MINUN ONNENI
Luulevat minun köyhänä mierontietäni kulkevan, uskovat, etten ole ilonpäivää viettänyt… En mitään virkakaan onnestani, en maailmalle julkaise satumaailmaani. Säilytän sitä omana pyhättönäni ja elän onneni elämää tunnelmieni kirkkaassa salissa. Ei ole ketään, joka aavistaisi yksinäisen onneni suuruutta, ei yksikään ole kurkistanut pyhättöni salattuun kammioon. Se on omaa omaisuuttani, jota kokosin kauan ja kauan odotin. Mutta nyt olen rikas ja onnellinen. En ole kiehuvan voimakas enkä kerskaileva, olen alakuloinen, surumielinen ja aavistelevan toivova.
Kauan olen kulkenut ja harhaillut, kaikki maat kuljin poikki ja pitkin, valtameriä purjehdin, ennenkuin vihoviimein löysin onneni vihreän maiseman sieltä, minne luulin sitä muualta tuotavan. Löysin sydämeni pohjalta viljavan maan ja sielustani kukkivan puutarhan. Ennen elelin orjana enkä älynnyt, että vapauteni oli niin rajattoman laaja. Ei ääriä eikä seiniä lentäville ajatuksille, ei yhtään vastiketta tunnelmieni etsiville vieteille! Olen yötä Sulitelmalla, mutta ennen päivän nousua jo kuuntelen käen kukuntaa kotoisen lampeni rannalla.
Rakennan kultalinnoja ja elän maailman mahtavana etelän maailmoilla, mutta äkkiä tempaan tummasilmäisen tytön ja kaikki maat kierrettyämme palaamme lammen rannalle ja — yhtä onnellinen olen.
Ei ole yhtään niin kaukaista paikkaa, jossa en olisi käynyt, ei yhtään laulua ole laulettu, jota en olisi kuunnellut, eikä kertaakaan kannel helkkynyt minun tietämättäni.
Olen koonnut kaikki sieluni sirpaleet, jotka hajaantuivat maailmanrannan poluille, ja muovaellut oman pyhätön, suljetun onnelani. En vaihda onneani miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko kuohuvassa maailmassa. Sillä sieltä minut työnnettiin takaisin kolkon kylmästi ja viitattiin tietä unhotukseen. Mutta minä en mennyt sinne, johon maailma oli tienviittansa pystyttänyt, vaan seurasin metsäpolkuani sinne, mistä ensi kerran kurjan taipaleeni aloitin.
En pimeinä talviöinäkään kaipaa takaisin siihen maailmaan, joka kuului kukkivan ja muuttuneen puolta paremmaksi kuin ennen. Minä jo tunnen sen leveät tiet ja ne rosvojoukot, jotka joka tienhaarassa vaanivat kulkijain henkeä. Se on kavaluutta ja kurjuutta täynnä. Luulin minäkin, kun ensi kerran avautui eteeni sen loistava ihmiselämä ja kuulin niin voittamattoman kauniita kaskuja, että sieltä löytäisin todellista elämäniloa ja aivan aavistamatonta onnea. Mutta se oli kaikki kiiltävää pintaa, sen alla mätäni saastan rutto, joka pyrki pinnalle juuri siinä, missä sitä vähimmin odotti. Ihmisvirran matkassa kuljin minäkin tienhaarasta toiseen ja kerran jo uskoin onnen ovien aukenevan. Näin suuret, siniset silmät, joiden loistossa luulin näkeväni kauan hakemani onnen. Ja uskoin niin. Mutta kerran silmäin loisto himmeni, säihky kalpeni, ja minä näin suoraan ja pohjaan asti — siellä oli mato kalvanut kaikki pilalle, ei yhtään tervettä solua näkynyt, ja mustankirjavana se lähestyi pintaa ja hämärsi silmienkin loistoa.
Se tapahtui silloin, kun tulin takaisin. Ja palatessani kokoilin sieluni sirpaleita ja parantelin särkynyttä sydäntäni. Pääsin vielä metsäpolkuni viereen ja jätin ikuiset hyvästit kukkivalle maailmalle.
Yksinäisyydessäni sitten muovaelin onneani ja saavutin sen pian, ilman himoa ja kiihkoa. Sen pyhättöni ovea ei kukaan saa auki, eikä kukaan aavista suurta onneani.
Luulevat minun köyhänä mierontietäni astuvan.
Eivätkä aavista yksinäisen satumaailmani suuruutta.
En onneani vaihda miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko kirjavassa maailmassa. Vien satumaailmani mennessäni ja kerron siitä kummasteleville vainajille haudan tuolla puolen.