HALLAA PELÄTESSÄ
Heinänteko oli loppunut.
Hän palasi Takasuolta viimeisiä heiniään latoon panemasta, ja elokuu oli jo lopullaan. Poutaa oli ollut koko päivän, taivas kirkas ja pilvetön, mutta tuulen henki oli ollut pohjoisessa ja nyt illan tulien tyyntynyt.
Hän käveli ripein askelin polkua pitkin, joka kuivia maita hakien kierteli jänkkiä, kaasikoita ja silmäkkeitä kankaiden poikki ja johti Takasuolta kylään. Kontin kannakkeet painoivat olkapäitä, ja metsässä haittasi jo pimeäkin kulkua. Ilta alkoi jo loppua, hämy muuttui yhä sankemmaksi, ja ilma tuntui kylmenevän. Taivas oli kirkas, ja siellä täällä vilkkui jo joku tähtikin. Ei pilveä näkynyt etelällä eikä pohjoisellakaan…
Hän silmäili taivaalle ja tunsi, kuinka ilma oli kylmennyt ja tuuli tyyntynyt. Ettei vain tulisi hallayö! Hän säpsähti ja sai kuin uusia voimia kävelläkseen.
Hän oli sieltä kylältä pienen talon omistaja. Ahkeruutensa avulla ja säästäen hän oli saanut oman maatilkun, mutta velkaa oli jäänyt. Oli ollut näinä vuosina niin paljon kuluja, ettei ollut kyennyt kuin osaksi velkaa lyhentämään… Jos nyt tulisi halla ja veisi kaiken hänen toivonsa…!
Hänen vankka, harteva vartalonsa värisi, kun hän muisteli entisiä hallan tuhotöitä ja niitä raskaita vuosia, joina oli täällä taistellut ja ahertanut. Niukan hän oli saanut palkan kovasta työstään, ja kerran oli halla vienyt niin, ettei siementäkään saanut.
Tänä kesänä hän oli toivonut runsasta satoa. Pellot näyttivät niin kauniilta ja lupaavilta. Kun viikon tai kaksi vielä saisivat tuleentua rauhassa, niin jyvä olisi valmis ja runsas sato tiedossa. Mutta jos nyt tänä yönä halla vie, niin kolkko talvi on edessä. Hän muisteli, kuinka vähissä kotona jo olivat viljavarat. Oli vielä pari leipomusta jauhoja ja pari hehtoa ohria, aitan ullakolla, siemeniksi säästettynä…
Kuinka eläisi talven, pitkän talven?
Kovaa oli ollut Lompolan Antin elämä lapsuudesta asti. Ensin mierolla ja sitten renkinä ja tukkilaisena. Mutta säästäväinen ja ahkera hän oli ollut, ja mieli oli aina kaivannut omaa maatilkkua, jolla saisi kaiken kuntonsa yrittää… Ja hän olikin onnistunut ja saanut pienoisen talon, kaukana hallanarassa Perä-Pohjolassa.
Siitä hän syventyi muistoihinsa, näihin kolmeen viimeksi kuluneeseen vuoteen, jonka ajan oli ollut naimisissa. Anna, hänen vaimonsa, oli ison talon tytär, johon hän jo tukkilaisena tutustui. Anna oli ollut hento ja hemmoiteltu lapsi ja vanhempainsa silmäterä. Ja kun hän vastoin heidän tahtoaan meni Antille, hylkäsivät he hänet eivätkä enää tahtoneet hänestä kuullakaan. Mutta Annassa olikin enemmän voimaa kuin oli luultu. Kun Antti toi hänet köyhään kotiinsa, itki Anna ilosta ja lupasi totutella ahkeraksi ja säästäväiseksi emännäksi…
Nämä kuluneet kolme vuotta olivat olleet niin hauskoja ja lyhyitä. Vaikka puutteitakin toisinaan tuntui tulevan, eivät he kumpikaan nurkuneet, toivoivat parempia aikoja ja viljavampia vuosia. Säästäen olivat eläneetkin. Heinänteossa ja leikkuuaikana olivat pitäneet päiväläisiä. Mutta Antti ei ollut sittenkään kyennyt maksamaan kaikkea velkaansa. Koron oli kuitenkin vuosittain suorittanut ja aina vähän pääomaakin lyhennellyt. Mutta kuluneena talvena oli ollut työtä ja tuskaa, että sai koron maksetuksi… Kuinka kävisi tulevana talvena, jos halla veisi viljan?
Itsensä vuoksi hän ei nytkään surrut, jos sekin kova vielä pitäisi kokea, että halla veisi kaiken toivon, mutta vaimonsa vuoksi hän huolehti. Anna ei ollut sellainen kuin muut naiset. Hän oli niin hento ja herkkä, että otti kaikki niin pahaksi ja usein itki sitäkin, että hänen, Antin, piti yli voimainsa raataa… Jos kaikki vie… Kuinka lohduttaisi Anna-parkaa, joka kaiken kesää oli toivonut sitä aikaa, jolloin saisi satoisasta viljasta leipää leipoa! He olivat kumpikin toivoneet… ja monesti jo iltaisin puhelleet, kuinka hauskaa olisi talvelle lähteä, jos tulisi hyvä vuosi…
Antti oli tällä matkallaan viipynyt jo kolme päivää, sillä hänellä oli ollut paljon työtä heiniä kootessaan. Anna oli varmaan häntä vartonut ja kai jo hyvin huolissaan, kun häntä ei alkanut kuulua ja taivaskin näytti seestyvän…
Antti nousi korkean vaaran laelle, josta polku kulki. Se oli laajanlainen vaara; siinä körötti vielä huipulla muutamia kelohonkia, jotka olivat siihen jääneet, kun kulovalkea entisinä aikoina siitä hävitti salskean männikön. Sieltä näki kauas laajaan, asumattomaan sydänmaahan. Hän istahti kivelle polun viereen vähän levätäkseen ja kaivoi piipun ja kukkaron esille. Vaaran laella tuntui ilma lauhemmalta kuin korven poikki tullessa. Mutta kirkas ja sees oli taivas, ja pohjoisessa näkyi punertava vinkka kuin railo tumman meren laidassa. Hiljaa, kuin nukuksissa, tuntui luonto olevan tai niinkuin aavistaisi jotain oudompaa. Suuri, synkkä erämaa, joka lepäsi siinä hänen ympärillään äänettömänä ja iltahämyn sumussa, näytti hänestä kaamealta ja kylmältä kuin jättiläishauta, tahtoen kolkkoon poveensa kaikki ne, jotka täällä työläästi kiskoivat jokapäiväisen leipänsä maan karusta kamarasta.
Mutta lännestä sentään jo vilkkui parin vaaran välistä palanen leveän joen kirkasta pintaa ja etelänpuolisilla vaarain kupeilla hienoa usvaa kuin keveää pilveä. Takaapäin, siellä, mistä Antti oli tulossa, siinsi pienoinen järvi vaarain välistä kuin siihen puserrettuna ja sen rannoilla niitty, Takasuo… Antti oli vielä näkevinään oman latonsakin, joka häämöitti metsän laidassa.
Hän kopisteli tuhan piipustaan, sovitteli kontin kannakkeita olkapäille ja alkoi jatkaa matkaansa ripein askelin. Siitä laski polku vinosti vaaraa alas, jyrkimpiä kallionkielekkeitä kierrellen. Ja niin luikerrellen se vei laaksoon, jossa pysähtyi jänkän laitaan. Se oli kylmä suo, puuton ja pehmeä; sen poikki olivat niittymiehet kantaneet polkupuita. Siinä alkoi ilma tuntua kylmemmältä, ja siihen sopi pohjatuuli vaarain välistä viimaamaan. Kun Antti astui porraspuille, säpsähti hän, sillä ne olivat kuurassa. Vihvilä ja sara, jotka väkisinkin olivat suolle kasvaneet, toljottivat toikkoina ja kovina kuin kynttilät… Täällä oli jo halla hereillä, vaikka vasta oli ilta käsissä…
Hän koetti jouduttaa kulkuaan. Hänestä tuntui kuin hän vielä ehtisi jotakin pelastaa, jos pääsisi kotiin. Puolijuoksua hän pani suon poikki, nousi taas kanervaiselle kankaalle, hauskalle kuivalle maalle, ja riensi kuin takaa-ajettuna mutkittelevaa polkua pitkin… Ei hän muistanut väsymystään, ei tuntenut kontin painoa hartioillaan, ei sitäkään, että hän oli koko päivän tehnyt työtä, melkein mitään syömättä, sillä eväs oli loppunut kesken. Hän muisti vain rakkaita peltojaan mäen laidassa, kotia ylempänä… muisteli rakastetun vaimonsa kasvoja ja suurten sinisten silmäin ilmettä… ja mieleen tuli hallan hävitystyön pelko…
Ja vihdoin loppui kanervainen kangas, ja polku nousi taas vaaralle. Ilta oli ehtinyt yhä enemmän muuttua hämyksi, ja yhä useampia tähtiä alkoi vilkkua taivaalla. Ehdittyään korkeimmalle huipulle hän silmäsi sivulleen ja näki kuun täytenä ja kirkkaana nousevan kaukaisen Lemovaaran kuusten takaa… niin kirkkaana kuin talvi-iltoinakin. Mutta edessään hän näki jo kotikylän, näki leveän vuolaan virran, pitkiä, kapeita saaria siinä ja latoja ja heinäsuovia saarten selillä. Kylä oli viettävällä joentörmällä, takanaan laaja ja luja vaara, jonka kyljiltä peltoja vilahteli. Hän oli näkevinään omankin kotinsa kylän yläpäässä ja joudutti yhä kulkuaan…
Hän poikkesi valtapolulta, oikastakseen suoraan kotia kohden.
Oikopolkua mennen hänen tuli kulkea Känsä-Topiaksen pirtin sivu…
Topiaksen pirtin ovi oli vielä selällään, ja akkunasta pilkahti sammuvan tulen viimeisiä silmäniskuja. Antti aikoi samaa vauhtia mennä pihan poikki, kun kuuli nimeänsä mainittavan ja näki ukon seisovan kujalla, taivasta tähystellen.
"Vasta täällä kävi emäntäsi, Anna, tiedustelemassa… Tuntui olevan huolissaan, että mihin olet joutunut… Mutta minä jo sanoin, että tulee se sieltä, kun saa heinänsä korjuuseen, ja pitkä on matkakin Takasuolta", sanoi hän Antille.
"Olihan siellä työtä. Kun olin yksin, kävi latoon pano hitaasti ja hankalasti", vastasi Antti ja astui hikeä otsaltaan pyyhkien Topiaksen luo.
Kuin ennen jo olisivat sopineet, alkoivat miehet tähystellä taivasta ja nousevaa kuuta, jonka ylälaita jo näkyi vaaran takaa. Katselivat tuokion eikä kumpikaan virkkanut mitään. Pahaa molemmat aavistivat.
Topias vihdoin arveli:
"Jos pilven saisi etelälle, niin ei kaikki toivo olisi vielä mennyttä. Voisi alkaa aamupuoleen käydä tuulenhenki, ja jos vielä pilveäkin kasvattaisi…"
"Miten lienee. Tullessani Kärmejänkän poikki olivat porraspuut kuurassa ja heinänkorret jäässä", sanoi Antti alakuloisesti.
"Niin, niin, sitä tietä se halla on ennenkin tähän kylään osannut", vastasi siihen Topias surumielin.
"Kaikki vie!" sanoi Antti kolkosti ja lähti huoaten astumaan kotiaan kohden. Hän syytti itseäänkin. Miksei hän aamulla, kun näki tuulen kääntyvän pohjoiseen ja taivaan seestyvän ja tunsi ilman kylmenevän, jättänyt heinätyötään Takasuolla sikseen ja rientänyt kotiin! Hän olisi kuitenkin ehtinyt edes vähän leikata, siemenen verran… Tuleentumattahan ne pellot vielä olivat, aivan vihantina, mutta ehkäpä niistä keräten sentään olisi jotakin saanut…
Hän oli ehtinyt aidan taakse, jonka toiselta puolen alkoi hänen maansa. Hän näki jo peltonsa siinä edessään, ja rannempana pohotti kartanokin, varsinkin pirtin katto, jota vaaran takaa nouseva kuu sopi hopeoimaan.
Mutta ehdittyänsä mäkipellolle, joka oli hänen paras viljantuottajansa ja josta huonoinakin vuosina oli eroittamalla siemenen apua saanut, hän säpsähti ilosta. Melkein puoli peltoa oli kuhilaalla… sievinä pyrröinä siinä töröttivät kuun valossa… Anttia ihmetytti. Olisiko Anna…?
Ohi mennessään hän sivalsi kuhilaasta muutaman tähkän käteensä… Anna oli kesken kaiken muun työnsä rientänyt pellolle… se raukka oli varmaan raatanut yli voimainsa saadakseen edes siemenen verran pelastetuksi… Voi sitä hyvää kumppania!
Ja jyvää tunnustellessa se tuntui pehmeältä, ja pusertaessa roiskahti siitä valkoista maitoa…
"Jyvä on nyt alimmillaan", virkkoi hän itsekseen ja riensi piennarta pitkin kartanoon.
Kuistin ovi oli vielä auki. Hän meni hiljaa kuistin läpi, pääsi porstuaan ja avasi äänettömästi pirtin oven. Riisui kenkänsä kuivamaan ja astui sukkasillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, porstuan peräkamariin.
Anna oli jättänyt kynttilän sammuttamatta ja nukahtanut Anttia odotellessaan. Mutta lämpimän illallisen hän oli huolehtinut uuniin. Junno, heidän pieni poikansa, nukkui omassa vuoteessaan. Antti sovitti peitteen paremmin pienokaisen päälle… katseli hetken pojan sieviä kasvoja… hymyili hiukan ja huokasi sitten syvään… ja lähestyi sitten vuodetta, jossa Anna nukkui. Tämä nukkui rauhallisesti niinkuin se, jolla on hyvä omatunto ja joka on tehnyt päivän työt. Kuinka kaunis Anna oli nukkuessaan! Tyttövuosien tumma puna oli poskilta vähän vaalennut ja ikäänkuin puhdistunut. Antti katseli häntä kuin pyhää olentoa ja tunsi syvällä sydämessään nyt rakastavansa vaimoaan enemmän kuin koskaan ennen. Kuinka se raukka oli kokenut raataa, vaikka oli niin hento ja vähäväkinen! Ja kuinka hän huolehti heidän toimeentulostaan… Kun vain saisi pysyä terveenä, että jaksaisi tehdä työtä, niin ei hänellä olisi hätäpäivää… Eivät ne sitten pystyisi heidän onneaan hajoittamaan, kun hän saisi velan maksetuksi… Olisipa nyt tullut runsas vuosi! Silloin hän saisi uudisviljelyksensä valmiiksi… uuden navetan lehmiä täyteen… ja ottaisi palvelijoitakin, ettei Anna paran tarvitsisi heikoilla voimillaan enää raataa…
Onnellisessa mielessään hän tuli kuin huumauksiin. Hän istahti vuoteen laidalle, suuteli Annan valkoista sileää otsaa ja pyyhkäisi pois kiharan, joka oli valahtanut ohimolle…
* * * * *
Mutta aamulla auringon noustessa oli nurmi valkoisena huurteena, ja pelloilta kimalteli kuin timantteja vihannoivien tähkäpäiden siikasista…
Halla oli jo käynyt — ja ottanut kaikki…