XXII.
Juhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili nurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa metsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet kokkotulien jätteet.
Hymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle ja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena aviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit, valmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja kamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut.
— Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen… Antaa hänen nukkua nyt tarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt somaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä…
Iisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa kärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti portaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä vielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen lypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla sipristellen silmiään.
Kovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko yön siinä jytistivät… heh… saivat kai kerrankin tarpeekseen.
Rengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös ollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella kädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia ja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen pirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu oli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava potkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet yläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä nukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää kaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä täyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi, kun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi.
Kello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen kinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut.
— Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis.
Iisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus.
— Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään.
* * * * *
Oli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma sisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat menneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli nukahtanut kamarin sänkyyn.
Iisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin lujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli kuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu.
Saatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi hellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa. Häntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli heittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan kuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari kertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta.
— Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin.
— Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään hakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen, muuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No, perhana!
Taava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos ja käveli joelle jotain tehdäkseen.
Muisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki olikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla ja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta mitään ei kuulunut.
— Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin puhallus antaa unilahjaa miehelle.
Tuli räätäli Romppasen poika ja katseli isännän puuhia.
— Nuusperi ei ole kotona. Se näkyi tänä aamuna säkki selässä menevän
Kuivalaan päin, tiesi poika.
— Lie mennyt kylään, murahti Iisakki ja kaiveli avainta nurkanpään kolosta, jossa se säilytettiin silloin, kun Nuusperi ei ollut kotona.
Saatuaan avaimen ja päästyään kauppaan, ihmetteli Iisakki sitä sekasortoa, mikä siellä vallitsi. Myymäpöydällä oli Nuusperin likaiset housut ja kuluneet kenkärajat. Tavaratkin olivat kovin vähissä ja huiskin haiskin hyllyillä.
Iisakki löysi sikaarilaatikon ja maksoi sen rahalaatikkoon, jossa romisi vain yksi kymmenpenninen. Pisti kaupan puolesta sikarin hampaisiinsa ja kun tuntui viileämmälle kuin ulkona, istui selailemaan tilikirjoja.
Käänneltyään lehtiä, seivästyivät Iisakin silmät eräälle sivulle ja häneltä pääsi haikea kirous.
— Mitä se Nuusperin perhana on tähän piirrellyt?
Nuusperi oli joutohetkinään piirrellyt tilikirjoihin kaikenmoisia kuvia ja koukerolta, viitsimättä vaivata päätään numeroilla ja muilla asiaan kuuluvilla merkinnöillä. Olipa piirrellyt sinne tänne koiria, isoja ja pieniä, luppakorvia ja pitkähäntäisiä rutkaleita ja kun se oli väsyttänyt, jatkanut kissoilla. Niitä oli toinen sivu aivan täynnä. Alanurkassa oli köyryselkäinen mirri, jonka hännän Nuusperi oli ulottanut sivun laitaa yläreunaan saakka. Alareunaan oli koristeellisesti kirjoitettu:
"Mahraaks' tämä lysti kauanki' kestää?"
Iisakki kirosi nyt jo niin, että lesken tupa heilahti, ja käänteli edelleen lehtiä. Yhä edelleen samaa. Aiheet olivat vaan muuttuneet. Yhdellä sivulla puski kaksi äkäistä sonnia vastakkain. Toisella kaksi äijää tavoitteli naisihmistä, joka helmojaan kokoillen ja taakseen vilkuen näytti pakenevan. Alareunaan oli se juutas kirjoittanut:
"Tässä on Rietula ja tässä Iisakki ja vaimoihminen on Eedla."
Iisakki löi kiroten kirjan kiinni. Hänelle oli samalla selvinnyt, mihin Nuusperi oli mennyt ja mitä varten hän oli pirullisia kuviaan kirjoihin piirrellyt.
— Jo teki jutkun, perhana, mutisi Iisakki sulkiessaan kaupan oven ja pistäessään avaimen taskuunsa. Kauppa tulisi nähtävästi olemaan suljettuna, koska Iisakki tallensi avaimen.
— Jo pilasi mittumaarin, pirulainen, mutisi Iisakki vielä noustessaan
Mikkolan pihaan.