyt kasvamassa.
Siitä tie kaartaa vaaran laitaa, matalampia paikkoja, hakien lopulta sen hännän nenästä yli korpikuusikkoon. Kuusikko on sakea ja vankkaoksainen, ja tie menee sinne kuin tunneliin.
Mutta vielä on korpi kuljettavana, ennenkuin alkaa hongikko laajan kivikkokankaan itälaidasta.
Alkaa jo heikosti sarastaa. Kuuraa on karttunut joka paikkaan, ja musta ruuna on aivan valkoisen verhon peitossa. Tämmöisinä pahkahuurteen aamuina ei päivä ota lainkaan tuntuakseen, ei edes hämärräkään. Ja vaikka ruuna astuu niin verkkaan, että reki askelten vaihtuessa ennättää melkein seisahtua, ei näy vielä päivän vinkkaa etelässä.
Hongikko on kivikkokankaalla, joka on loiva etelää vasten. Siinä tehdään palanen matkaa uutta tietä kiertäen, niin että se isolta hongalta vie vielä paremmalle. Ruuna rouskuttaa heiniä, loimena selässään minun turkkini, sillä aikaa kun ryhdyn puita kaatamaan. Pimeä haittaa vielä, vaan vihaisesti uppoaa kirkas kirves hongan tervaiseen tyveen, ja kauas sinkoilevat lastut. Jo tutisee runko, kuivat oksat putoilevat risahdellen ja latva vapisee… kerran, kaksi vielä, ja honka rysähtää pitkäkseen, päästäen julmaa jytinää ja rätinää ja mennessään karsien kuivia oksia tielle sattuvista kuostoista.
Jo alkaa päiväkin koittaa. Etelässä näkyy punainen juova; taivas vaalenee vaalenemistaan ja tähtien tuike käy heikommaksi. Palatessa jo laajenee etelän vinkka ja alkaa hohtaa kullalta, ja kun on taivallettu takaisin harjulle, näkyy auringon ylälaitaa kaukana kuusien takaa. Mutta eipä se jaksa nousta kuusten latvain tasallekaan, ja alakuloinen ja kelmeä on sen kirkkaus. Hetken vain raskitsee silmätä tätä pohjoista kylmää maailmaa, kun jo hukkuvan lailla vajoten alkaa painumistaan painua samojen kuusien kohdalle, josta sokkelostaan nousikin.
Mutta sen hetkellinen kalpea loisto on sittenkin ilahuttanut mieltä. Se on kullannut huurteisen metsän, ja kullalle kumotti Ison-Revonkin komeroinen kylki. Viikkoihin se ei näyttäytynyt, kun kaksi pimeää on kasvanut toisiinsa kiinni, ja suuressa surussa on ollut koko maailma. Mutta nyt näyttäytyi, pilkisti kerran sen kirkas silmä, jotta näkisivät nuokin, jotka kahden pimeän sylissä töitä tekevät, että vielä olivat sen silmät kirkkaat ja sydän lämmin ja että se vielä nousee yli kuusten ja Aavasaksan lakeakin korkeammalle.
Helpottaa sydäntä, mieli ilostuu, sillä nyt herää se toivo, että tästä päivästä alkaa aamupimeä lyhetä ja iltapimeä pakenee yöhön päin; joka päivä se nousee korkeammalle, pyrkien yli kuusten latvain ja kiiveten vaarojen laelle ja joka päivä tuntuu kuin aamupimeä olisi häpeissään ja iltapimeäkin varovasti mustia vaippojaan liikuttelisi…
On siis taaskin tullut rajansa kahdelle pimeälle, on varma toivo niiden katoamisesta, ja pian tulee aika, jolloin molemmat pimeät ovat menneet ja päivä paistaa illasta iltaan ja aamusta aamuun.
Juoksun kyhmyä mekin ruunan kanssa palaamme ja hyvältä tuntuu olo. Mielissään on Talvitien Mattikin, kun ranteella porstuan päässä halkoja hakkaa.
"Jo se näkyi aurinkokin… taas monesta aikaa", sanoo hän naurussa suin.
"Jo viimein."
"Ja taitavat alkaa tästä puolin nämä pimeätkin tietää, että on päivä jatkumassa. Niin on ollutkin nämä takaviikot kuin olisi säkissä elänyt ja tynnyrissä syönyt."
Ja naurussa suin, hyvillä mielin Matti puhuu. Ja jutellaan siinä vielä siitäkin, että pian taas alkavat hauskat kevätpäivät, jahka tästä päästään nämä sydänkuut.
Loiva myötäle, joka Martin pirtin edestä alkaa, viettää kotipihalle asti. Ruuna lykkää länget korviin, mäkivyöt ovat tiukalla kuin viulun jänteet, ja pitkä kuorma saikaroi jalaksen jäljestä toiseen. Mutta kun jyrkin mäki on päästy, tempaan ohjista, ja vihaisesti alkaa ruuna juosta, että utukka savuna kupeilla kiertelee.
Mutta kun ruuna on vaalittu, kuorma purettu ja mies syönyt, tupakoinut, alkaakin jo hämärtää. Iltapimeä ojentaa jo käsiään.
Mutta etköhän pian pakene, pimeys, sillä oikealla puolella talvea me jo elämme; etköhän hämyäsi lykkää tuonnemmaksi! Taisit viimeistä kertaa syleillä siskoasi aamupimeää! Tuskin enää samalla vuoteella nukutte.