YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.
Äidin paarien ääressä.
Kun Stefan Naumovitsch oli Dragan juonien kautta narrattu Serbian lähettilään Hôtelliin Wienissä, siellä otettu vangiksi ja sitte vankina viety Belgradiin, istui Genia tuskaisena ja epäröivänä huoneessaan Hôtel Metropolissa ja mietti, mitä tekisi, kun ei Stefan tullut hänen luoksensa.
Ilmoittaisiko poliisille Stefanin katoamisesta.
Epäilemättä olisi se ollut parasta. Mutta eihän hän tiennyt olisiko Stefan hyväksynyt sellaista toimenpidettä. Ehkä ei hän olisi tahtonut olla missään tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä pelkäsi, että Itävallan poliisi oli saanut Serbian poliisilta tietoja hänestä ja siitä syystä pani esteen hänen tiellensä. Ja mihin oli joutanut Charlot, pariisilainen professori, jonka hän oli tavannut matkalla Belgradista Wieniin! Hänen poissaolonsa oli Genialle vielä selittämättömämpi kuin Stefanin. Sillä viimemainitun suhteen saattoi hän peljätä, että hän oli ehkä joutunut johonkin ansaan, jonka Draga oli pannut hänen tiellensä. Mutta professori — eihän häntä vainottu! Miksi ei hän tullut takasin?
Kun Genia vielä istui ja mietti tätä, kuuli hän äkkiä askeleita käytävässä ja ne tuntuivat lähestyvän ovea.
Ilosta huutaen hyppäsi hän ylös. Hän luuli, että se oli Stefan, joka tuli. Ovi avattiin ja sisään astui Charlot. Professori näytti väsyneeltä, kuin ei hän olisi koko yönä silmää ummistanut. Mutta nähdessään Genian huudahti hän iloisesti.
- Mikä onni, että löydän teidät täältä, Genia! Minä jo pelkäsin, että teille oli jotain pahaa tapahtunut. Te olette odottanut minua, eikö niin? Mutta parhaalla tahdollakaan en voinut päästä ennemmin. Ennenkuin puhun edelleen, kysyn teiltä kuitenkin — missä on Stefan? Eikö hän ole täällä?
- Ei, vastasi Genia liikutettuna. — Stefan ei ole ollut kotona koko yönä. Levottomuuteni kasvaa minuutti minuutilta. Jokin onnettomuus on varmaan hänelle tapahtunut ja se onnettomuus on tullut vaan Dragan puolelta.
- Minä otan selkoa Stefanista, vastasi professori. — Luottakaa minuun, rakas Genia!
- Ja miksi ette te tullut, herra professori? kysyi nuori tyttö. — Mikä esti teitä tulemasta luokseni? Minä istuin melkein koko yön Praternissa ja odotin teitä.
- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun näitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille, kuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania. Minä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on myöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania. Minä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä huomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun minä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt Stefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu ja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen hienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin Praternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat vaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut olivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan kävelemään.
Nainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään antaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän horjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Päivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen ja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen aikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin hänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi meidän luoksemme.
- Jumalan tähden, kuinka on kreivinnan laita? huudahti hän.
Minä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä lääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla sydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin huonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri ollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman edellä.
Saadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä sydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä piti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä matka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen syliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti kuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa hänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät ihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät vaunut sieltä pois.
Mutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun syliini.
Yksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin kymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi liikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka sydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää menettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi kohdata tässä elämässä!
Tällä hetkellä nousi nuoren tytön sielussa hirmuinen aavistus.
- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot? huudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä äänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa minulle kaikki — se oli —
- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta saattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle tytölle tämä hirmuinen totuus.
- Äitini! huusi Genia. — Äiti raukkani — on kuollut, enkä minä saanut pyytää häneltä anteeksi!
Genia horjui ja vaipui tuolille, mutta hän ei mennyt tainnoksiin, hän päinvastoin taisteli rohkeasti sitä heikkoutta vastaan, joka uhkasi hänet vallata.
- Kas niin, tyyntykää, rakas Genia, huudahti Charlot syvästi liikutettuna. — Minä voin lohduttaa teitä sillä, että äitinne ei lähtenyt luotanne vihaisella mielellä, vaan kuoli antaen anteeksi. Teitä koskivat hänen viimeiset sanansa, ne olivat hänen viimeisen ajatuksensa esine, ja minä luulen, ettei vainajalla ollut muuta toivetta, kuin sopia kanssanne, saada ottaa takasin ne sanat, jotka oli teille sanonut!
- Sehän on jo kauan sitte unohdettu! huudahti Genia. Kuolema tasaa kaikki sellaiset, se sovittaa kaikki, se antaa rauhaa! Mutta oi, herra professori, te ette voi ymmärtää, kuinka pahalta tuntuu täällä sydämessä, etten enää saa nähdä äitiäni. Ja nyt saan nähdä hänet kylmänä, kalpeana ja kuolleena.
Kuumat kyyneleet valuivat hänen silmistään, hän painoi molemmat kätensä otsalleen. Siten istui hän liikkumattomana hetken aikaa ja ranskalainen ei uskaltanut keskeyttää hiljaisuutta tai häiritä hänen tuskaansa.
Äkkiä pyyhki hän pois kyyneleensä ja sanoi:
- Herra professori, te seuraatte minua kai äitini ruumiin luo, sillä nyt on minun paikkani hänen vierellänsä. Minä saatan hänet viimeiseen leposijaansa, kun ensin olen suudellut hänen kylmää kättänsä.
- Kyllä tietysti, rakas Genia, huudahti Charlot — tulen minä kanssanne äitinne luo ja vaikka heti, jos tahdotte. Minä olen vienyt kotiin äitinne ruumiin ja pitänyt huolta, että hänet on asetettu arkkuun arvonsa mukaisella tavalla.
- Oi, elkäämme enää viipykö hetkeäkään, huudahti Genia — vaan menkäämme kotiin äidin luo! Siitä kodista läksin minä kerran aavistamatta, että maailmassa oli vaaroja, aikoen pelastaa lapsuuden toverini, Serbian kuninkaan Dragan pauloista. Minun aikeeni oli hyvä, mutta Jumala on huonosti palkinnut minua. — Kuitenkaan en tahdo moittia häntä — onhan hän vienyt minut ja Stefanin yhteen ja se on paras palkinto, mitä milloinkaan voin saada. Mutta kun silloin jätin vanhempaini kodin, niin ei minulla ollut aavistustakaan, että niin surullisissa olosuhteissa palasin tänne.
- Tiedättekö myöskin, rakas Genia, jatkoi Charlot hetken perästä, että äitinne kuolema on toisessakin suhteessa teille tärkeästä merkityksestä? Äitinne kuoleman johdosta tulette te nimittäin perimään kreivillisen omaisuuden. Vielä olen varma siitä, että äitinne on jättänyt testamentin teidän hyväksenne. Mutta kaikissa tapauksissa täytyy teidän saada se osa siitä, joka teille laillisesti tulee.
Professori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta. Hôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä pysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan purskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi tukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita ylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin ruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat olivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää emäntäänsä.
Genia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili sitä ja sanoi kuolleelle:
- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä kerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat loistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi, miksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden kielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana "Genia"!
Mutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä makasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät sammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui ja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin huulillensa.
- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla äänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista kasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.
- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa, Genia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani, menkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.
Genia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte meni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne tultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä kamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia — oli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki olevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli, jolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia lapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä, jonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään, kirjoituspöydän yläpuolella —
- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä, kullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli kukkakiehkura.
Sitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä vasten.
- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi hän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä hänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle lapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.
Tätä sanoessaan oli Genia avannut pöytälaatikon, jossa oli joukko vanhoja, kellastuneita papereita. Äkkiä keksi hän kirjepakan, joka näytti olevan myöhäisemmiltä ajoilta. Ainakin oli paperi vielä valkoista ja kirjeet olivat huolellisesti sidotut sinisellä nauhalla. Joka kirje oli eri kotelossa ja kun Genia avasi nauhan ja katsoi ensimäistä kirjettä, pääsi häneltä heikko huudahdus. Sitte ojensi hän vapisevin käsin kirjekuoren tohtorille ja sanoi väsyneesti:
- Kas tässä, lukekaa, Charlot, — voitteko arvata, kelle hän on kirjoittanut nämä kirjeet? Niin, minulle, jok'ainoa on kirjoitettu minulle! Hänellä oli siis halu puhella kanssani, vuodattaa sydämensä minulle. Kun hän tiesi minun olevan vieraassa maassa, kirjoitti hän kuitenkin minulle, — ah, kirjeitä, joita minä en voinut saada, kun ei hän tiennyt osoitettani!
Ja sitte alkoi hän lukea kirjeitä toista toisensa jälkeen. Charlot ei häntä häirinnyt, vaan vetäytyi taapäin erääseen nurkkaan ikkunan vieressä ja tuijotti alas kadulle. Vähä väliä kuuli hän Genian nyyhkyttävän ja sitte hiljaa itkevän. Sitte mutisi hän taas:
- Oi Jumala, kuinka mielelläni annan sinulle anteeksi, äiti, eihän minulla ole mitään anteeksi antamista.
Tässä kirjeessä oli näet kreivitär Sandorf pyytänyt tyttäreltään anteeksi, kun hän niin ajattelematta oli hyljännyt tyttärensä. Kaikista näistä kirjeistä hehkui lämmin äidin rakkaus. Mistä ilmeni se ikävä, jota ijäkäs äiti tunsi muistellessaan lastansa sekä hänen epätoivonsa kun ei voinut löytää Geniata.
Hetken perästä ojensi Genia itsensä suoraksi. Hän näytti tyyntyneen, näyttipä melkein iloiselta.
- Näettekö, tohtori, sanoi hän professori Charlotille — nyt en itke enää, nyt olen tyyni. Minä tiedän, että äiti on antanut minulle anteeksi, hän on huomannut tehneensä väärin minua kohtaan, hän tiesi, etten minä ollut huono nainen, että hänen tyttärensä ei voinut olla huono ja hän on pitänyt minua kuten ennenkin tyttärenään. Se kirous, jonka hän kerran heitti minulle, on nyt otettu pois. Ylpeänä voin taas nostaa päätäni. Ja nyt, tohtori, on minulla vaan yksi ainoa pyyntö — minä tahdon, minun täytyy löytää Stefan. Luuletteko todellakin, että häntä pidetään vangittuna? Jos niin on, niin voi se olla ainoastaan Draga, joka on vallannut hänet.
- Voi olla mahdollista, että Draga on vallannut hänet, mutta Draga ei voi tehdä hänelle mitään pahaa. Ennen kaikkea olen vakuutettu siitä, että hänen toiveensa ei toteudu, sillä Stefan ei mene enää hänen syliinsä, hän kuuluu kokonaan teille, Genia! — — —
Kolmen seuraavan päivän kuluessa, antoi Genia hakea Stefania ympäri koko Wienin, mutta tuloksitta. Mahdotonta oli löytää jälkeäkään kadonneesta. Se oli Genialle onneksi, että hänellä oli vielä muita velvollisuuksia, nimittäin äidin hautaaminen. Se tapahtui eräänä kirkkaana ja kauniina kevätpäivänä. Genia ajoi lähinnä ruumisvaunujen perässä ja pitkä jono vaunuja tuli jälestä. Kaikki vanhat perheen ystävät ja tuttavat olivat tulleet osottamaan kreivitär Sandorfille viimeistä kunnioitustaan.
Alkoi jo hämärtää, kun Genia palasi äitinsä haudalta, tietysti professori Charlotin seurassa, joka näinä päivinä ei väistynyt hänen rinnaltaan.
Genia astui taloon, joka yhä kuului hänelle. — Oli löydetty testamentti, josta näkyi, että kaikki mitä Sandorfin perhe oli omistanut, tulisi nyt heidän ainoalle perilliselleen, Genialle.
Tämän testamentin oli jo isä tehnyt, eikä äiti ollut tehnyt siihen mitään muutoksia.
- Näettekö tohtori, nyt olen rikas, sanoi Genia — nyt on minulla omaisuus, jota miljoonat ihmiset kadehtivat — ja kuitenkin olen köyhä, sillä minulta on otettu Stefan. Minä en enää epäile, että hänet on ryöstetty minulta, hänet on viety Serbiaan ja siitä syystä on velvollisuuteni seurata häntä sinne!
- Serbiaan? huudahti Charlot säikähtyneenä. — Oi ei — elkää sitä tehkö, minä varoitan teitä siitä.
- Mutta minä en nyt tottele teidän varoitustanne, Charlot, tällä kertaa täytyy minun toimia sydämeni mukaan. Kun Stefan on Serbiassa, niin on minunkin paikkani siellä, täytyy minunkin antautua suurten vaarain alaiseksi. Missä hän on — siellä tahdon minäkin olla, sillä me olemme yksi — yksi ruumis ja yksi sielu. Minä ja'an hänen kohtalonsa, olkoon se sitte kuolema eli kadotus eli — autuas onni!
Silloin näki Charlot, ettei hän voinut estää Geniata matkustamasta
Serbiaan. Ihaillen katsoi hän Geniaan ja sanoi:
- Niin, te olette oikeassa — teidän täytyy palata Serbiaan, teidän täytyy hakea rakkaanne, antakoon Jumala siihen siunauksensa.