VIII.
Tornikello löi puoli kahdeksan, kun Lassi astui sisään kahvilaan. Siellä oli kirjavaa väkeä. Sotilaita ja työmiehiä. Keski-ikäinen, levottomasti pälyilevä nainen seisoi pöydän takana.
Miehet istuivat pöytien ääressä vilkkaasti keskustellen. Jokaista sisään tulijaa tarkasteltiin uteliaasti ja jos tämä ei näyttänyt epäilyttävältä, jatkui keskeytynyt keskustelu.
Lassi meni rohkeasti tarjoilupöydän luo ja lähensi suutaan naisen korvaan, samalla nauruntapaista tavoitellen.
— Pitäisi saada »punaista kahvia».
Nainen katseli häntä tarkastellen. Lieneekö epäillyt.
— No mitä p—lettä! Onko täällä asiamies?
Nainen naurahti.
— On kyllä. Tulehan tänne.
Mentiin kahden huoneen läpi keittiön viereiseen kamariin. Siellä oli kaksi miestä tupakansavun ympäröimänä, laskien rahoja pöydälle.
— Mitä sinä haet? kysyi toinen.
— Oli tällä tunnussana, sanoi nainen ja seisoi kädet ronkilla pöydän vieressä. Toinen, uniselta näyttävä mies harasi häntä kädellään.
— Oleks' sitte meirän miehiä? Tuoss' on sikaari, sanoi pojalle.
Pojasta tuntui olo hieman epävarmalta. Jos tämä paljastuisi, niin mitä siitä seuraisi?
Setelipinot pöydällä houkuttelivat. Siinä olisi hänenkin osuuttaan. Rehevä, raharunsas elämä kangasteli, ja kun kuitenkin tässä hänkin oli siihen luokkaan kuuluva, niin mitäpä pelkäämään. Kyllä ne asiansa salassa hoitavat.
— No mitä helvettiä! Etkö sinä osaa puhua?
— Niin no… osaan kyllä. Ja teen mitä käsketään. Mies joka siitä puhui, sanoi korvattavan.
— Rahan erestäks' sää sitten toimitkin. Tairat olla vain niitä kepulimiehiä? Mutta saman tekevä. Jos sinussa on miestä, niin kyllä se korvataan.
— Tiedätkö, kuinka paljon teidän pojissa on meidän miehiä? kysyi toinen miehistä.
— En osaa sitä niin sanoa, mutta eiköhän puolet liene…
— Ei kai niitä niin paljoa… tuntui sama mies epäilevän.
Lassille työnnettiin lentokirjasia kouraan ja setelitukko toiseen ja annettiin ohjeita.
— Ja jos p—le toisin teet, niin silloin seinää vasten. Kyl' me sut tavataan. No morjes sitte!
Lassi tunki kirjaset ja setelit poveensa, ja kiirehti suoraa päätä ulos. Kahvilan puolella oli tuttuja poikia, jotka huikkasivat hänen jälkeensä ja pyysivät jäämään pöytäänsä, vaan Lassin oli ensin saatava ilmaa keuhkoihinsa. Mikä lienee ollut, että ihan henkeä salpasi?
Lassi käveli katuviertä. Ei oikein uskaltanut katsoa vastaan tulijoita silmiin. Tuntui niinkuin olisivat tietäneet jotain ja epäilleet. Sieltä tuli komppanian päällikkö ja vaivoin sai hän itsensä asentoon.
Poika muisti, että Mandi oli luvannut tulla kulmaan kahdeksan ajoissa. Mihin hän nämä rahansa ja kirjansa panisi? Ne olivat paidan ja ihon välissä ja hän oli luvannut mennä uimaan. Mandi saattaisi varastaa hänen rahansa. Mutta voihan hän ne siellä sulloa vaikka kiven alle. Sanoo vain Mandille menevänsä metsässä käymään.
Turvallisuuden tunne alkoi vähitellen palata. Ei kai tässä käy hullummin hänelle kuin muillekaan. Jakaa vain senlaatuisille pojille kirjat ja osan rahoista. Niin paljoa ei olisi pakko antaa kuin käskettiin. Olihan oma palkkio runsas, mutta sitä voisi lisätä toisten osasta. Taisi olla ihan useita tuhansia hänen povessaan. Kympin pari ottamalla jokaisen osasta olisi pitkäksi aikaa rahoja heitellä tytöille ja mihin vain.
Tuli yhtäkkiä voimakas hyvän olon tunne. Joku kasarmiherroista tuli vastaan ja nyt voi jo tehdä oikein ryhdikkäästi kunniaa.
Tuollapa Mandi tulikin. Kas kun oli valkoiset kengät ja sukat kuin herrasneidillä.
— Hei, hei! Jokos mennään? Toiset pojat kyttäsivät, etten ennen päässyt. Tule pian, ennenkuin huomaavat, visersi naikkonen.
— Ensin kaupungin paraaseen kahvilaan, rehenteli Lassi. Ei tämä poika noin vain…
— Oho, onkos niin paksusti rahoja?
— No aina vähin.
Mentiin kahvilaan, jonka Mandi tiesi hienoimmaksi.
— Minä teen tilauksen, saanko?
— Pyydä vain mitä mielesi tekee, kyllä täällä maksetaan.
Pöydän ääressä muisti Lassi että rahat olivat povella. Miten niitä sieltä kaivaisi? Päivällä mieheltä saatu kymppi ei kai riittäisi. Taitaisi herättää huomiota, jos tässä rupeisi rahojaan kaivelemaan.
— Kuule, missä täällä on ulkohuone? supatti hän tytölle.
— Mitä, sinä aiot karata. Ei se peli vetele.
— Ole hurjailematta. Jäähän tähän minun lakkini.
* * * * *
Palattuaan rannasta meni Lassi kasarmille. Pihamaalla oli oman pataljoonan poikia. Yhden, jonka tunsi aivan mustanpunaiseksi, kutsui hän syrjään ja kertoi tälle asiasta, jonka oli ottanut suorittaakseen.
— Auta sinä minua ja saat hyvän korvauksen. Ne antoivat rahojakin.
— Älä!
— No tuos on heti, jos et usko!
Kaveri sai setelin.
— Voi saameri! Tämähän oli jotain. Ja kyllä täällä niitä on paljon ja kyllä kaikki salassa pysyy. Anna vain tänne niitä lehtisiä. Nukkumaan mennessä annan pojille.
Isänmaan uskolliset vartijat lähtivät reilulla päällä nurkan takaa.
Valkoinen Ja musta.