IX.
Risto istui rantakivellä pää käsien varassa. Mietteet kulkivat kotona.
Siellä häärii työväki niityllä. Aamulla on jo auringon noustessa otettu selkään eväät ja viikatteet ja kiemuroivaa, kasteista polkua myöten on menty niitylle. Koneniittäjä tulee vastaan, taluttaen märkiä väsyneitä hevosia. Itse hän ei väsymystä tunnekaan. Yön vilpoisa ilma ja voimakkaat tuoksut ovat karkottaneet unen ja poistaneet väsymyksen. Kyllä hän sen tiesi, oli itse ollut niin monta yötä konetta ajamassa.
Päivällä ovat jo naisetkin haravoineen mukana ja päivällislepo on suloinen ladon kupeella.
Onkohan Elina Särkän niityllä? On se aina ennen ollut. Kun olisi kotona ja kotiniityllä, voisi pistäytyä Särkän puolelle Elinan luokse.
— Mitä mies miettii?
Risto heräsi ja kääntyi katsomaan. Villehän se oli, tunsipa sen jo äänestäkin.
— Kotipuolen asioita vain.
Ville katseli sopivan kiven istuimekseen.
— Sinnepä ne ajatukset kulkevat, myönsi Ville.
— Sinunkin, vaikka on miehellä tyttö täällä.
— Vain puoliksipa se poistaa koti-ikävän. Onhan, että on jonka luokse menee, kun ikävä alkaa raastaa.
— Onkohan tämä koti-ikävä tosiaankin lapsellisuutta vai mitä, arveli Risto. Siitä kärsivät täällä kaikki kunnon pojat. Polsevikit eivät näy välittävän, hauskaa kehuvat olevan hutsujensa kanssa.
— Kun saisi edes heinä-ajan olla kotona.
Vaiettiin. Kaupungista kuului kirkonkellojen soitto ja rattaiden räminä. Pojat puhuivat mielitietyistään. Se oli kuin kahden kylläisen sydämen purkamista. Villekin sanoi rakastavansa tyttöään niinkuin vain mies voi rakastaa. Kertoi hänestä kaikkea toverilleen.
— Kohta kihlaudumme, ja kun saan loman, niin vien hänet kotiani katsomaan. Kirjoitin siitä jo siskolle ja äidille.
Pojat nousivat kävelemään rantatielle. Ei ollut vielä kiirettä kasarmille ja kaupungilla hyppääminen ei huvittanut.
Joku sotapoika oli tullut sinne heilansa kanssa kuhertelemaan. Pojat etenivät vielä vähän matkaa. Ei kuulunut muuta kuin laineiden hiljainen lipatus rantakiville.
Muutaman pensaan varjossa oli rakastava pari istumassa. Eivät huomanneet tulijoita.
— Katso, tuollakin on… sanoi Risto.
Ville seisahti ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. Siellähän oli hänen tyttönsä toisen sylissä!
— Perkele! sähähti poika hampaittensa lomasta. Tule pian ja ole hiljaa.
Pojat saivat hyvän piilopaikan, josta heitä ei huomattu. Ville tähysteli oksien lomitse, kädet nyrkiksi pusertuen ja aukoillen, silmissä outo kiilto.
Risto oli hämmentynyt niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän kuvitteli olevansa Villen asemassa ja raju viha kuohahti hänessä. Että tyttö saattoi olla noin kavala ja häpeämätön! Kaikkea kaunista oli hän uskotellut Ville paralle ja teeskennellyt olevansa toinen kuin oli.
Olivatko kaikki tytöt samanlaisia? Mitä jos Elinakin?
Risto oli kuullut tuosta tytöstä vain hyvää ja nähnyt hänet monta kertaa ja ollut valmis itsekin uskomaan hänet kunnon tytöksi.
Poika halaili ja puserteli tyttöä. Tyttö ei vastustellut, salli tapahtua kaiken.
— Etkö mene lyömään luota roistoa? kähisi Risto.
— En. Rypeköön saatana vain kenen kanssa haluttaa. En koske mokomaan elukkaan sormellanikaan enää! Voi helvetti!
Kuhertelijain lemmensyleily ei ollut vielä lopussa, kun Ville hyökkäsi kuin eläin piilopaikastaan ja karjasi:
— Sinä saatana petit minut!
Kauhu kivetytti heidät paikoilleen. Poika, joka oli samasta komppaniasta kuin Villekin, hävisi pakoon, mutta tyttö jäi paikoilleen, punastuneena ja häveten.
— Tule Risto, mennään pois! Ei kannata enää ajatella oikeata rakkautta.
Kaikki ovat samanlaisia.
Risto ajatteli Elinaa.
— Eivät nyt sentään kaikki. On niitä vielä oikeitakin…
— Ei yhtään. Kun on vain semmoinen, joka osaa sitä puolta pyydystää, niin kyllä heltiää.
Ville pyyteli toveriaan istumaan. Näytti niinkuin ruumiin voimat olisivat häneltä loppuneet.
— Että Kaarin saattoi olla todellakin tuollainen, sanoi Risto, osaamatta muutakaan sanoa.
Villen pää oli painunut käsien varaan ja hänen hartiansa kuin kumartuneet äskeisestä kokemuksesta.
— Kaarin tai muu, samantekevä. Samanlainen se voi olla sinun Elinasikin.
— Voi älä puhu…! hän nyt ei ainakaan…
— Kun sanon suoraan, olen kuullut jonkun sanovankin hänestä semmoista.
— Puhu tarkemmin!
— Se on pian sanottu. Muuan kuljeksiva mies sitä viime kesänä kertoi.
Oli töissä meillä ja oli ollut Särkässäkin ja sanoi, että komea se on
Särkänkin tytär oman kyläläisilleen, mutta kelpasi sille reisupojan
rakkaus. Ei ole parempi kuin muutkaan.
— Semmoisien sällien sanoihin ei osaa luottaa, virkahti Risto, mutta tunsi siltä kuin kyyn pistävän povessaan. Olihan Kaarinkin ollut olevinaan oikein vihainen sellaisesta ja kuitenkin kelpasi.
— Sellaiset ne ovatkin parhaita viettelijöitä. Kyllä minä ne tiedän.
Kasarmille mennessä virkkoi Ville:
— Nyt minä en enää ihmettele, että pojat ovat sellaisia, varsinkin täällä kasarmilla… kun kerran ei ole naisissa vastustajaa…
— Sanoinhan kerran sinulle, että kaupunkitytöt ovat mitä sattuu. En tosin Kaarinia epäillyt, sanoi Risto.
Ville naurahti kolkosti.
— Ovat muka maalla parempia. Samoja salasyntisiä. En luota minä ainakaan kehenkään tämän jälkeen. Elän kuin toisetkin.
— Et nyt kuitenkaan niin tekisi, koetti Risto sanoa. Löytyyhän se vielä kunnon tyttö sinullekin.
— Ei maksa vaivaa puhua.
Risto vaikeni. Omia epäilyksiä Elinan suhteen torjuessa oli kylliksi työtä. Rakkaus kielsi uskomasta mitään pahaa ja epäilemästä, mutta jokin outo rauhattomuus oli hänet kuitenkin vallannut äsken kuulemansa ja näkemänsä jälkeen.
Miksi hänen pitikin sattua näkemään äskeistä ja miksi Ville kertoi kuulemiaan puheita?
Vaikka niitä semmoisia ei kyllä kannattaisi ajatella. Kostopuheita, kun ei saada mieleisekseen. Ei muuta.
Risto tunsi vähitellen rauhoittuvansa. Villen suru vain säälitti.
Kunnon poika. Aina koettanut elää oikein ja noin käy.