XVII.
ORIJÄRVEN KAIVOKSESSA.
Kesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla Karjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä sulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven kaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka tuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä sitäkin katsomassa.
Kaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren ulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi sanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin matala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso eroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei siellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia katoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä kaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta varten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan päässä kaivoskalliosta.
Haudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen kesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä käytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta olivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.
Insinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas kaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät. Mutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys ammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut oppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku kädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista tiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä pitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin eli n.s. "palleihin", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää ja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa seuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi käy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin pimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella ympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja pysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150 jalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos, jonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä ja jäätä.
Alkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn, Hovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan, Pohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa yhdistetty n.s. "kujilla", joista useat ovat niin leveät ja korkeat, että kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän, minkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä mahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja, muutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita mustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä haihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä voi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen on laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä sivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi sanotaan "Holmin kujaksi" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin. Astukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa, sillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin liukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt, niin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka erimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat. Hyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen seinistä tippui.
Maan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa ollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen jyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle kaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti humisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka seisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri tahoilta.
Ylöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta pahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani sitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai alaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.
Orijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän saakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti sinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla rakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä on muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin "köiniöihin" eli läjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta muutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia, rikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia, maneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia, mustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia, malakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia, serpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia (jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m. Lyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu Kärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta hopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.
Malmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis 88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon, ja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa olevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan samallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on ainakin kolmen kilometrin pituinen.
Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut seikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta tilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä muihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla olevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.
Orijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika [eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa muissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä. Koetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä varten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen ja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa Kärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea neljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto uusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay ja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä entistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi, kun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei niitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat ne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715 kippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää tyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety Tukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan pitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille. Pari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo, köyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo Kärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia saatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto ei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle ja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo ja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3 puhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä tehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa. Suurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin saanti vähetä.
Kun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui kolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli valmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän toimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle tolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina 300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas alenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta perillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan vanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä Fiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti 2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli rakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä malmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä, löydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman markkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa määrässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi tykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja tätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti, jolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat laitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana Orijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.
Nyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti "Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö" kaikki Fiskarin alueella olevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka Fiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on ryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa onkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että uusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen jäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta uudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven kaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten jo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa köyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää tätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.