REPOLAISEN HERNEKEITTO.
Mirriläiset olivat kylväneet keväällä peltoonsa hernettä ja syksyllä kutsuivat Repolaisen keittämään hernesoppaa, joka oli näitten mirriläisten, nytkyttelijöitten, mieliruoka.
Isäntämirri lähti Repolaista hakemaan. Tuli touhuten Mikin mökille ja kopisteli piipullaan saapasvarteensa.
— Tuota… jos lähtisit sinne Mirrilään herneitä keittämään. Tuli keväällä kylvetyksi ja hyvin ovat kasvaneet. Ei osaa ne meidän emännät laittaa hernesoppaa.
Repolainen tästä hyvilleen. Nytpä hän saakin talvekseen herneitä. Keksisi vain keinon, että saa siepatuksi herneet pussiinsa. Kantaa ne sitten iltapimeällä mökilleen.
— No, jos tuota lähtisi, lupasi Repolainen. — On sinun kuitenkin annettava joku kappa niitä herneitä sitten palkakseni, kun se on niin kovaa työtä, se herneiden keittäminen.
— Vai kappa! suhahti isäntämirri ja sylkäsi Repolaisen varpaille. —
Tokihan tuo semmoisesta työstä vähempikin riittää.
— Samahan tuo, jos vähemmänkin… lähtään touhuun, että saadaan keitto joutumaan puolisiksi.
Vikiteltiin Mirrilään.
Repolainen sanoi keittävänsä herneet kodassa, jossa oli jo joskus ennenkin näyttänyt mirriläisille keittotaitoaan.
Isäntämirri kantoi kotaan herneitä ja kaasi pataan. Repolainen laitteli tulta alle ja neuvoi isäntämirriä menemään töilleen. Hän kyllä saisi tämän keittämisen toimeen yksinkin.
Isäntämirri jätti Repolaisen pataa hoitelemaan, ja kun ei näkynyt siinä muitakaan nakattajoita seutuvilla, haki Mikko pussinsa ja mätti herneet padasta siihen ja vei ladon alle piiloon.
Toi sitten pieniä kiviä ja romautti ne pataan.
Pitää sanoa niille maukujille, että herneet saivat liian lämpimän ja muuttuivat semmoisiksi.
Kohta tulikin emäntämirri keitosta suolaa maistamaan ja otti niitä
Repolaisen tuomia kiviä padasta suuhunsa.
— Mitä kummaa, nämähän ovat ihan kuin kiviä, ihmetteli. Mikkokin päivittelemään:
— Voi kuitenkin, mikä tuli, kun paloi herneet ihan piloille. Ei tästä nyt syömään päästä, ennen kuin uudet herneet on keitetty.
Mirrimuori motkotti, mutta toi herneitä pataan ja varoitteli Mikkiä niitä polttamasta.
— Kyllä minä koetan katsoa, etteivät kovetu semmoisiksi kuin nämä ensimmäiset, lupasi Mikko.
— On siinä kokonainen kappa herneitä, virkkoi Repolainen itsekseen katsellessaan pataan ja odottaessaan tilaisuutta pistääkseen ne pussiinsa. Ei sattunut tällä kertaa mirriläisiä kartanolle, ja kohta hiipi Mikko taas kodasta hernepussineen, tällä kertaa varovaisuuden vuoksi metsään.
Mirrivaari köntti nälkäisenä kotaan vähäistä myöhemmin, kun Mikko oli ehtinyt kantaa uudet kivet, tällä kertaa edellistä vähän suuremmat, pataan.
Hikisenä oli Repolainen puuhaavinaan ja kehui mirrivaarille varmasti keiton syntyvän.
— Eikö sitä jo pääsisi syömään, kun tässä nälkä ahdistaa, sanoi mirrivaari ja pitkä sylki valui suupielistä.
— Kyllä kai sitä pian päästään.
Mikki hämmensi pataa ja hääräsi.
— Mitenkä ne herneet niin kolisevat siellä padassa? kysyi mirrivaari ja veti kauhalla herneitä esille.
— No, voi mikä tuli, alkoi Mikko taas valittaa. — Kun herneet turposivat ensin noin suuriksi ja nyt ne paloivat liian kovalla tulella.
— Etköhän sinä taas jutkuta meitä mirriläisiä, murisi vaari ja mätkäytti kiven pataan.
— En jutkuta, se on ihan varma. Ei puhuta muille mitään koko asiasta, vaan pannaan uudet herneet pataan, niin varmasti hyvä tulee.
Mikäpähän siinä auttoi muukaan, kuin tuo vain uudet herneet Repolaiselle. Ne pantiin pataan ja mirrivaari istui kodan kynnykselle vahtimaan.
Nyt kun saisi tuon vaarivätyksen tuosta lähtemään, niin kapan tästä vielä saisi herneitä pussiinsa, mietti Repolainen.
— Tuota… tähän keittoon pitäisi laittaa nyt suola, mutta sitä ei näy täällä olevan, sanoi Mikko. — Mutta haekin salaa, etteivät toiset näe ja siitä arvaa täällä olevan uuden keiton tekeillä.
Vaari lähti suoloja hakemaan ja Mikko mättämään herneitä padasta vakkaan, jonka siinä kiireessä sattui saamaan käsiinsä. Vei siitä vakan, läpätti, ladon alle ja kaatoi nyt jo suurustejauhot pataan, ettei herneiden häviötä huomattaisi.
Vaari toi suolat, ja kohta oli puuro valmis.
Mirriläiset hotkimaan ja maistelemaan.
— Mikä ihme siinä on, kun ei näy puurossa yhtään hernettä, sanoi emäntämirri ja sylkäsi äkeissään vatiinsa.
Isäntämirri hämmenteli ja tarkasteli pataa, ja kun ei sieltäkään löytänyt yhtään hernettä, alkoi sähistä ja syljeksiä ja katsella asetta Repolaista kylvettääkseen.
— Tuota… vähänpä teillä on järkeä, kun ette käsitä, että herneet aina leviävät suuruksen sekaan, kun keitto oikein onnistuu, sanoi Mikko.
— Älä viisastele!
— Annetaan sille keppiä!
— Pistetään tuli häntään semmoiselle keittäjälle!
Repolainen katsoi olevan sopivan ajan lähteä, ja kun mirriläiset katselivat aseita, peitotakseen Mikin, oli tämä jo kaukana metsätiellä menossa hernepusseineen.