KESÄÄ ODOTELLESSA
Poissa on talven pitkä pimeä. Valon ja riemun aika on tullut.
Ja yö on loppunut. Valo on herrana Pohjolassani, jossa pitkän talven pimeys ja vihaiset viimat pitivät ilkeää leikkiään. Tumma, murehtiva taivas on helakan vaalea ja toivova. Se ei enää kohmetu niinkuin talviöinä, jolloin tähdetkin piiloihinsa pakenevat, vilusta väristen. Synkkä vaippa on poissa, ja halki avaruuden kuuluu iloinen soitto siitä, että valo on voittanut ja pimeys paennut muille maille ja muille taivaille synkeää toivottomuuttaan viettämään. Vielä peittävät valkohanget Pohjolaa, vielä tunturien jäiset tuulet soivat ja puskevat voimiaan etelän ilmoja vastaan. Mutta valkohanget kimaltelevat ja säteilevät niin, että heijastus vaalentaa taivaan sinen, ja kuusista lemuaa kevään tuoksu ja ilmassa leijailee keveä hengetär. Ei pysty tunturituuli enää yksin taistelemaan, sillä poissa on hänen valtikkansa, pimeys.
Sillä valo on herrana Pohjolassa.
Miksi sinua niin rakastan, Pohjolani? Miksi valoisina öinä mietin ja iloitsen? Sinä olet oma kaiholani, ilojeni, toiveitteni kehto. Siksi sinua rakastan ja uskon salaisuuteni valojesi valtaan. Sillä korkea taivaasi tuntee tuskani ja valosi välähtää pimeään mieleeni, sinun onnesi on minun onneni ja valosi voitto on laakeriseppele sielulleni.
Rakastan valoasi, yksinäistä, unhotettua suuruuttasi ja keväisten ilmojen lemmensoittoa. Ja kuitenkin mieleni ikävöi etelää, outoa ja omituista. Sillä sieltähän tulevat viestit muun maailman menosta, sieltä lämmin lehahtaa vastaan ja sieltä odotan kesää ja pääskyäni tupani räystäälle.
Kesää odotellessa on kaihoni suurin, ikäväni rajattoman avara ja mieleni tuskainen. Kaipaanko pois Pohjolasta vai itkenkö sitä, että minulla ei ole omaa kultaa eikä laulajaa, joka mustan murheeni visertelisi tiehensä?
Pääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka halki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta vierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen samettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa, jo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa päivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.
Kun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi nopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin hirvittävän kauas… että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta paljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan… näkisin sen maailman, josta uneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi muuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen harson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma, täynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita… Sieltä minä kultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka mieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä. Kuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä taivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten syttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten tunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta sitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin Pohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.
Hän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani, näkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään tiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa lyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat vinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään…
Mutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin maihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta aina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei tuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina sitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.
Näin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja yksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää muillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien hyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja…?
Mutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin riemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri, unelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua, päivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä tuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon, että vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan ja tuntee suvituulen puhaltavan.
Semmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole eivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola, sinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.