VI.
MINUT VANGITAAN.
Seuraavana päivänä meni isäni maihin jälleen ja minun oli jäätävä työskentelemään laivaan, jossa miehet minua härnäsivät tuon kasvoihini saamani viirun vuoksi, joka oli hyvin ruskean punainen eikä lähtenyt ollenkaan pois, vaikka olisin hangannut sitä miten kauan tahansa. Jack Adams lohdutti minua sanomalla, ettei se katoaisi naamastani kuuteen viikkoon, hankaisinpa sitä miten paljon tahansa.
Iltapäivällä alkoi ilma näyttää hyvin myrskyiseltä, ja Ville, jota uuden virkansa vastuunalaisuudet ensimmäisenä perämiehenä hyvin huolestuttivat, irroitutti ylimmäiset raa'at ja sijoitti ne kannelle. Sitten hän käski erään neekerin kiivetä mastoon katsomaan, milloin isämme lähtee rannalta laivaan.
Hän ilmoitti pian kahdella soitolla, kuten oli määrättykin, että vene oli laitettu kuntoon, työnnetty vesille ja alkanut etääntyä rannasta laivaa kohti. Äkkiä kiljaisi hän kumminkin kovasti ja huusi: "Nyt kaatui vene ja kaikki miehet joutuivat veteen!" Kiipesin heti mastoon ja Ville lähetti minulle kiikarini haalaten sen luokseni merkkilippujen nuoralla. Katsoessani sillä näin veneen keikkuvan kumollaan tyrskyssä ja miesten koettavan pelastua uimalla maihin. Hetken kuluttua heittivät aallot veneen rannalle ja vähitellen ryömivät miehetkin yksitellen kuiville. Olin peloissani, pääsisikö isäni maihin, ja lopulta näinkin, miten neekerit auttoivat hänet rannalle. "Eläköön, Ville, hän on turvassa!" huusin heti. "Eikä hän ole ollenkaan vahingoittunut!" lisäsin huomattuani hänen kävelevän rannalla ja määräävän jotakin tehtäväksi veneelle, jolla oli suuri reikä pohjassa.
Laskeuduin kannelle, jossa Ville juuri määräili, että toinen vene oli miehitettävä ja lähetettävä maihin, koska hän oli varma, että isäni halusi tulla laivaan, jos suinkin sellainen oli mahdollista, koska ilma oli jo muuttunut hyvin uhkaavaksi.
Rukoilin ja pyysin päästäkseni mukaan, mutta Ville kielsi jyrkästi, käskien minun pysyä laivassa. En ollut ollenkaan halukas tottelemaan, ja juuri kun vene oli eroamaisillaan laivasta, hyppäsin siihen, ja koska ei ollut aikaa siekailla, sillä sekä tuuli että aallot uhkasivat särkeä veneen laivaa vasten, ei Ville käskenyt minua palaamaan.
Ennenkuin olimme päässeet puoliväliinkään, yltyi tuuli oikeaksi myrskyksi, ja Märssyraaka aikoi jo pari kolme kertaa kääntää veneen takaisin laivaan päin. Sain hänet kumminkin luopumaan aikeestaan sanottuani häntä pelkuriksi, johon hän vastasi: "En pelkää ollenkaan, nuori herra, mutta tyrskyt ovat nyt hirveät. Luultavasti kaatuu veneemme, ja jos te hukutte, niin mitä kapteeni silloin sanoo?"
"Viis siitä! Kapteeni haluaa nyt kumminkin päästä laivaan. Eteenpäin, eteenpäin!"
"No sama se minulle on! Soutakaa, pojat, soutakaa!" vastasi hän ja veneen miehistö ryhtyi melomaan uudistetuin vuoroin. Mutta vaikka he koettivatkin parastaan, eivät he voineet päästä herra Macarthyn kauppahuoneen kohdalle ruvetessaan pyrkimään tyrskyjen halki, vaan ajautuivat sille kohdalle, missä Pentlea oli noussut maihin edellisenä päivänä. Meiltä oli mennyt niin pitkä aika sinnekin päästäksemme, että aurinko oli jo laskeutunut, ennenkuin käänsimme veneemme suoraan rantaa kohti.
Ensimmäisistä tyrskyistä pääsimme kaatumatta ja aloimme juuri pyrkiä toisten halki, kun äkkinäinen vihuri ja sitä seuraava rankka sade käänsivät veneemme kyljittäin aaltoja vasten huolimatta Märssyraa'an ponnistuksista pitää sitä melalla entisessä suunnassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo kaikki vedessä taistellen henkemme puolesta.
Muistan vieläkin, miten siinä kamppaillessani äkkiä tunsin kuin tuhansia tonneja vettä olisi kaadettu päälleni, jolloin luultavasti menin tajuttomaksi. Kun tulin tuntoihini, huomasin makaavani eräässä pienessä huoneessa, jossa oli vain noin kuuden tuuman korkuinen reikä seinässä ikkunana. Kuun säteet tunkeutuivat siitä sisään, ja kun katsoin siitä ulos, näytti ympäristö aivan autiolta. Vaatteeni olivat aivan märät, värisin vilusta ja päätäni pakotti hirveästi. Makasin ensin aivan hiljaa, ollen liian sairas välittääkseni siitä missä olin tahi mitä minulle oli tapahtunut, mutta rupesin sitten kumminkin ajattelemaan, jolloin muistinkin prikistä lähdön ja venheemme kaatumisen.
Missä olin ja mitä oli tapahtunut kaatumisemme jälkeen? olivat nyt kysymyksiä, joihin minun välttämättä oli saatava vastaus. En ollut hukkunut, sen minä nyt ainakin voin huomata, mutta kuka oli kantanut minut tähän viheliäiseen koppiin, antamatta minulle minkäänlaista patjaa maatakseni tahi kuivia vaatteita muuttaakseni. Joku oli siis pelastanut minut hukkumasta, mutta kuka tuo joku nyt mahtoi ollakaan, niin ei hän ainakaan näyttänyt välittävän paljon mukavuudestani.
Nousin nurkastani, jossa olin maannut, ja aloin tutkia vankilaani, sillä sellaiseksi luulin varmasti paikkaa, jossa nyt oleskelin. Kopeloidessani seiniä ja ovea, jotka oli salvettu paksuista, veistämättömistä hirsistä, olin tukehtua tomuun. Torakoita sekä muita inhoittavia hyönteisiä juoksenteli kaikkialla, ja säikähtyneet varpuset olivat sokaista minulta silmät lennellessään sinne tänne.
Tuo pieni reikä, josta kuu paistoi, oli hyvin korkealla, ja sain ponnistaa kaikki voimani hypätessäni niin korkealle, että sain sen alalaidasta kiinni voidakseni katsoa ulos. Huoneen edustalla oli pitkä parveke ja sen edessä ranta, jota vasten tyrskyt pauhasivat. Merellä ankkurissa olevat laivat näyttivät heiluvan kovasti ja niiden mustat raa'at kuvastuivat selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Koetin saada selville, mikä noista laivoista oli Petrel, ja lopulta onnistuinkin. Huomasin sen paikasta ja vertaillessani sitä toisiin, että olin joutunut Souzan taloon. Koetin pysytellä kiinni ikkunassa niin kauan kuin suinkin ja laskettuani nuo ankkurissa olevat laivat huomasin, että kaksi kuunaria oli tullut satamaan sen jälkeen kuin olin lähtenyt Petrelistä. Kun en kumminkaan enää jaksanut pysytellä ikkunassa, irroitin otteeni ja putosin lattialle. Huomasin pian, että taistelu torakoita vastaan, jotka lentelivät päin kasvojani ja takertuivat hiuksiini, antoi minulle melkoisesti työtä, ja vaikka vaatteeni olivatkin märät, kastuivat ne kumminkin pian hiestäni vielä enemmän.
Jonkun ajan kuluttua tunsin tupakan hajua, sitten kuulin kuistilta askelia ja tuolien siirtelyä. Kuulin Pentlean sanovan hetken kuluttua jollekin pojalle, että tämä toisi sinne konjakkia ja kylmää vettä. Koetin nyt olla niin hiljaa kuin suinkin saadakseni rauhassa kuunnella luultavasti pian alkavaa keskustelua.
Siellä oli heitä varmasti kolme tahi neljä miestä, ja kuulin heidän usein mainitsevan Camachon ja Souzan nimiä, ja vaikka en voinut ymmärtääkään mitään, koska he keskustelivat espanjankielellä, totesin kumminkin, että nuo molemmat henkilöt sekä Pentlea olivat läsnä. Hetken kuluttua tuli sinne vielä eräs henkilö, joka oli joko englantilainen tahi amerikkalainen, kirouksista päättäen, joilla hän höysti puhettaan tämän tästä.
Heidän keskustelunsa kesti kauan, mutta lopulta läksivät Camacho, Souza ja Pentlea tiehensä jättäen nuo toiset juomaan ja tupakoimaan keskenään.
Hetken kuluttua jatkuikin keskustelu ja heidän äänensä soi kuin soitto korvissani, sillä nyt tapahtui se englanninkielellä. Toivoin heidän puheestaan saavani selville jotakin siitä, mitä oli tapahtunut. "Annahan minulle tuota!" "Varo pulloa!" olivat ensimmäiset kuulemani lauseet, mutta vihdoin sanoi eräs: "Puhun ehkä joutavia, mutta tuo Simon on mielestäni ovela mies."
"On todellakin, Bill. Hän ryöväsi kapteeninsa ja pääsi turvaan tänne. Eikä päällikkö ole niin tyhmä, että hän luovuttaa herrasmiehen yhtä helposti kuin mustan elefantinluun."
"En sitä luulekaan, mutta tuon prikin läheisyys huolestuttaa minua hieman, koska sen kapteenin poika oli tuossa kaatuneessa veneessä, ja nyt he tietysti etsivät koko rannikon löytääkseen hänet."
"Mutta kai hän saa mennä, sillä ei suinkaan meillä ole hänestä mitään hyötyä."
"On paljonkin. Simon vihaa tuota kapteenia, ja nyt hän voi pitää hänet kurissa tuon pojan avulla. Olemme kumminkin saaneet kuulla, että muudan inhoittava englantilainen sotalaiva on tulossa tänne. Rover purjehti heti kuultuaan meidän olevan Kap Mountissa ja nyt saimme tietää, ettemme ole turvassa täälläkään. Meidän on poistuttava täältä niin pian kuin suinkin. Camacholla on täällä noin viisikymmentä orjaa, jotka on otettava mukaan. Tuo poika viedään myöskin, sillä hän voi olla suureksi hyödyksi Simonille."
Nyt tuli muudan poika kutsumaan noita arvoisia herroja jonnekin, ja melkein heti niiden poistuttua avautui koppini ovi ja Pentlea ilmestyi huoneeseen valaisten tietään lyhdyllä. Hänen mukanaan oli muutamia neekereitä, jotka riisuivat vaatteeni ja hieroivat minut yltä ja päältä jollakin aineella, joka muutti ihonvärini aivan mustaksi.
Pentlea katsoi minuun arvostelevasti ja sanoi: "Nyt, herra Frank, on teistä tehty kaunis neekeripoika, eivätkä nuo rannoilta etsijät voi tuntea teitä ollenkaan."
Kun hän sanoi tämän, syttyi eräs toivo sydämessäni, sillä luulin varmasti voivani huutaen ilmaista, kuka olen, jolloin joku kai ottaisi selvän asiasta, sillä englannin kieltä puhuvat orjat olivat luultavasti Whydahissakin harvinaiset.
Niin pian kuin he olivat saaneet minut kauttaaltaan aivan mustaksi ja leikanneet tukkani niin lyhyeksi kuin suinkin, ettei sekään ilmaisisi eurooppalaista syntyperääni, vietiin minut pihalle, jossa oli lukematon joukko orjia, ja kytkettiin yhteen viiden muun orjan kanssa. Niin pian kuin se oli tehty, löi Pentlea minua ja sanoi: "Nyt, penikka, on sinulla hyvä tilaisuus tutustua neekereihin joista tiedät pian yhtä paljon kuin tuo Livingstone, josta aina puhua löpiset."
"Ah, herra Pentlea", vastasin minä, "mitä aiotte tehdä minulle? Jos päästätte minut menemään, olen varma, ettei isäni ahdista teitä enää."
"Luultavasti ei hän uskaltaisikaan, mutta minulla on eräs vanha lasku selvittämättä hänen kanssaan, vaikka hän ei siitä tiedäkään. Aion panna hänet muistamaan sen ennen lopullista eroamistamme."
"Kuinka? Isänihän oli teille aina niin ystävällinen."
"Ystävällinenkö? Luuletko minun muistelevan Petrelissä oloani? Ei, poikaseni, laskuni on vanhemmilta ajoilta. Olisin nyt rikas mies, mutta isäsi lähetti pari sotalaivaa jälkeeni. Menetin laivani lasteineen ja olinpa vähällä menettää henkenikin. Nyt olen saanut sinut haltuuni, olethan ainakin yhden orjan arvoinen, ja aion anastaa Petrelinkin jonkun ajan kuluttua."
"Päästäkää minut, oi, päästäkää minut! Olen varma, että isäni maksaa teille hyvästi, jos laskette minut vapaaksi."
"Hiljaa, penikka, ei ollenkaan! Olen tehnyt päätökseni. Etkä sinä tule saamaan tilaisuutta huutaa rannalle." Hän käski tukkia suuni kapulalla, ja eräs suuri neekeri, joka nähtävästi oli jonkunlainen päällysmies, täyttikin heti hänen käskynsä.
Pihan portit avattiin nyt ja orjat ajettiin rannalle, jossa heidät sijoitettiin parin suuren tyrskyveneen pohjalle. Sitten ne työnnettiin vesille ja melottiin tyrskyjen halki toisen kuunarin viereen, joka ei ollut mikään muu kuin vanha tuttavani Santa Maria. Niin pian kuin olimme päässeet kannelle, irroitettiin minut noista orjista, joihin olin ollut sidottu, ja suukapula poistettiin. Orjat sijoitettiin heti ruumaan, ja eräs mies, jonka tunsin äänestä toiseksi niistä, jotka olivat juoneet ja puhelleet kuistilla, sanoi minulle: "Kuulehan, veitikka, luullakseni on parasta, että menet tuonne perälle nukkumaan, mutta olekin hiljaa."
Tottelin ja muutamien minuuttien kuluttua kuulin, että ankkuri nostettiin ja Santa Maria läksi tovereineen satamasta maatuulen pullistaessa laivojen purjeita.
Muutamiin päiviin ei tapahtunut mitään kummempaa. Sain tehdä kaikenlaista työtä kannella ja palvella Camachoa, Pentleaa ja tuota amerikkalaista, joka oli puhutellut minua laivaan tullessani, ja vaikka minua ei kohdeltukaan hyvin, en voi sanoa, että he olisivat olleet julmiakaan minulle. Ilmatkin olivat aivan tavalliset, sillä silloin kun ei tuullut tahi satanut, paistoi aurinko tahi oli aivan tyyni. Silloin tällöin säikähdyttivät taivaanrannalta näkyvä savu tahi joku näkyviin ilmestynyt purjelaiva, jonka raa'at näyttivät tavallista komeammilta, vangitsijoitani, jotka pelkäsivät tuollaisen laivan voivan pian muuttua heitä takaa-ajavaksi sotalaivaksikin. Vihdoin kumminkin saavuimme erään suuren joen suulle, jonne Pentlea ohjasi Santa Marian. Hän näytti tuntevan joen niin hyvin, että hän osasi luotsata laivan erääseen poukamaan, josta ei laiva, sitten kuin sen mastojen latvat oli laskettu kannelle, ollenkaan näkynyt päävirralle. Santiago sijoittui hetken kuluttua aivan meidän viereemme.
Nuo molemmat kuunarit ankkuroitiin siten, että niiden tykit suuntautuivat sisäänkäytävää kohti. Muutamia tykkejä vietiin maihinkin ja sijoitettiin laivojen molemmilla puolilla oleviin pieniin pattereihin, jotka nähtävästi oli rakennettu sinne jo kauan aikaa sitten. Laivat eivät saaneet olla pitkää aikaa rauhassa tässä piilopaikassa, sillä kanootteja alkoi ilmestyä niiden ympärille, ja niin paljon kuin ymmärsin valmistuksista, oli orjakauppiailla aikomus mennä tervehtimään erään läheisyydessä sijaitsevan suuren kylän päällikköä saadakseen aikaan sopimuksen, joka täyttäisi heidän laivojensa jäljellä olevat tyhjät ruumat orjilla.
Katselin maalla kasvavia puita. Kookos- ja öljypalmuja kasvoi aivan lähellämme ja banaani-istutuksista voin aavistaa kylän olevan lähellä. Vaikka olinkin vanki, en voinut olla toivomatta päästä maihin, ja koska tiesin, ettei Pentlealta kannattanut kysyäkään, odotin, kunnes hän oli poistunut kuunarista jonnekin, ja käännyin sitten tuon amerikkalaisen perämiehen puoleen, joka oli ollut ystävällisempi minulle kuin kukaan muu laivassa olija, ja kysyin häneltä: "Herra Silas, saanko käydä maissa?"
Hän katsoi minuun hämmästyneenä pyörittäen mälliä suussaan. "Tuli ja leimaus, mitä tuo poika tahtoo! Luullakseni, nuori mies, on parempi, ettei Pentlea näe sinua maissa. Parasta on, että kiilloitat tuon kompassikaapin messingit."
Huomattuani maihinpääsyn mahdottomaksi, tottelin hitaasti määräystä. Työskennellessäni huomasin veneen eroavan Santiagon kyljestä ja soutavan luoksemme. Heti kun siinä oleva mies oli noussut kannelle, sanoi hän. "Huomenta, Silas! Luullakseni ovat päällikkösi menneet maihin, joten voimme kerrankin rauhassa keskustella, mikä on melkein mahdotonta, koska olemme eri laivoissa."
"Olet aivan oikeassa", vastasi Silas. "Luuletko, Reuben, että voin suostua tuon Pentlean englantilaisesta laivasta ryöstämän pojan pyyntöön päästä maissa käymään?"
"Luullakseni ei ystävämme Simon pitäisi siitä ollenkaan, sillä ellen ole erehtynyt, on tämä viimeinen tämän pähkinärannikon paikka, jota hän sallisi tuon pojan tutkia."
"Miten niin? Täällähän ei nähdäkseni ole muita kuin alligaattoreita, käärmeitä ja neekereitä, jotka englantilainenkin kyllä voi huomata ja haistaa."
"Huomaan, että Simon ja Camacho ovat osanneet pitää suunsa kiinni. Juuri tästä asiasta halusin puhellakin kanssasi ja selittää sinulle, miksi olemme tulleet tänne."
"Saat olla aivan varma, että tulimme tänne neekerien vuoksi."
"Niin kylläkin, mutta oli meillä tänne muutakin asiaa."
"Mitä sitten, perämies? Älkää nyt siinä soutako ja huovatko, vaan sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."
"No niin, tuo Simon on niin sanomattoman viekas ja hän on saanut Camachonkin yhtymään tuumaansa. Tuo priki, josta tuo poika on kotoisin, tulee tänne ottamaan lastia. Sen kapteeni on sopinut muutaman täällä olevan Kuningas Okopa-nimisen miehen kanssa lastista. Okopalla on öljyä, elefantinluuta ja kumia varastossa, joten priki tultuaan voi lastata pian."
"Kuinka se kävisi päinsä. Luullakseni on Simon varovaisempi, sillä jos tuo englantilainen vain aavistaa meidän olevan täällä, lähtee se tiehensä ja lähettää jonkun sotalaivan kimppuumme."
"Pentlea ja Camacho eivät tule sitä sallimaan, saat olla aivan varma siitä."
"Kuinka he voisivat sen estää?"
"Se ei ole niinkään vaikeaa. Simon on hyvin vihoissaan tuolle prikin kapteenille, joka noin neljä vuotta sitten oli lähettänyt pari risteilijää hänen kimppuunsa, jolloin hän menetti laivansa. Nyt hän on uskotellut Camacholle, että priki voidaan valloittaa ja sen lastilla vaihtaa niin paljon orjia, että sekä nämä, että tuo prikikin tulee niistä täyteen."
"Mutta perämies, tuohan on rosvoamista."
"Eikö orjakauppa mielestäsi sitten sellaista ole?"
"Ei samalla tavalla. Olen sitä mieltä, että neekerit on luotu orjiksi, mutta ryövätä valkoisilta miehiltä on kokonaan eri juttu."
"En tästä hommasta minäkään paljon välittäisi, mutta nämä laivoissamme olevat miehet tekevät Camachon käskystä mitä tahansa. Kun joku sotalaiva meidät tapaa, paistetaan meidät halsterilla, kuten nuo toisetkin, vaikka olemmekin amerikkalaisia kapteeneja, joiden paperit ovat kunnossa ja jotka eivät täällä ole minkään arvoiset noiden kahden rinnalla, jotka määräävät kaiken."
"Aivan niin. Niin kauan kuin ei ketään tapeta, annan asiain mennä menojaan. Tehkööt Camacho ja Pentlea mitä haluavat. Mennään nyt alas saamaan ryypyt."
Niin pian kuin olin ymmärtänyt, mistä he aikoivat keskustella, lopetin kompassikaapin puhdistamisen ja ryömin ketjulokeroon, johon voin selvästi kuulla jokaisen heidän puhumansa sanan. Kun he olivat menneet alas, hiivin keulaan ja annoin heidän odottaa kauan aikaa, ennenkuin vastasin heidän kutsuunsa tuoda heille konjakkia ja vettä ja tulta heidän piippuihinsa.
Ilmeisesti ei kumpikaan heistä ollut muistanutkaan minua, ja nyt he olivat niin syventyneet pelaamaan jotakin peliä, etteivät he välittäneet mitään muusta, lukuunottamatta konjakkia ja piippuja. Niin pian kuin olin täyttänyt heidän pyyntönsä, ryömin ketjulokeroon takaisin, joka oli sellainen paikka, mihin ei kukaan tiennyt tulla minua häiritsemään, ja rupesin miettimään, mihin toimenpiteisiin minun oli parasta ryhtyä. Oli selvää, että isälläni oli tapana käydä tässä paikassa, johon eivät tavalliset kauppalaivat milloinkaan poikenneet ja josta hän senvuoksi voi saada nopeammin lastin kuin mistään muualta. Ja sekin oli melkein varmaa, ettei Pentlea jättäisi käyttämättä tilaisuutta hyväkseen saadakseen prikin haltuunsa.