KULLAN KOTI
Suuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.
Talvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet roihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun revontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän kalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli suuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat eivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän pitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli utukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin turvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana enkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin kuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan…
Ja hyvin hämärässä näin jo kuusen latvasta Kontiovaaran lumisen huipun… Sen takana oli se siintävä järvi, jonka pohjukassa oli niemen nenä ja niemellä kultani hauska koti…
Kesäisin oli sinne pitkät taipaleet, äärettömät erämaat kuljettavina. Oli virtoja välillä, järven selkiä ja alastomia soita. Mutta virtojen poikki uitiin tukilla, järvenselät soudin kalamiesten ruuhilla ja alastomat suot hyppelin mättäältä mättäälle. Oli niin hauska minun matkani, niin riemuinen oli rintani, ja yksin iloissani laulelin:
"Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita…"
Talvella hän hiihti minua vastaan Kontiovaaran paljukalle, josta näki kauas siintävää saloa pitkin. Meillä oli omat merkkimme pitkän petäjän kyljessä, ettemme kumpikaan harhaan menneet, vaan tapasimme siinä joka kerta.
Minä löysin kultani kodin kerran talviyönä, kun eksyksissä hiihtelin halki asumattoman erämaan. Monen vaaran laelle olin hiihtänyt, laskenut juurelle ja taivaltanut laaksoja ja kumpuja pitkin. Nousin viimein Kontiovaaralle… näin kuun valossa suuren, valkoisen järven ja tummat kuusikot sen rannoilla. Sinne minä hiihdin, ja järven päässä oli koivikkoniemi ja niemellä talo, kultani koti. Silloin alkoi ystävyytemme ja siitä lempemme.
Kävin usein kultani kodissa. Kontiovaaran petäjällä hän oli vastassani, ja siihen hän minut saattoi. Me aioimme rakentaa oman kodin järven toiselle rannalle, männikköniemen nenään. Siellä oli hyvää peltomaata ja niemen juuritse juoksi joki ja talon kohdalla kohisi koski, meidän koskemme. Niin me tulevia päiviä kuvittelimme, kun Kontiovaaran petäjällä hyvästelimme. Niin me tuumailimme, että muun maailman unhotamme…
Kesäisin, kun kultani kotiin menin, sytytin nuotion järven rannalle. Hänpä näki savun nousevan, arvasi ystävänsä olevan tulossa ja souti järven poikki noutamaan… Hänellä oli oma pieni ruuhensa, jolla yksin kulki kalassa, ja sillä hän minut souti, nouti, saattoi takaisin. Oli niin hauska katsella kesäiltoina, kuinka hän kiireesti työnsi ruuhensa vesille, istui teljolle ja tarttui tanakasti airoihin. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka soutaessa oli yli olkapään. Ilta-aurinko kultaili hänen hiuksiaan ja punaposkiaan, ja vähän väliä hän silmäili taakseen, seisoinko minä rannalla. Hän viuhtoi huivillaan iloissaan, ja minä vastasin puhaltamalla tuohitorveeni…
Me olimme päättäneet asiamme. Syyskuun raikkaana päivänä läksin häntä viimeistä kertaa noutamaan entisestä kodistaan. Entiseen tapaan sytytin nuotion järven rannalle ja odotin tutun ruuhen tuloa… Mutta se viipyi… viipyi… Vihdoin soutaa vanha mies isossa veneessä, soutaa verkalleen kuin tahallaan minua kiusaten. Siellä tulee hänen isänsä minua noutamaan…
"Missä Anna on?"
"Hukkui eilen, kun semmoisella myrskyllä läksi yksin kalaan."
Hän sanoo sen tyynesti, mutta ääni värähtää, ja hän pyyhkii kyyneleen poskiltaan…
Olen kulkenut kullan kodin ohi talvisin — eivät hymyile ikkunat minulle — olen kesäisin järvellä soutanut… vesi ei ole sinervää kuin ennen; Kontiovaaran petäjään ei ole tullut merkkejä, ja tuolla etäällä odottaa männikköniemi turhaan uusia asukkaitaan…
Mutta siitä on mieleni hyvä, ettei kukaan tiedä, missä on se suuri ja sininen erämaan järvi, joka vei kultani, eikä kukaan löydä petäjää, jossa meidän merkkimme ovat, — eikä kukaan tiedä paikkaa, jossa oli vaaleakutrisen Annani koti, oman kultani olinpaikka. —