YÖTÄ IMATRALLA
Ihmisvirran matkassa minäkin tänne saavuin viettääkseni yöni tämän kuulun kosken rannalla. Täällä ei kukaan minua tunne eikä kysy, mistä vieras tulee. Täällä näyttää olevan muitakin mieronkulkijoita, jotka harhailevat yksin elämässä…
Miksi tämä yö on näin tumma, taivas niin matalalla ja miksi minusta tuntuu, ettei täällä näe niin kauas kuin mieli tekisi… Ah, ei se olekaan valoisan, kaukaisen Pohjolani vaalea taivas… tämä on Karjalan juhannusyö, joka vieraan sydäntä synkistää… Ei ole ilma niin keveää ja kirkasta, en tunne siinä sitä hienoa hivelyä, joka Pohjolassani poskia hyväilee… Kuinka olen täällä yksin ja vieras! Ja tämänhän pitäisi olla laulujen suuri kotimaa, jossa ihanimmat ihmistunteet ovat heränneet…
Tässä siis on Imatra… Ajatus tuntuu seisahtuvan, sydämen tykintä käy rajummaksi ja pauhut huutavat ja ulvovat…
Puolihämärässä menen kosken juurelle. Siitä näkee tämän jättiläisrännin, jossa valkoinen vaahto roiskuu ja roivii kallioisesta rannanjyrkästä toiseen. Niinkuin peto, joka syöksee asumattomasta erämaasta, mutta repeääkin voimattomana nähdessään, että viljelemättömät seudut loppuivatkin… Minua värisyttää, ihastuttaa tuo kiehuva vaahto ja pelottaa tuon pedon raaka voima. Se on päässyt irralleen…
Mutta vähitellen tuntuu kuin pauhu ja roiske hiljenisi, ikäänkuin alkaisi kuulua laulua jostakin hyvin kaukaa erämaiden takaa, ensin hiljaa ja voivotellen, mutta sitten kuin kirkas immen ääni…
Se viehättää korvaa, tuudittaa hermostoa niin raukaisevasti… ja samassa hurjistuttaa…
Ah! Se on tuo peto, joka viettelee ja viehättää. Se muuttaa äänensä impien sopraanoksi viekoitellakseen minut… Kuinka sen hyrskyt hyppivät… kuinka sen valkoinen harja hulmuaa… kuinka se vetää, viheltää ja viittaa… Olenko erämaan lapsi? Ja niinkö viekoittelet! Tämä hämärä yö on kyllä sopusoinnussa viehätyksesi kera, matala taivas sopii valkoisiin vaahtoihisi…
Jo on noussut päivä. Mutta entisellä paikallani istun vielä. Tahdon nähdä sinut päivän kultien valossa…
Oikeinhan arvasin. Se petomainen voima, jonka yöllä luulin näkeväni, ja se hurja viettelys, jolla kutsuit helmaasi, onkin kadonnut. Olet nyt toisenlainen, olet kuin kaikkein kallein ja suurin ihmisajatus, mikä milloinkaan on syntynyt. Olet eksynyt tänne kauas, laulujen suureen kotimaahan. Annoit kai voimiasi, lainasit lahjojasi silloin kun "venoa veistettiin"…
Nyt jo alan sinua rakastaa, tunnen kuin tuskaa siitä, ettet milloinkaan saa levähtää, ettet koskaan saa viivähtää taipaleessa… Hyppele sitten ja roivi vaahtoasi, soita yötä päivää ja huuda kaikille ilmoille ikuisia voimiasi! —
Aamulla varhain alkavat junat liikkua, ne tuovat ihmisiä oikein kumman paljon. Mistä lienevätkin kaikki. Tie koskelle pölisee, päivä paistaa kuumasti, vesimyymälöiden edustat ovat täynnä janoavia.
Lähelle asemaa pitkäin puiden siimekseen on valmistettu pieni tanssilava ja sen viereen katos soittajille. Nyt siinä kuuluu soittavan pietarilainen "Suutarien orkesteri". Ja siinä rämähtelevät monenmoiset soittimet, vinkuu monta viulua, käsiharmonikka pauhaa ja tuhisee ja kattilankannet helisevät. Keskellä kuuminta kirkonaikaa siinä rämpyttävät ja toiset jumalattomat tanssivat. On se jotakin!
Ei minua muutenkaan miellytä. Kävelen uudelleen koskelle. Mutta siellä on nyt kävelijöitä ja ihailijoita melkein joka puun juurella. Joku rohkea englantilainen on laskenut kallioita pitkin hyvin lähelle kuohuja. Hän seisoo tanakkana, keppi kädessä ja näyttää nauttivan… Mutta tahtoo päästä vielä likemmäksi… ja silloin iskee hyrsky kallion kylkeen, niin että vesi roiskuu rohkean kulkijan silmille ja kastelee hänet kokonaan. Hän perääntyy hetkeksi, mutta vähän ajan päästä hän ilmestyy samaan paikkaan uudelleen…
Mitä lienevät nuo, jotka ovat asettuneet siihen missä viimeiset vaahdot vilahtavat ohi. Kuuluvat olevan ulkomaalaisia. He ovat siinä loikoneet jo aamusta asti ja yhtä huvitettuja näkyvät vieläkin olevan.
… Eihän tämä olekaan erämaan koski, tämähän on kuin kaupungin puisto, jossa vilisee ihmisiä laumoittain. Kadonnut on tämän alkuperäinen taikavoima, kun risukot ovat rannoilta hävinneet, ja sijaan tulleet uudenaikaiset ravintolat ja muut koristukset…
Minua alkaa painostaa, tekee jo mieli pois… pois Pohjolaani…
Ja kun juna myöhemmällä kulkee Vuoksen yli, vilahtaa siinä vähäisen kuin tuttua maisemaa… kuin palanen suurta Pohjolaani…
Mutta taivas on niin tumma, päivä laskee ikävästi, ja sitä valoa, joka
Pohjolassani korkeuksien huipuilla ilakoi, en täällä näe… Karjala!
Laulusi lienevät ihania, mutta minä en ilojasi vaihtaisi valoisaan
Pohjolaani…
Keikuta, juna, kiivaasti… Ah, pianhan saanen taas yöni viettää unhotetussa Pohjolassani!