YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.
Kuninkaallinen lakeija.
- Minne menemme, kapteeni, kysyi Aza.
- Me palaamme "Zum Bojaren" ravintolaan, vastasi Demeter — minulla on siellä jotain tehtävää.
Pienen takaoven kautta tulivat he ravintolaan.
Mandelblüt oli tietysti ihmeissään, kun molemmat miehet, jotka äsken olivat lähteneet, nyt tulivat takasin.
- Mandelblüt, sanoi Demeter — tulkaa hiukan tänne, minua täytyy puhua kanssanne.
Kun juutalainen tuli, kuiskasi Demeter hänen korvaansa:
- Minä tarvitsen valepuvun. Viekää meidät vaatekomeroon, minut ja Azan.
- Jumalan tähden, mitä aiotte tehdä Demeter Banjaluki? valitti Mandelblüt. — Te viette meidät turmioon. Kun te pyydätte valepukua, niin tiedän minä kyllä, mitä kello on.
- No, mitä luulet sitten kellon olevan?
- Luulen, että se on lyönyt, sillä kyllä kai te nyt murtaudutte jonnekin ja huomenna saadaan kuulla siitä suuresta ryöstöstä, joka on tapahtunut Belgrad'issa ja kaikki ihmiset alkavat taas puhua Demeter Banjalukista. No niin, se menee niin kauan kun se menee. Mutta jos poliisi saa tietää, että minä olen antanut teille valepuvun —
- Kas niin, elkää nyt siinä enää lörpötelkö! keskeytti hänet Demeter
Banjaluki polkien jalkaa. — Tee kuten käsken!
Mandelblüt meni kerrassaan kokoon. Hän ei uskaltanut vastustaa Banjalukin tahtoa, sillä hän tiesi liian hyvin, että oli aivan riippuva ryöväristä ja että tämä yhdellä ainoalla sanalla saattoi tehdä hänet onnettomaksi.
Hän antoi siis molemmille miehille viittauksen ja sitte astuivat he hänen kanssansa puuportaita ylös yksinäiseen kerrokseen. Täällä avasi Mandelblüt erään oven ja antoi heidän astua huoneeseen. Tämä muistutti vaatekauppiaan puotia, jossa varsinkin myydään käytetyitä vaatteita. Seinillä riippui pukuja kaiken värisiä ja kuosisia, sotilaan pukuja, sanalla sanoen kaikkia, mitä tavallisesti löytyy naamiaispukuhuoneessa. Näitä kaikkia tarvitsi Mandelblüt vieraillensa, sillä Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut ainoa ryöväri, joka kävi "Zum Bojarissa" Mandelblüthän oli koko Serbiassa tunnettu suurimmaksi rosvojen suosijaksi ja rosvot tulivat ja menivät talossa kuten kotonaan, veivät hänelle tavaroita, maksattivat itselleen etukäteen ja jos he tarvitsivat valepukua salaisiin yrityksiinsä, niin antoi Mandelblüt pukuhuoneensa heidän käytettäväkseen.
- Millä voin teitä palvella, Demeter Banjaluki? kysyi nyt juutalainen.
— Mitä tahdotte, univormunko?
Minulla on komeita univormuja. Tai ehkä tahdotte munkinkaapun?
Sellainen parhaiten peittää ja sen saa pikemmin pois viskatuksi.
Sanokaa vaan, mitä tahdotte, minulla on kaikkea.
- Minä toivon täältä löytäväni kaikkea, mitä tarvitsen, vastasi Banjaluki — sillä hirmuista olisi, jos ei sinulla olisi sitä. Anna minulle hovipalvelijan puku!
- Hovipalvelijan puku! vastasi juutalainen. — Kyllä sen voitte saada, Demeter Banjaluki. Siitä ei ole monta päivää, kun täällä oli eräs henkilö konakista tuomassa sellaista. En tiedä, oliko se kamaripalvelija vai hovilakeija. Siellä konakissa eletään rajusti, sen saatte uskoa. Yhä tahtoo väki siellä uusia pukuja ja sanovat, että vanhat ovat käyneet huonoiksi. Mutta he kantavat ne tänne minulle ja minä maksan niistä kauniit summat.
- Se ei ole ollenkaan ihmeellistä, vastasi Demeter Banjaluki. — Kun kaikki muutkin konakissa varastavat, miksi ei palvelijat sitä tekisi? Millainen herra, sellainen palvelija, sanotaan. Mutta joudu nyt, näytä minulle pukua!
Mandelblüt meni vanhan arkun luo, jossa oli kallisarvoisempia pukuja, veti ulos erään laatikon ja otti sieltä tummanvehreän univormun, joka oli koristeltu kullatuilla napeilla ja nauhoilla.
- Tässä on takki, sanoi hän, laskien sen Demeterin käsivarrelle — tässä on silkkijakku, tässä polvihousut. Sukat ja kengät on minulla myös. Minulla on kaikkea — aina olen minä valmis auttamaan kanssaihmistä pulasta. No mitäs tuolle pitäisi olla? kysyi hän osoittaen Azaa.
- Anna hänelle poliisin puku, sellainen, jota poliisit täällä
Belgradissa käyttävät, sanoi Demeter päättävällä äänellä.
- Poliisikonstaapelin puku! Ha, haa, sellaisen voitte helposti saada, sillä minulla on niitä paljon varastossa.
- Niitä, myövätkö poliisitkin pukujansa sinulle?
- No, entäs sitte? sanoi juutalainen. Ei sitä yksin konakissa varasteta, vaan koko Belgradissa. Toinen korppi ei puhkase toisen silmää.
Vielä kerran meni hän arkun luo ja otti sieltä melkein uuden poliisin puvun, jonka ojensi Azalle.
Miehet alkoivat nyt pukeutua. Se oli pian tehty eikä kauvan viipynyt ennenkuin Demeter seisoi siinä hovilakeijan komeassa puvussa ja Aza oli poliisina. - Nyt tarvitsen vielä peruukeja sanoi Demeter, ainakin minä. Aza voi olla ilman, sillä hänen päähineensä peittää tukan. Mutta millainen peruukki otetaan?
Demeter katsoi hetken aikaa kasvojaan peilissä. Hänellä ei enää ollut mustaa partaa, vaan oli sileäksi ajeltu, joten hänen ei tarvinnut peittää muuta kuin tukan.
- Anna minulle tumman punainen peruukki, sanoi hän. — Luulen, että sellainen parhaiten muuttaa muotoni.
Mandelblüt toi sen mitä oli pyydetty ja Demeter kiinnitti huolellisesti peruukin päähänsä.
- Painaako se? kysyi juutalainen. — Ehkä se on liian pieni teidän päähänne?
- Oh ei, kyllä se pysyy, hyvä se on. Pääasia on, ettei se putoa. Nyt tarvitaan vaan viitta peittämään hovipalvelijan pukua, sillä minä en tahdo, että sitä nähdään kadulla.
Viittakin otettiin esille, eikä Demeter lausunut sanaakaan kiitokseksi. Azan seurassa meni hän nyt kiireesti ravintolasta ja heidän mennessään eteenpäin antoi Demeter seuraavan käskyn:
- Kuule poikani, mitä nyt sanon sinulle, minä menen konakiin ja viivyn siellä korkeintaan puoli tuntia, ehkä tulen ennenkin. Kun tulen takasin on mukanani mies. Tämä mies on petturi Ivanovitsch.
- Ivanovitsch? — Jumala taivaassa, kapteeni, ette kai aio häntä tuoda pois konakista?
- Kyllä, jos vaan on mahdollista saada hänet sieltä ulos, jos ei hän jo ole kuningattaren edessä. Siinä tapauksessa olisi yritykseni hyödytön.
- Ja mitä minä teen sitte hänelle?
- Sinä menet ystävällisesti häntä vastaan ja vakuutat hänelle, että menet hänen kanssaan poliisipäällikkö Raben luo, kuten tämä on käskenyt sinun tehdä. Mutta muuten et sinä tiedä, mitä Rabella on hänelle sanottavaa.
- Ja sillä aikaa kun sinä olet konakissa, kapteeni.
- Kuljet sinä edes takasin portin edessä aivan kuin olet nähnyt poliisien tekevän.
- Entä jos oikea poliisi minut huomaisi ja puhuttelisi minua?
- Niin vastaat hänelle empimättä, että sinut on äskettäin otettu poliisiksi ja ettet sinä väisty paikaltasi. Niin, rakas ystävä, me pelaamme korkeata peliä ja meidän täytyy lyödä hyvät kortit, jos aiomme voittaa.
- Sinä voit luottaa minuun, kapteeni. Kaikki tapahtuu, kuten olet sanonut minulle.
Tämän keskustelun aikana olivat he ehtineet konakin luo. Oli pimeä. Ainoastaan konakin sisäänkäytävän edessä paloi kaasulyhty. Nopealla liikkeellä heitti Demeter Banjaluki viitan päältään ja juoksi ylös viettävää kenttää, joka vei konakin portille. Täällä seisoi kaksi vahtia, mutta he antoivat ilman muuta tuon luullun hovilakeijan astua sisään. Nyt oli Demeter eteisessä. Hän meni jokseenkin hitaasti ylös himmeästi valaistuja portaita. Mutta nyt piti hänen saada tietää, mihin huoneeseen Ivanovitsch oli viety, jos tämä oli jo näyttäytynyt konakissa.
Kun Demeter tuli ensimäiseen kerrokseen, kulki eräs vanha lakeija vihaisen näköisenä hänen ohitsensa.
- Anteeksi, rakas toveri, sanoi Demeter ja asettui tyyneesti hänen eteensä, mutta täällä taitaa nykyään olla eräs Ivanovitsch niminen mies, joka on pyytänyt päästä kuningattaren puheille.
- Kyllä täällä on, vastasi ukko, katsellen ihmeissään Demeteriin. — Mutta kukas te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä? Kuulutteko kuninkaalliseen palvelusväkeen?
- Kyllä, vastasi Demeter. — Minun toimeni alkoi tänä aamuna. Tähän asti olen palvellut kuninkaallisessa linnassa Nischissä. Mutta minä en siellä viihtynyt, minä tahdoin pääkaupunkiin ja siitä syystä jätin anomuksen, että minut muutettaisiin Belgradiin.
- Noo, suostuttiinko teidän pyyntöönne?
- Kyllä, kuten näette, rakas virkaveli. Mutta olkaa nyt niin hyvä ja neuvokaa minulle, missä voin tavata sen Ivanovitschin. Minun täytyy nimittäin heti puhua hänen kanssansa.
- Kyllä, hän on hänen majesteettinsa kuningattaren etuhuoneessa.
- Se on se sama, minulla on eräs käsky hänen majesteetiltaan kuninkaalta.
- Ah, hänen majesteetiltaan kuninkaalta. — Saattaa niin olla. —
Menkää sitte vaan kuningattaren etuhuoneeseen, niin löydätte sieltä
Ivanovitschin.
- Anteeksi, mutta te unhotatte, että minä en ole vielä perehtynyt täällä linnassa. Missä on sitte etuhuone?
- Toinen kerros, vasen sivu, kolmas ovi.
- Kiitos, rakas virkaveli, kiitos vaan! Minä toivon, että meistä pian tulee hyvät ystävät. Olen jo kuullut, että teillä on määräävä asema palvelusväen keskuudessa, lisäsi Demeter — ja minusta olisi oikein hauskaa päästä teidän suosioonne.
Vanha palvelija kumarsi suojelevan näköisenä päätänsä ja mutisi jotain, joka näytti merkitsevän samaa kuin:
Saatanhan siksi tulla! ja meni menojaan.
- Tämä oli vaikeinta, sanoi Demeter itsekseen ja meni niin kiireesti kuin mahdollista ylös toiseen kerrokseen. — Mutta se tieto piti minun saada.
Se tyhmeliini ei kaikeksi onneksi epäillyt ollenkaan ja nyt on vaan kysymys siitä, onko Ivanovitsch jo sisällä kuningattaren luona vai ei.
Nyt avasi Demeter Banjaluki päättävästi oven kuningattaren etuhuoneeseen. Hän tunsi itse, kuinka sydämensä löi kovasti. Sillä nyt piti koko salaliiton menestys ja samalla Serbian kohtalo ratkaistaman. Jos vaan kuningatar oli nyt etuhuoneessa keskustelemassa Ivanovitschin kanssa, niin oli kaikki hukassa. Mutta jos Ivanovitsch oli yksin, niin —
Ah, Jumalan kiitos, hän oli yksin, vielä ei ollut liian myöhäistä!
Nähdessään petturin täytyi Demeter Banjalukin oikein hillitä itseään, sillä hänellä oli hyvä halu yhdellä hypyllä heittäytyä hänen päällensä ja lyödä hänet lattiaan. Mutta se ei saanut tapahtua, sillä pieninkin huuto Ivanovitschin puolelta olisi pilannut kaikki ja syössyt Banjalukin itsensä perikatoon. Hän päätti siis näytellä osansa loppuun asti.
Ivanovitsch seisoi keskellä huonetta. Hän ei nähtävästi uskaltanut istuutua silkillä päällystetyille tuoleille. Ivanovitsch teki syvän kumarruksen, kun hovilakeija astui sisään. Demeter meni hänen luoksensa, otti ylpeän ryhdin ja kysyi, puhuen nenäänsä:
- Oletteko herra Ivanovitsch?
- Kyllä, herra.
- Te olette pyytänyt päästä hänen majesteettinsa kuningattaren puheille?
- Kyllä, herra, sen olen tehnyt.
- No, silloin on minun ilmoitettava teille, että hänen majesteettinsa kuningatar ei voi ottaa teitä vastaan nyt heti, ennenkuin olette hankkinut poliisilta pääsyoikeuden.
- Pääsy oikeuden? Mitä se tahtoo sanoa? kysyi Ivanovitsch. — Jumalan tähden, sanokaa, ei suinkaan se ole mitään vaarallista?
- Ei toki! Teidän pitää sanoa herra poliisipäällikölle, kuka olette, missä asutte, ja mitä tahdotte hänen majesteetiltaan. Huomaatte kai, ettei tänne saa juosta noin vaan joka mies puhumaan kuningattaren kanssa. Jos sellainen olisi sallittua, niin voisi vaikka murhamies hiipiä tänne linnaan.
- Murhamies, sehän olisi hirmuista! huudahti Ivanovitsch. Hallitkoot ja eläkööt heidän majesteettinsa vielä monta, monta vuotta! Se on minun toivomukseni, hyvä herra. Uskokaa minua, että hartain toivoni on se, ja olen tullut tänne juuri varoittamaan heidän majesteettejansa.
- Elkää minulle sitä kertoko, keskeytti hänet Demeter kuivasti. — Kaiken tuon saatte kertoa poliisipäällikölle. Mutta seuratkaa nyt vaan heti minua! Meillä ei ole aikaa hukata. Tuolla portilla odottaa teitä poliisi.
- Poliisi? Poliisiko odottaa minua? huudahti Ivanovitsch vavisten. Ei suinkaan hän aikone panna minua kiinni?
- Kas niin, elkää nyt näyttäytykö tyhmemmältä kuin olette! Olenhan jo sanonut teille, että kysymys on vaan siitä, että teidän on poliisipäällikölle sanottava kuka olette. Eteenpäin siis!
- Anteeksi herra, minä olen palvelijanne, vakuutti Ivanovitsch. — Te ette voi arvata, kuinka paljon minä rakastan kuningasparia. Mutta he ovatkin niin hyviä. Kuka voisi olla heitä rakastamatta?
Kun Ivanovitsch näin jutteli, oli Demeter hitaasti kulettanut hänet ovelle ja tunki hänet siitä ulos.
Hän hengitti syvään saatuaan Ivanovitschin ulos käytävään. Sillä nyt oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi kuningattaren yhtyminen petturin kanssa.
- Elkää sanoko täällä mitään, sanoi hän Ivanovitschille — vaan seuratkaa minua portaita alas.
Demeter juoksi portaissa niin kiireesti, että Ivanovitsch tuskin ehti seurata perässä. He kulkivat eteisen läpi. Ovenvartija avasi oven ja portilla seisovan, vahdin ohi riensivät he ulos kadulle. Siellä näki Demeter Azan seisovan poliisin puvussa.
- Näettekö, sanoi hän Ivanovitschille — tuossa on poliisi, joka seuraa teitä.
Hän meni Ivanovitschin kanssa Azan luo, joka heti tuli heitä vastaan ja kysyi komentavalla äänellä:
- Onko se herra Ivanovitsch?
- Kyllä, herra poliisikonstaapeli, vastasi Demeter.
- Hänen pitää heti seurata meitä poliisipäällikön luo. Kiitoksia paljon. Kas niin, nyt on kaikki selvillä! Nyt voimme lähteä. Herra Ivanovitsch, te kuljette kai meidän välissämme?
- Minusta on hyvin hauskaa saada kulkea herrojen keskellä, sanoi petturi hiukan epävarmalla äänellä. — Minulla on suuri kunnia kulkea Belgradin kaduilla niin eteväin miesten seurassa. Toivoisin vaan, että tuttavani näkisivät minut tässä seurassa.
He kulkivat reippaasti eteenpäin. Vähä väliä heitti Demeter silmäyksen petturiin. Kuumeentapainen jännitys kuvastui petturin kasvoissa. Hän ei näyttänyt olevan oikein hyvällä tuulella. Hän oli luullut, että olisi paljon helpompi puhua kuningattaren kanssa ja nyt ihmetteli hän sitä, miksi hänen ensin piti ilmoittaa itsensä poliisille.
Oli ilta ja Demeter kulki varsin vähemmän valaistuja katuja. Nyt tuli poliisitoimisto näkyviin ja osoittaen sitä sanoi Demeter Ivanovitschille:
- Nyt olemme perillä.
Poliisitoimistorakennuksen edessä oli puisto, jossa kasvoi jokseenkin korkeita puita. Heidän täytyi kulkea tämän puiston läpi, tullakseen poliisitoimistoon. Päivällä oli puistossa paljon väkeä, mutta yöllä oli se jokseenkin autio. Täälläkin oli, kuten monessa muussakin paikassa Belgradissa, niukka valaistus, ja kun ei ollut kuutamokaan, niin oli puisto puoli pimeä.
- Mutta emmehän tällä tavalla tule pääkäytävälle, sanoi Ivanovitsch. —
Sinnehän menee tie tuon toisen kadun kautta.
- Me menemme sisälle takatietä, vakuutti Demeter Banjaluki. —
Kiiruhtakaa vaan ystäväni! Tehän tahdotte pian olla taas konakissa.
Kuningatar odottaa teitä.
- Oi herra, jos tietäisitte, mikä suuri salaisuus minulla on ilmoitettavana kuningattarelle!
- Vai niin, onko se sitte niin suuri salaisuus? kysyi Banjaluki hymyillen kun he yhdessä astuivat puistoon ja hitaasti kulkivat sen läpi. — Ettekö voi meillekin ilmoittaa sitä salaisuutta?
- Niin, miksi en voisi sitä tehdä? vastasi Ivanovitsch. — Tehän rakastatte myöskin kuningatarta. Niin, ajatelkaa nyt, kun on tehty pirullinen salaliitto kuningasparia vastaan. Huomenna puoliyön aikana aikovat he tunkeutua konakiin. Mutta minä tiedän kaikkien salaliittolaisten nimet. Ha, haa, kaikki nimet tunnen minä ja minun taskussani on luettelo kaikista ja sen luettelon aion minä suurimmassa alamaisuudessa antaa hänen majesteetilleen kuningattarelle. No, mitä luulette nyt, ettekö usko, että minä saan runsaan palkinnon?
- Kyllä minä sen uskon, Ivanovitsch! sanoi Demeter Banjaluki äkkiä aivan toisella äänellä. — Ja sen saatte nyt heti paikalla.
Aza ymmärsi kapteeninsa tarkoituksen. Nuolennopeudella tarttui hän käsin Ivanovitschin kaulaan ja puristi sitä niin kovasti, että hän oli kuin rautapihdissä. Hyökkäys oli tapahtunut niin äkkiä, että Ivanovitschilla ei ollut aikaa edes huutamaankaan. Hänen kasvonsa muuttuivat hirmuisesti ja saivat mitä suurimman kauhun ilmeen.
- Vie hänet pois tuohon puuhun! käski Demeter Banjaluki osoitti erästä hoikkaa tammea.
Aza laahasi puun luo petturin, joka epätoivon rohkeudella vastusteli. Sillä välin oli Demeter Banjaluki ottanut taskustaan nuoran, jonka sitoi silmukkaan. Ei koskaan ennen ollut hänestä ollut niin helppoa kuin nyt ryöstää ihmiseltä elämä. Sillä olihan tämä petturi tuhat kertaa ansainnut kuoleman. Tämä Ivanovitsch oli läpeensä konna. Hänen täytyi kadota maan päältä.
Kun he olivat tulleet puun luo, käski Demeter nuorta toveriaan pitämään konnaa oikein kiinni, että ennemmin kuristaisi hänet yhdellä kertaa kuin päästäisi pois käsistään. Sitte kiipesi hän puuhun ja kiinnitti nuoran erääseen oksaan, jotta silmukka riippui alhaalla. Nyt hyppäsi Demeter alas, tarttui Ivanovitschin jalkoihin ja käski Azan nostaa yläruumista, jotta pää tulisi silmukkaan.
- Nyt, hyvä ystäväni Ivanovitsch, sanoi Demeter, voit ilmoittaa salaisuutesi madoille. Sinä hävytön roisto, joka tahdoit pettää kunnon miehet! Minä toivoisin, että sinulla olisi kymmenen elämää jotta saisin ne ottaa sinulta kaikki tyyni.
- Armoa! huusi Ivanovitsch korahtelevalla äänellä. — Minä olen — minä en puhu mitään!
- Et puhu mitään — niin, sitä sinä et tee ystäväni, sanoi Demeter Banjaluki ja nauroi. — Siihen voit luottaa. — No. Aza, joko olet saanut hänet tarpeeksi korkealle? Toimittakaamme hänet pian pois tieltä! Me puristamme hänestä ulos viimeisenkin ilman, mikä hänessä vielä on.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Ivanovitschin pää silmukassa. Tosin koetti hän, vetämällä pään olkapäiden väliin tehdä Demeterin aietta vaikeammaksi, mutta koe ei onnistunut. Demeter tarttui konnan polviin ja heittäytyi sitte itse maahan niin, että murhattavan ruumis venähti.
- Onko hän kuollut? kysyi Demeter.
- Ei vielä! vastasi Aza.
- No, sitte annan minä hänelle loput.
Näin sanoen hyppäsi Demeter hiukan taapäin ja kohta välähti tikari hänen kädessään.
- Ota ensin häneltä pois luettelo. — Aza, tutki hänen taskunsa!
Aza hyökkäsi heti tuon oksasta riippuvan miehen kimppuun, joka vielä eli. Hän tutki kaikki hänen taskunsa. Hän otti pois paperit eikä unohtanut tutkia, oliko rahojakin taskuissa.
- Nyt se on selvä, kapteeni, sanoi hän. — Anna nyt hänelle viimeinen isku. Se veijari potkii, sitä on niin vaikea katsella.
- Oh, kyllä tässä vielä on aikaa, sanoi Demeter. — Sinä tiedät, Aza, etten minä muutoin voi nähdä ihmisen kärsivän ja että minä aina tapan tuottamatta tarpeettomia tuskia. Mutta tälle pedolle suon kärsimykset kaikesta sydämestäni. Sillä maan päällä ei löydy kurjempaa olentoa kuin petturi on. Aina Judaksen ajoista asti ovat nuo roistot olleet häväistyjä ja sysättyjä muiden ihmisten yhteydestä.
Ivanovitschin ammottavasta suusta kuului koriseva ääni. Demeter hyökkäsi heti petturin kimppuun ja työnsi tikarin vartta myöten sydämeen. Nyt se oli tehty. Ivanovitsch oli kuollut. Häntä ei salaliittolaisten tarvinnut enää peljätä.
- Onko täällä ketään, joka huomasi meitä? kysyi Demeter Banjaluki.
Katso ympärillesi, Aza!
- Kaikki on hiljaa, kapteeni. Silloin veti Demeter hitaasti tikarin
Ivanovitschin rinnasta, pyyhki sen takkiinsa ja pisti takasin tuppeen.
- Siinä on mies, sanoi hän. — Nyt tulee vaimon vuoro. — Eteenpäin, Aza, nyt hänen luoksensa.
- Millä tavoin tapamme hänet, kapteeni?
- Mitä yksinkertaisimmalla tavalle. Me leikkaamme vaan hänen kaulansa poikki. Et suinkaan sinä sääli häntä, Aza.
- Minäkö? Minä katson ihan tyyneesti, kun hän kuolee. Hän on jo kauan ollut minusta vastenmielinen.