KUN MUTKAN MOOSES VAIHTOI LAUKKINSA
Sinä talvena hevoset olivatkin hyvissä hinnoissa.
Pohjan puolen miehet kulkivat etelässä markkinoilla ja toivat sieltä uusia, lihavia ja hyvätapaisia hevosia. Silloin oli aina hauskaa, kun meidän kylän miehetkin palasivat etelästä hevosmarkkinoilta. Sillä sitä ei usko, mikä erinomainen viehätys on hevoskaupalla ja kuinka lempparin hauskaa on vaihtaa ja myydä ja ostaa ja laulella ja juoda puolikupposia ja olla iloinen.
Meidänkin kylässä tultiin kuin hulluiksi, kun kuului, että hevosmiehet jo ovat palanneet ja että paljon on tuotu hevosia ja niin tosikomeita, lihavia, nuoria ja hyvätapaisia.
Äijälän Ransi oli suuri liikemies sillä alalla. Hän olikin taitava hevosmies, jonka maine oli kulkenut kauas hevosmaailmassa, ja usein hän oli kilparadallakin esiintynyt ajajana sekä omilla että muiden hevosilla. Mutta hänen oikea elämänsä oli kulkea markkinoilta markkinoille, ostaa, myydä ja vaihtaa hevosia, valehdella ja pettää ja olla pikku hutikassa kaiket talvet.
Sinä talvena, kun Ransi palasi Hämeestä, hänellä oli viisi hyvää hevosta, kaikki erinomaisia.
Tuulena kulki huhu ympäri kylän, että Ransi oli palannut ja viisi uutta hevosta tuonut etelän markkinoilta. Kun hän lasketti kylän halki jollakin uudella hevosellaan, niin ikkunaan riennettiin katselemaan… Ja siitä kasvoi into kylänmiehillekin, että piti päästä ajelemaan ja katsomaan Ransin hevosia.
Aamusta iltaan olikin Äijälässä miehiä niitä tarkastamassa. Siellä oli niin helkkarin hauskaa. Puolikupposia tehtiin, vaihetusta hommattiin ja kauppojakin hierottiin. Ja viinaa oli. Sillä hevoshomma ei ole paljon somempaa kuin muukaan kauppa, ellei pääse vähän hujutuulelle, että on parhaillaan rohkea kaikkiin toimiin. Ja Ransi oli matkassa tuonut tuliaisia, että kaupat kävisivät rennommasti.
Mooses ei ollut mikään hevosmies, mutta nähtyään pirttinsä akkunasta, kuinka muut laskivat kylän raittia kahakäteen, että höyry nousi, kasvoi hänessäkin intoa ja tuli semmoinen ajelemisen halu, ettei pysynyt sisällä. Hän päätti lähteä ja vaihtaa vanhan Laukkinsa nuorempaan ja vankempaan hevoseen. Ei sillä enää hennonut Laukki-raiskalla rahtiakaan vedättää, se oli käynyt niin vaivaiseksi takapariltaan. Mutta Mooseksella ei ollut sipikkaa, eikä liistereellä viitsinyt lähteä ajelemaan Äijälään, jossa oli niin paljon hevosmiehiä koolla.
Silloin sattui Erkki Timonen palaamaan kaupungista ja poikkesi Mutkan Mooseksen mökkiin, juuri kun Mooses mietiskeli hevosen vaihetukseen lähteä. Erkki Timosella oli hyvää tislattua kaupungin tuliaisina, joita hän tarjosi kahvissa Moosekselle, tarjosi pari puolikupposta ja päälle neljä kylmää ryyppyä. Ja hevoskaupoista he koko ajan ryypiskellessään juttelivat. Erkki Timonenkin oli kaupunginmatkalla taas vaihtanut hevosen ja voittanut.
Se lisäsi Mooseksen intoa, ja kun Timonen oli lähtenyt, meni Mooses juoksujalassa naapuriin ja pyysi sipikkaa lainaksi.
"Mitä sinä, vanha mies, teet sipikalla? Eihän se ole kuin hevosmiesten ja poikahuijarien reki", tiedusteli naapurin isäntä.
Mutta Mooses selitti, että hänkin tahtoi kerran eläissään ajaa sipikalla. Ja sai naapurilta vastamaalatun, korkeasevisen sipikan lainaksi.
Timosen viinoista Mooses oli päässyt siksi huljutuulelle, että kuvitteli jo olevansa tottunut hevosmies. Tallissa jo läimäytteli Laukkia ruoskalla, että tavat ja lahjat nousisivat. Sillä niin hän oli kuullut hevosmiesten tekevän. Ja karjui ja mellasti muutenkin, että kummalta kuului. Oli ikuinen onni, ettei sattunut akka kotiin: olisi tainnut Moosekselle tulla tallista lähtiäiset. Mutta nyt sai elää omin päin ja reuhata minkä mieli teki.
Vihdoin hän sai Laukin valjastetuksi sipikan eteen. Pani korean, punarantuisen raanun vielä sipikan perään riippumaan, niinkuin oli nähnyt muillakin hevosmiehillä olevan. Ja sitten istui rennosti rekeen ja massautteli suullaan…
Laukki oli nuorena ollut hevosten parhaita, ja vieläkin se antoi vinkeää kyytiä, kun tunsi, että Mooses oli vähin maistellut, ja varsinkin kun sipikan eteen joutui. Ja rentona miehenä Mooses ajeli kylän läpi, lakki kallellaan niinkuin oli nähnyt muillakin hevosmiehillä olevan. Ja kun sattui vastaantulija, niin karjaisi ja tempasi ohjista. Äijälän pihaan laski menemään täyttä ravia, että vinkui, ja pysäytti vasta kun Laukki juoksi tallin seinämälle. Pihalla oli miehiä, ja tuvasta kuului ääniä ja hälinää ja pauhua ja juopuneitten loilotusta. Vaihetusta hommattiin, ja Ransi itse liehui kuin tuskassa ja ollen äänessä lakkaamatta. Siinä pihalla oli iso raudikko. Sitä Ransi marhaminnasta talutti ja pyöritteli ympäri sinne tänne ja kehui… Mutta ensiksi Ransi käski Mooseksenkin sisälle ja antoi ryypyt ja liverteli, että nyt hänellä on vasta oikea työhevonen, joka tienestimiehelle sopii. Ja kun kuuli, että Mooseksella oli vaihetushalu, niin kaatoi konjakkia pikariin virkkoen:
"Tätä tavaraa minä en monelle anna, mutta noin ikämiehelle kuin Mooses on…"
Ja Mooses kumosi konjakkipikarin ja kiitteli.
Siinä innostuttiin keskusteluun. Ransi selitti, että hänellä on mainio musta, iso, hyvätekoinen, lihava ja niin vankka että… että siinä se on tienestimiehen hevonen.
Ja väliin maisteltiin.
Kehuivat muutkin, että on uljas musta ja niin komea käynniltäänkin, että naurattaa…
Siitä lähdettiin talliin mustaa katsomaan, Ransi edellä, muita miehiä perässä. Siinähän se seisoi parressaan, musta ja uljaan näköinen.
"Mikä sen on nimi?" kysyi Mooses.
"Alarik. Tämä on sen maailmanmainion juoksijan Alarikin jälkeläisiä", sanoi Ransi ja peräytti Alarikia parresta keskilattialle.
"Onpa kyllä kookas hevonen", ihmetteli Mooses ja kävi tunnustelemaan.
Ransi innostui selittämään:
"Katsos, Mooses, näitä jalkoja… Entäs olkapäät… Sen minä sanon, ettei parempia olkapäitä hevoselle panna. Ja sapsat niinkuin häränpaistit ja lautaselta sievä ja hyvätekoinen ja niin umpireisinen sitten…"
"Ja kaula kaareva kuin padansanka", lisäsi joku joukosta.
"Juuri niin. Semmoista kaulaa näkee hyvin harvoin ruunahevosella. Minä en ole koskaan ennen nähnyt, he, he, he…"
"Entäs silmät sitten! Katsos, Mooses, ne palavat kuin taivaan tähdet, ja kävellessä sillä hulmuaa harja ja ruumis hytkähtelee, että lystikseen reessä istuu", selitti ja kiitteli Ransi ja taputteli Alarikia lautaselle.
"Onpa saakeli soikoon komea värkki", ihmetteli Mooses.
"Mutta annas kun talutan pihalle, että näet", sanoi Ransi ja talutteli Alarikin ulos, pyöräytti pari kertaa ympäri ja jatkoi: "On sillä selvä jalankäynti ja harja niin pitkä ja paksu, että sitä harvoin hevosella näkee… Katsos noita vuohisiakin… Ja niin hyvä syömään, että etelästä tullessakin aivan toisten loppuja pureskeli kuin ketoheiniä…"
Mooses tarkasteli minkä ymmärsi. Kyllä oli kaunis hevonen se Alarik ja paljon isompi kuin hänen vanha Laukkinsa. Olisipa sentään roimaa, kun tuommoisella silkkimustalla pääsisi laskettelemaan pitkin kylää… Ja taitaisipa Leenallakin silmät aueta…
"Vaihda, Mooses, hevonen on semmoinen, jolla pääsee kerjäläistä pakoon", kehoitettiin Moosesta.
"Ei saa hätäillä. Mutta sen minä sanon, että silkkimustalla ajat, jos vaihdat", arveli Ransikin ja talutti Alarikin takaisin talliin.
Mieli teki Mooseksella Alarikia, mutta ei olisi hennonut rahoistaankaan luopua, sillä tietenkin Ransi tahtoi välirahoja melkoisen määrän. Mutta hutikka antoi vauhtia ajatuksille, ja Mooses, niinkuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän, meni Ransin kanssa kuiskailemaan nurkan taakse.
"Vaihtakaa, että päästään harjakannuja juomaan!" huusivat muut heille nurkan taakse.
Mooses tarjoili kättään Ransille, mutta Ransi pudisteli päätään ja naureskeli…
Mentiin sitten uudelleen tupaan, tehtiin puolikupposia ja haasteltiin. Mooses alkoi tulla hutikkaan, kehuskeli jo rahojaankin, ja vaihetusta hierottiin.
"Se on niin komea tien päälläkin tuo Alarik, että naurattaa", kehui
Ransi vielä.
Viimein Mooses innostui, sylkäisi käteensä ja tarjosi Ransille. Mutta ennenkuin Ransi antoi kätensä, sanoi hän:
"Mutta se määräksi, että joka jänistää vaihetuksessa, maksakoon purkajaisia punasen rahan eli sata markkaa… niin, tuossa on käsi… ja asia on niinkuin puhuttu."
Mooses suostui siihen, ja kättä lyötiin ja monta oli eroittajaa. Mooses kaivoi välirahat lompakostaan ja maksoi Ransille.
"Ja nyt Alarik on minun ja Laukki sinun", karjaisi Mooses leveästi.
"Niin on. Ja jo sait saateri vie semmoisen hevosen, että kuorma siirtyy", kehui Ransi vieläkin.
Alettiin maistella harjakannuja, mutta Mooses ei uskaltanut enää ryypätä, pelkäsi päihtyvänsä ja muisteli tulista akkaansa kotona.
"Nyt Alarik valjaisiin!" huusi hän reuhaavasti.
Monissa miehissä valjastettiin Alarik, ja Mooseksen vanha Laukki talutettiin eteiseen kulmuilemaan vanhoja lusteita…
Se oli hurjaa hevosta se Mooseksen Alarik. Se teuhasi ja kuopi ja oli semmoisessa lähdön hassissa, ettei monissa miehin oltu saada sitä valjaisiin. Se näytti todenteolla, että sillä hevosella oli lähtö mielessä, ja Mooses iloitsi jo kyydistä.
"Ajahan varoen, sillä on tuliset lähdöt", varoitteli Ransi, mutta
Mooses virkkoi, kun ohjiin tarttui:
"Olenhan minä vanha suitsimies."
Kuin varjo karkasi Alarik kujasta ulos ja kapaisi vauhdilla tielle päin. Mooseksella oli ohjat tiukalla kuin viulun jänteet, ja reilusti hän koetti istua sipikassa… ja pidätteli ja vihelteli ja tyydytteli Alarikia samoin kuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän. Ja tielle päästyään Alarik asettuikin kävelemään eikä näyttänyt enää olevankaan kovin virkku. Ei ollut Mooseksen mielestä oikein roima käynniltäänkään… häntä ei kävellessä heilahtanut aisasta aisaan eikä harja hulmunnut niinkuin olivat kehuneet…
Mooses koetti kerran massauttaa suullaan, jotta näkisi kuinka arka se oli hoputukseen. Mutta Alarik ei näyttänyt suun muistuttamista kuulevan… ei toista eikä vielä kolmattakaan kertaa. Se kävellä vätysteli kuin vanha koni ja astui verkkaan. Mutta Mooses oli tulisissa ajatuksissa, ja hänestä tuntui, että tarvitsisi saada vauhtia… Ja tempaisi ohjista melko tanakasti ja hihkaisi… Mitä helvettiä…?
Eihän se muuta kun puisteli päätään eikä liioin kävelyäkään parantanut… Jo vimmastui Mooses, noitui ja riuhtaisi ohjista minkä jaksoi ja napsautti ohjaspuolella kyljille…
Ja se lähti juosta lynkyttämään, mutta eihän se vielä ollut kuin lehmänkäyntiä hyvään hevoseen verrattuna…
Moosesta alkoi pistellä vihaksi ja mieleen muistui, että entäs jos häntä olikin petetty…
Hän suuttui silmittömästi, viina nousi päähän yhä enemmän, ja hän kiskoi sipikan pohjalta rahnikoidun ruoskansa, jolla oli Laukki-raiskaa piessyt… ja nousi hyvään asentoon ja iski Alarikia pitkin kylkiä ja poikki lautasia, että maailma lauloi…
Mutta sitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, mitä saisi takaisin… Kun Mooses parhaillaan vinguttaa ruoskaansa, sävähtää sipikan sevi tuhannen palasiksi, ja Mooses näkee Alarikin takapään nousevan ja laskevan… nousevan ja laskevan… ja kuulee kavioiden vinkuvan ihan korvainsa ohitse…
"Vai niin… vai tämä silkkimusta… potkuri ja häntyri ja perkele koko värkki…"
Ja vihapäissään hän iskee yhä ruoskallaan, kunnes sipikan sevi on tuhannessa linkussa ja hän kuulee jonkun huutavan ja nauravan ja nimeään mainittavan…
Pian katoaa humala päästä, ja hän kääntää takaisin aivan läheltä kotimökkiään. Hän on kuulevinaan Leenan äänen portailla, mutta ei uskalla taaksensa katsoa. Ajelee särkyneessä sipikassa istuen Äijälään päin, katkera katumus mielessään…
Kun hän vähän ajan kuluttua sieltä palaa, on hänellä valjaissa vanha
Laukkinsa, mutta yksi punainen raha on vähentynyt hänen lompakostaan…
Ja mitä vielä naapuri vaatinee sipikasta, jonka Alarik oli säpäleiksi
potkinut…