XVIII.
PAINO-OLOT 1870-LUVULLA.
Kun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa hallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli jotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v. 1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka pysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna, lisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä viime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä antaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja aikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja kirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria, että käsikirjoitukset olivat annettavat "sensuuri-komitean" tarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti. Muistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena oli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä siitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden julkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin "niiden yleisten asetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen seurattavina".
Nämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin aikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti tarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi yleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan ja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät vapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki vaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle kannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen ajatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu liikkuu.
Vuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen lainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt seuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville arm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista. Tämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka perustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt. Huomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti hallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja jonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti, pidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun ajan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain järjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka oli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti 1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin noudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka oli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden välillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten lainsäädännössä.
Kun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin esitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin toukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista, joka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen ja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä ennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut. Jos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä väärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja, jos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut "ojentuakseen", ilman laillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.
Sensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä säädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten puolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat tämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä tulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä kulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan suojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan. Sensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin ovat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta ja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi, tukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi, että sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista unta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset lehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö tyytyä.
Sellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun alkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen puheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi tarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä painattaa. Yksi ainoa "sopimaton" sana tai lause sai aikaan sen, että lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin takavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana päivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen Aleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat voimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan kiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien tointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti arvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä, se kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden asiaa ja oli "rumatapainen veitikka" (en veitikka med fula seder), kuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin kirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.
Kuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti 1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon kuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä ilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen Kuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa, Hufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.
Seuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi "Åbo Underrättelser" Turun raastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista painojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli nostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien siinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden johdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu; mutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla antamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka kirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan numeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies ilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.
Sillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista, saapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa, mutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni. Siihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies, maisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska painoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa lehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus. Se määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti postihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti oli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui Helsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston kautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä, ja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta. Maisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.
Siitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen laittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.
Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe puolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle ja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee pöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen kirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin kuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta. Niinpä oli asiamies "Borgå-Bladetista" pyyhkäissyt erään otteen "Sanningsvittnet" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä ilmestyvässä "Kansan Lehdessä" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin: "Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä pyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen tauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan. Mitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman kirjelmän lehdestämme."
Tämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun 12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä neuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen aikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin senaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen "että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin, jotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi aikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme", joka anomus sitten 589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31 päivänä.
Mitään vastausta en muista tähän anomukseen koskaan tulleen. Mutta kaikkea vaikutusta vaille se ei kuitenkaan jäänyt. Huomattavassa määrässä se taltutti paino-viranomaisten kuristus-intoa joksikin aikaa. Painoesteitten luku väheni seuraavina kuukausina melkoisesti, kunnes se taas vuoden loppupuolella alkoi kasvaa ja paino-olot 1871 vuoden alussa jälleen kävivät hyvin tukaliksi. Tähän muutokseen pahempaan päin vaikutti ehkä osaltaan se ärsyttävä seikka, että painohallitus joutui kanteen-alaiseksi laittomasta menettelystään yllämainittujen Turun raastuvanoikeuden pöytä-kirjain julkaisemisen estämisessä ja sen jäsenet syyllisiksi tuomittiin.
Uuden Suomettaren silloinen toimittaja, maisteri A. Almberg, jätti nimittäin maaliskuun 26 p:nä 1870 prokuraattorille valituskirjan tuon menettelyn johdosta, pyytäen prokuraattoria nostattamaan kanteen painoylihallitusta vastaan. Hylättyään ensin valituksen siitä syystä, että se oli suomeksi kirjoitettu, määräsi prokuraattori, kun valituskirja ruotsinkielisellä käännöksellä varustettuna oli uudestaan hänelle jätetty, Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan pyydetyn kanteen.
[Tämä prokuraattorin päätös on niin merkillinen ja silloisia oloja niin kuvaava, että minun täytyy ottaa se tähän kokonaisuudessaan suomennettuna:
"Päätös:
Koska ruotsin kieli vielä on maan virallinen kieli ja suomen kieli sen kanssa yhtä oikeutettu ainoastaan kaikessa semmoisessa, joka suorastaan koskee varsinaista suomalaista väestöä maassa, niin ja kun hakija, joka Prokuraattorinvirastolle on jättänyt tähän liitetyn suomen kielellä tehdyn kirjoituksen ynnä siihen kuuluvan liitteen, ei kuulu mainittuun väestöön eikä myöskään saada olettaa häneltä puuttuvan kykyä kirjallisesti, virallisella kielellä esittää, mitä hän Prokuraattorinvirastolle tahtoo ilmoittaa, ei Prokuraattorinvirasto ota asiaa käsitelläkseen sen nykyisessä muodossa. Helsingissä, Prokuraattorintoimituskunnalta Keisarillisessa Suomen Senaatissa, Maaliskuun 28 päivänä 1870.
Pehr Peterson.
August Nybergh.">[
Sitä tehdessään vaati silloinen kanneviskaali Björkman samalla raastuvan-oikeudelle rangaistusta siitä, että se oli antanut luvan noiden pöytäkirjain julkaisemiseen karsimattomina, vaikka niiden sisällys osaksi muka oli "yleistä pahennusta" synnyttävää laatua. Hovioikeus, jonka päätös annettiin joulukuulla 1870, tuomitsi oikeuspormestarin vetämään sakkoa 20 taalaria (38 mk. 40 p:iä) ja oikeuden muut jäsenet kunkin 10 taalaria sekä painoylihallituksen puheenjohtajan, tod. valtioneuvos Arppen 20 taalaria ja ylihallituksen jäsenet kummankin 10 taalaria, katsoen kuitenkin, että ylihallituksen menettely "näyttää syntyneen enemmän väärästä käsityksestä vallastaan puheena olevassa tapauksessa kuin tahallisesta mielivallasta".
Tämä tuomio varmaankin suututti painohallituksen herroja ja sai heidät hankkimaan ne muutokset ja lisäykset voimassa olevaan painoasetukseen, jotka toukokuun 1 p:nä 1871 annettu asetus sisältää. 1867 vuoden asetuksessa säädettiin, "että jos joku tahtoo semmoisia lainkäyntikirjoja painaa, jotka koskevat loukkauksia uskontoa, hallitsijaa, yhteiskuntaa, siveyttä, virastoja tahi virkamiehiä vastaan, ilmoittakoon tämän aikomuksensa sille tuomarille, joka asiassa viimeksi on tuominnut, ja tämän tutkintavallassa olkoon painosta pois sulkea semmoisia paikkoja, joiden julkaiseminen tulisi kainoutta loukkaamaan tahi aikaan saattamaan yleistä pahennusta". Tämä kohta on uudessa asetuksessa muutettu siten, että semmoista lainkäyntikirjain painattamisen lupaa "älköön asianomaiset tuomio-istuimet täst’edes antako ennen kuin lopullinen päätös on asiassa julistettu ja se on saanut laillisen voiman; ja olkoon tuomari, joka antaa lainkäyntikirjain painamisen luvan, välttämättömästi velvollinen sitä ennen asiakirjoista ulossulkemaan kaikki semmoiset paikat, jotka painoasetuksen ja tässä alempana olevan 8 kohdan mukaan ovat loukkaavina tahi solvaavina pidettävät".
Ja tätä tilaisuutta käytettiin muidenkin painoasetuksen kohtain karaisemiseen. Ministerivaltiosihteeri lisättiin niiden henkilöiden ja virastojen joukkoon, joista painotuote ei saanut sisältää "parjaavia tahi halventavia lauseita". Emäasetuksen säädökseen, että älköön sallittako solvaavia tahi loukkaavia lauseita ja ilmoituksia julkisista oloista keisarikunnassa, lisättiin sanat: "jotka sopivat niitä halventamaan taikka herättämään vihaa ja eripuraisuutta Hänen Majesteettinsa valtikan alle yhdistettyjen maiden asukasten välillä". Ilmestymästä kiellettyä sanomalehden numeroa ei saanut ulosantaa muutetussa painoksessa, jos ei loukkaavan kirjoituksen tahi lauseen poistamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä täytetty "tavallisella lailla muulla präntillä". Painoasetuksessa määrättyjen varoitusten antaminen siirrettiin painohallitukselta senaatin siviilitoimituskunnan päällikölle, jonka tuli ne antaa joko painohallituksen tekemän esityksen johdosta taikka muutoinkin, kun hän katsoi syytä siihen olevan.
Marraskuun 27 p:nä samana vuonna annettiin taas asetus, joka kuristi paino-olot entistäänkin ahtaammiksi. Siinä säädetään, että Suomen virkakuntain ja virastojen alamaisia esityksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat hallitsijan omassa korkeassa päätösvallassa, ja asiakirjoja, joilla on näiden esitysten kanssa yhteyttä, älköön yksityinen henkilö painoon toimittako ennen kuin armollinen lupa siihen on kussakin eri tapauksessa ja hallitsijan oman korkean päätöksen johdosta annettu.
Valtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa silloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen painovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä v. 1865 annetun, painovapautta ja sen käyttämisen ehtoja koskevan asetuksen kanssa. Jo valtiopäivien kestäessä tuli vastaus tähän anomukseen maaliskuun 27 p:nä annetun arm. käskykirjeen kautta, joka oli kerrassaan masentava. Siinä sanotaan, että, koska painotoimen järjestäminen Suomessa, perussäännön mukaan, on yksinomaan hallitsijan vallassa ja Hänen Majesteettinsa ei aio luopua mistään niistä oikeuksista, jotka perussääntö hänelle antaa, eikä näe syytä olevan Suomessa nyt voimassa olevan painoasetuksen muuttamiseen, Hänen Majesteettinsa ei ole tahtonut valtiosäätyjen anomukseen antaa armollista suostumustaan. Samalla muistutetaan, että, vaikka Keis. Majesteetti on katsonut saattavansa vakaannuttaa säätyjen valtiollisen toiminnan suostumalla aikakausittain palautuviin kokouksiin ja myöntämällä heille anomus-oikeuden, tämä uusi todistus hänen armollisesta luottamuksestaan ei mitenkään muuta hänellä yksinään olevaa oikeutta tehdä alkuesityksiä perustuslakia koskevissa asioissa, niinkuin valtiopäiväjärjestyskin säätää, jonka tähden sellaisen kysymyksen nostamisen aika ja tapa ovat yksinomaisesti hänen armollisesta päätöksestään riippuvia.
Siten oli toivo lainalaisen sananvapauden tai ainakin helpompien paino-olojen aikaansaamisesta pitkäksi aikaa rauennut. Uusi anomus arm. esityksestä painovapauslaista tehtiin vasta 1882 vuoden valtiopäivillä.
Käyn nyt useammilla U. Suomettaren vuosikerroista otetuilla esimerkeillä osoittamaan, mitenkä sensuuria 1870-luvulla käytettiin. Valitettavasti ovat useimmat sensuuri-kappaleet hukkaan joutuneet, jotenka useimmiten en voi esiintuoda niitä kirjoituksia, erityisiä lauseita tai sanoja, mitkä painoviranomaiset kulloinkin "sopimattomiksi" katsoivat. Mutta noita kappaleita on kuitenkin siksi paljon säilynyt, että ne riittävät todistamaan, kuinka useimmiten vähäpätöisistä ja mielivaltaisista syistä julkista sanaa ahdistettiin, sanomalehtien toimittajia alituisessa kiirastulessa pidettiin sekä niiden kannattajille turhia kustannuksia ja vahinkoa tuotettiin.
* * * * *
Kun minä kesäkuun alussa 1870 Uuden Suomettaren toimittajaksi tulin, kesti maamme paino-oloissa vielä sitä lyhyttä helpotuksen aikaa, josta viime kirjoituksessani mainitsin. Niinpä jouduin ensi kerran tekemisiin painoylihallituksen kanssa vasta elokuun 18 p, kun asiamies pidätti lehden ja ylihallitus määräsi sen takavarikkoon otettavaksi siitä joutavasta syystä, että sanottiin viranomaisten pelkäävän tangon päässä liehuvaa riepua, koska olivat kieltäneet Helsingin vapaaehtoista palokuntaa vuosijuhlassa käyttämästä äsken lahjaksi saatua lippua.
Vaikk'ei se koskenut U. Suometarta, mainittakoon huvittavana painoesteen syynä se, että Hufvudstadsbladetin numero marraskuun 1 p:ltä otettiin takavarikkoon sen tähden, että siinä laskettiin "sopimatonta" pilaa eräästä Hels. Dagbladin kronikoitsijan "Nissen" kirjoituksesta.
Uuden Suomettaren numero marraskuun 28 p:ltä ilmestyi vasta seuraavana päivänä, ja siinä ilmoittaa toimitus:
"Painoylihallitus on ottanut takavarikkoon ensimäisen painoksen eilistä numeroa syistä, joita emme saa mainita. — Ylihallitus kokoontui vasta illalla, jonka tähden emme voineet toista painosta painattaa ennen kuin tänä aamuna. Mutta ei painoasiamies hyväksynyt sitä eikä kolmattakaan painosta. Tämä on siis neljäs painos."
Sensuuri-kappaleet ovat kadonneet, jotenka en osaa sanoa, mitkä nuo salaperäiset syyt olivat. Pääkirjoituksena on kertomus ylioppilastalon vihkijäisistä, joka kertomus tuskin saattoi sisältää mitään vaarallista. Kun ei sallittu missään muodossa ilmoittaa, mitä poistettavaksi määrätty kirjoitus tai uutinen koski, on hyvin luultava, että se oli vieläkin viattomampaa laatua, kuin tuo uutinen vapaaehtoisen palokunnan lipusta.
Alkoi sitten ankara sensuuri-vuosi 1871.
Kirjoituksessani "Asevelvollisuusasiasta v. 1871" olen kertonut kuinka painoviranomaiset ehkäisivät julkisen keskustelun sen arm. käskykirjeen johdosta, joka koski valmistelevia toimia yleisen asevelvollisuuden säätämiseksi Suomessa. Viralliset lehdet väärin esittivät mitä U. Suometar ja Hels. Dagblad ensin olivat saaneet tuosta tärkeästä asiasta kirjoittaa, mutta näiden lehtien ei sallittu virallisten lehtien väitteisiin vastata. Se Jaakko Forsmanin asiallinen vastaus, jonka melkein kokonaisuudessaan olen tuohon kirjoitukseeni ottanut, oli takavarikkoon joutuneessa ensimäisessä painoksessa U. Suomettaren n:oa 17, helmikuun 8 p:ltä. Parin päivän kuluttua oli ruotsalaisessa virallisessa lehdessä suomennettuna näin kuuluva "selitys".
"Painotointen ylihallitus on pidättänyt n:o 17 'Uutta Suometarta', n:o 6 'Folkvänneniä' ja n:o 39 'Helsingfors Dagbladia' siitä syystä, että mainitut numerot, yleisen asevelvollisuuden asiassa, sisältivät kirjoituksia, joita ylihallitus on pitänyt sellaisina, että ne yleisössä herättäisivät epäluuloa sitä vakuutusta kohtaan, jonka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on lausunut Suomen kenraalikuvernöörille joulukuun 31 p:nä 1870 (tammikuun 12 p:nä 1871) antamassansa käskykirjeessä, että sanottua asevelvollisuutta toimeenpantaessa maassa voimassa olevat lait ja asetukset tulevat oikein noudatettaviksi."
Otettuaan tämän "selityksen" seuraavaan numeroonsa, liitti U. Suometar siihen nämä lauseet:
"Kosk'emme siinä kirjoituksessa, jonka tähden painoylihallitus otti takavarikkoon puheen-alaisen numeron Uutta Suometarta, sanallakaan ole H. M. Keisarin käskykirjettä maininneet, emmekä muutoinkaan ole mitään epäluulon herättämistä tarkoittaneet, pyydämme Finlands Allmänna Tidningar'ia peräyttämään valeellisen syytöksensä. Ell'ei tämä tapahdu, täytynee meidän asiassa turvata asianomaiseen oikeuteen, koskemme muulla lailla saa itseämme puolustaa."
Mutta nämä lauseet eivät päässeet julkisuuteen. Painohallitus otti lehden niiden tähden takavarikkoon, määräten samasta lehdestä poistettaviksi myöskin seuraavat kaksi kappaletta:
"Sensuurin toimi. Asevelvollisuusasiasta ei saa enään mitään mietteitä lausua, se on päivän selvän asia. Viime keskiviikkona joutui Suometar tämän asian tähden takavarikkoon. Sama onnettomuus kohtasi Folkvänneniä samana päivänä ja Helsingfors Dagbladia viime perjantaina, myös saman asian tähden. Täytyy tosiaan ihmetellä ja surkutella sitä puuttuvaa valtiomiesaistia, joka tässäkin ilmaantuu. Juuri nyt olisi tarpeen, että sanomalehdet, jotka melkein kaikki pääasiassa ovat olleet asevelvollisuuden toimeen panemisen puolella, saisivat asiaa valaista ja kaikin puolin yleisölle selvittää. Joka vähänkin asioita ja oloja maassamme tuntee, tietää kuinka paljon vääriä luuloja ja kuinka paljon vastenmielisyyttä itse sotalaitos-asiaa vastaan löytyy kansassa. Useat meille tulleet kirjeet maaseuduilta osoittavat tämän aivan yleisessä määrässä. Nyt koettavat sanomalehdet parhaan voimansa mukaan hajoittaa näitä vääriä luuloja ja puhua asian puolesta. Mutta silloin tulee käsky: suu kiinni! — Jos ei se olisi enemmän surkeata, niin sopisi tosiaan nauraa tälle valtiomies-viisaudelle. Meillä on kyllä sekä todellisia että epätodellisia valtioneuvoksia, mutta niiden joukossa on tuskin huomattavaa ainoatakaan todellista valtiomiestä."
"Helsingfors Dagblad on perjantai-numeronsa toisessa painoksessa lausunut närkästyksensä siitä, että olimme vähän pilan-puolisesti puhuneet sen vastauksesta virallisille lehdille kysymyksessä Porvoon valtiopäiväin päätöksestä Suomen sotaväenoikeudesta sotia ainoastaan omassa maassa j.n.e. Totta puhuen oli meidän mielestämme Dagbladin vastaus liian höllä siinä kohden, että yleisö tästä vastauksesta arvaten ei voinut päättää muuta kuin että Porvoon valtiopäiväin puheenalainen päätös oli laillisuuden puolesta tuiki mitätön, kuten juuri viralliset lehdet olivat väittäneet. Se oli juuri tämä mielipide, jonka vääryyttä me tahdoimme osoittaa, mutta jota emme saaneet. Kun ei siis saanut polemiseerata eli käydä kynäsotaa virallisia lehtiä vastaan, niin täytyi tehdä se Dagbladia vastaan, siten saadaksemme, jospa välillisestikin, kuuluville ajatustamme niin paljon kuin meidän yhteinen painajainen, sensuuri, sen salli. Dagbladin toimitus on sittemmin pyynnöstämme hyväntahtoisesti antanut meidän nähtäväksi käsikirjoituksen siihen pääkirjoitukseen asevelvollisuudesta, jonka sensuuri viime perjantaina nieli kitaansa. Tässä kirjoituksessa on Dagblad taas mielestämme puheen-alaisen kysymyksen suhteen pääasiallisesti asettunut oikealle kannalle."
N:osta 23 pyyhkäistiin koko pääkirjoitus, joka koski silloisia paino-oloja. Kysyttiin mikä siihen oli syynä, että Suomen sanomalehtiä niin ankarasti vainottiin. Olivatko ne milloinkaan yrittäneet vaarallisten harhaoppien levittämistä kansaan? Oliko maassamme koskaan syntynyt mitään epäjärjestystä sanomalehtien kirjoitusten johdosta? Näihin kysymyksiin täytyi jokaisen antaa kieltävä vastaus ja samalla todistaa, että Suomen sanomakirjallisuus kaikkina aikoina oli tarkoittanut ainoastaan maamme ja kansamme todellista hyötyä ja parasta. Luulisipa siis, että voimassa oleva painoasetus jo oli liiaksikin ankara. Mutta toista mieltä kuuluivat viranomaiset olevan. Kerrottiin näet, että uusia, vieläkin kovempia määräyksiä oli tulossa. — Nuo muutokset ja lisäykset painoasetukseen annettiinkin sitten seuraavan toukokuun 1 p:nä.
N:osta 38 oli poistettava osa pääkirjoituksesta, joka koski muistopatsaan pystyttämistä 1806-09 vuosien sodan sankarin K.W. Malmin haudalle. Viranomaiset olivat kieltäneet rahankeräyksen tätä hautapatsasta varten ja sen pystyttämisen. Ja tätä kieltoa ei saatu paheksua. Sallittiin vain lausua, että Venäjän kansa ei voinut loukkaantua siitä, että suomalaiset kunnioittivat historiallisia muistojaan, vaikkapa nämä muistot olisivatkin syntyneet sodassa Venäjää vastaan.
N:on 42 pidätti asiamies pääkirjoituksen tähden, jonka otsakkeena oli "Silmät auki, Savon miehet", ja joka koski koulu-oloja Kuopiossa. Kun tiedettiin painohallituksen kokoontuvan vasta illalla, toimitettiin uusi painos, josta tuo pääkirjoitus oli jätetty pois, jotta tilaajat saisivat lehtensä vielä samana päivänä. Mutta tällä kertaa oli painohallitus leppeällä tuulella ja hyväksyi asiamiehen hylkäämän kirjoituksen, joka nyt pantiin seuraavaan numeroon. Vaan tämäkään ei päässyt eheänä ilmestymään. Siinä oli toinen kompastuskivi. Ruotsalainen virallinen lehti, jonka toimittajana silloin oli venäjän kielen professori Nordqvist, oli nuhdellut niitä sanomalehtiä, jotka "tyytymättömyydellä ja ihmetellen ovat maininneet julkisen rahankeräyksen lakkauttamisen muistopatsasta varten K.W. Malmin haudalle", sekä tästä rahankeräyksestä ja sen tarkoituksesta muun muassa sanonut, että "siinä niinkuin muissakin samankaltaisissa ilmiöissä, joissa nuoruuden into ja mielen kiihoitus vaikuttavat yhdessä kansallistunnon kanssa, melkoinen määrä itsepetosta aina on muassa", ja että se on Venäjän kansaa loukkaava mielenosoitus, Tästä tuon virallisen lehden nuhteesta mainitessaan, liitti U. Suometar siihen seuraavat sanat:
"Koska lehtemme jo kaksi kertaa tänä vuonna (n:ot 17 ja 19) on otettu takavarikkoon sen tähden, että olemme puolustaneet itseämme virallisten lehtien syytöksiä vastaan, ja sama kohtalo epäilemättä nytkin tulisi meille osaksi, jos ryhtyisimme tähän asiaan, ei meidän auta muuta kuin jättää se siksensä. Jätämme sen tähden mainitsematta F.A. T:n ja sen toimittajan menetystapaa puheenalaisessa asiassa sillä nimellä, jota se ansaitsisi."
Viimeisen lauseen pyyhkäisi painoasiamies, ja uusi painos oli siis toimitettava.
N:osta 48 karsittiin pois kolme riviä uutisesta, jossa mainittiin, että Hels. Dagbladin edellisen päivän numero ei päässyt ilmestymään siitä syystä, että lehti oli koettanut vastata ruotsalaisen virallisen lehden merkillisiin kirjoituksiin Malmin hautakiven asiasta, joissa kirjoituksissa muun ohessa väitettiin, että muut sanomalehdet eivät kyenneet vastustamaan virallisen lehden mielipiteitä, vaan syyttivät sensuuria siitä, että niiden puolustukset eivät onnistuneet.
N:on 51 otatti painohallitus takavarikkoon A. M:n kirjoituksen tähden, jolta sitä ennen oli kielletty sijaa ruotsalaisessa virallisessa lehdessä ja joka sekin koski Malmin hautapatsasta. Valitettavasti on tämänkin numeron sensuuri-kappale joutunut hukkaan.
Seuraavaa numeroa kohtasi taas paino-este. Täytyi poistaa eräs kappale kirjeestä Berlinistä.
Silloisia paino-oloja räikeästi kuvaavana seikkana mainitsen sivumennen, että Hels. Dagbladin numero toukokuun 6 p:ltä otettiin takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli eräs ote Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslaeista.
U. Suomettaren numero 65 otettiin takavarikkoon sen johdosta, että lehti, mainittuaan, että oli vahvistettu ne yliopisto-tutkintoja koskevat ehdotukset, jotka eräs vapaahra K. v. Kothenin johdolla toiminut komitea oli tehnyt ja yliopiston konsistori heikolla enemmistöllä hyväksynyt, siitä lausui:
"Me olemme jo ennen (katso n:o 20) lausuneet ajatuksemme tästä asiasta sekä yleensä semmoisista muutoksista, jotk'eivät ole saaneet alkuansa mistään todellisesta ja yleisesti tunnetusta tarpeesta, vaan jonkun yksityisen levottomasta muuttamisen halusta. Ilmoitimme mielipahamme erittäin siitä, että ehdoituksen mukaan suomen kieli suljettaisiin pois niitten viiden aineen joukosta, joissa filosofian kandidatitutkinnossa tulee osoittaa taitoansa, — sentähden että juuri tällä suomen ja sen heimokielten tutkimisen alalla suomalaiset voivat itsenäisesti ja helpommin kuin muut Europan kielentutkijat kartuttaa ja rikastuttaa tiedettä. Mutta Suomen yliopisto pitää itse huolta siitä, ettei sen helmassa tieteet ja niiden viljeleminen pääsisi liiaksi kasvamaan. Että se tällä tavoin pian voipi joutua ulkomaan yliopistojen ja oppineiden ylenkatseen alaiseksi, ei näytä sitä huolestuttavan."
Nyt oli kesä saapunut, ja painoviranomaiset lienevät tahtoneet itselleen sekä sanomalehdillekin kesärauhaa suoda. Niinpä sai U. Suometar entistä hiukan vapaammin puhua esim. suomalaisen normaalikoulun asiasta, Malmin hautapatsaasta, v. Kothenin toimista yliopiston sijais-kanslerina, kouluhallituksen koulumuutos-hankkeista y.m. aroista asioista. Mutta kesän loppuessa päättyi tuo välirauhakin.
Jo syyskuun kolmannen numeron ensimäinen painos joutui hukkaan. Täytyi karsia pois kappale pääkirjoituksesta, joka koski normaalikoulun suomalaisen osaston vaiheita.
N:osta 139 poistettiin kertomuksesta toisesta muinaistieteellisestä kokouksesta Pietarissa seuraavat lauseet:
"Suomen kansa on läntisintä haaraa heimokunnassamme ja on vuosisatojen kuluessa perehtynyt Länsi-Europan sivistystyöhön. Me tunnemme mikä kohtalo idässä on saavuttanut meidän heimolaisiamme ja että sama kohtalo uhkaa meitäkin. Jos tahdomme elää, niin meidän on miehuullisesti painaminen hengellinen voimamme tuota uhkaavaa itää vastaan, sillä se on kansalle heikoksi turvaksi, jos se jäniksenä kätkee päänsä lähimmäisen, Europan sivistyksen kasvattaman, pensaan alle. Jos runko kuihtuu ja kuolee, niin kyllä pääkin vaalenee, vaikka olisi kuinka kaukana Lännessä. Jo vastarinnan tekeminen itsenäisyytemme säilyttämiseksi vaatii meitä uhkaavan idän oppimiseen."
N:ossa 141 oli kirjoitus "Suomalaisen kielikysymyksen nykyisestä kannasta", jossa muun ohessa huomautettiin, että kieliasetuksien perusaatteena on se, että suomenkielisillä kansalaisilla on kielensä puolesta samat oikeudet kuin ruotsinkielisilläkin, ja että tähän tasa-arvoisuuteen epäilemättä kuuluu, että suomalaisten pitää saada yhtä pian kuin ruotsalaistenkin tietoa niistä esivallan julkaisuista, jotka koskevat kaikkia kansalaisia. Mainittiin esimerkkinä eräs taloudellisia etuja koskeva asetus, joka oli ilmestynyt paljoa myöhemmin suomeksi kuin ruotsiksi. Saatiin sanoa, että tämmöistä menettelyä oli mahdoton käsittää muuksi kuin ilmeiseksi vääryydeksi, mutta ei sallittu lausua sitä arvelua, että "se on virallista ajattelemattomuutta, joka ei ole ottanut ojentuakseen edes siitä kohtuuden periaatteesta, joka jo kieliasetuksessa on saanut laillisen kannatuksen". Ne sanat, jotka tässä ovat lainausmerkkien välissä, oli poistettavat ja uusi painos siis toimitettava.
N:ossa 146 ollut Helsingin kirjeen tapainen pahasti karsittiin. Siinä arvosteltiin sen komitean jäsenten soveliaisuutta tehtäväänsä, joka oli asetettu ehdottamaan, miten n.s. "Kothenin lyseo" olisi järjestettävä. Ei sallittu sanoa, että vapaahra v. Kothen istuu komiteassa "luonnollisena" puheenjohtajana. Sana "luonnollinen" pyyhittiin pois. Ei myöskään saatu sanoa, että samainen vapaaherra "nykyään on maamme etevin koulumies". Kenraali Mickwitzistä ei sopinut lausua, että "yksi kenraali on tietysti aivan paikallaan jäsenenä, kun venäjän kielen taito valitettavasti on niin huono maassamme, että sitä harvat muut osaavat kuin sotaherrat", ja kun "kenraali Mickwitz insinöörinä ymmärtää uusia väyliä avata". Professori G. Frosteruksesta ei suvaittu sanoa että hänkin oli "luonnollinen jäsen komiteassa, kun hän on omistanut vaikutuksensa kouluylihallituksen palvelukselle", j.n.e.
Ankara sensuuri oli nyt saanut maamme sanomalehdet niin kukistetuiksi ja varovaisiksi, että painoesteitä v. 1872 jotenkin harvoin tapahtui. Oli turhaa vaivaa yrittääkään viranomaisten toimenpiteitä arvostelemaan. Ensimäinen painoeste sinä vuonna kohtasi U. Suomettaren n:oa 29. Painoasiamies sen pidätti, vaatien parin rivin poistamista eräästä uutisesta. Kun ei ollut mitään toivoa siitä, että painohallitus nuo rivit armahtaisi, poistettiin ne sanottuun hallitukseen vetoamatta. Parin päivän kuluttua ilmautui ruotsalaisessa virallisessa lehdessä kirjoitus, jossa väitettiin, että painoasiamies ei ollut pidättänyt mitään painosta U. Suometarta. Tämän lehden toimittaja oli muka itse "omin ehdoin, painoasiamiehen esityksestä, sulkenut pois kaksi riviä". Samassa kirjoituksessa laskettiin pilaa niistä anomusehdotuksista lainalaisen painovapauden säätämisestä, jotka äskettäin oli valtiopäivillä tehty, ja lausuttiin, että sanomalehdet, mainitessaan U. Suomettaren pidätyksestä, olivat tahtoneet antaa tukea noille anomusehdotuksille. Kenenkä kädestä tämä kirjoitus oli lähtenyt, oli helppo arvata.
N:osta 39 pyyhittiin Helsingin kirjeestä pois eräs kohta, joka koski valtiopäivien toisen jakson alkamista.
Huhtikuun 17 p. sai U. Suomettaren toimitus ja epäilemättä muidenkin sanomalehtien toimitukset painohallituksen yliasiamieheltä Heimbürgeriltä pienen paperilapun, jota seurasi jäljennös senaatin siviilitoimituskunnan kirjelmästä, jossa painohallitusta käskettiin kieltämään sanomalehtien toimituksia ottamasta lehtiinsä tietoja niistä siirtolaisista, jotka Suomesta lähtivät Amerikkaan, ja valvomaan, että tätä kieltoa noudatettiin. Senaatti siis siihen aikaan suoranaisesti sekaantui sensuuri-toimiin, antaen mielivaltaisia lisäyksiä painoasetukseen, samalla tapaa kuin kenraalikuvernööri Bobrikoff kirovuosina. — Morgonbladetin otti painohallitus samana päivänä takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli mainittu pari sanaa siirtolaisista. Tähän aikaan on mahdoton käsittää, miltä kannalta katsoen armollinen hallitus voi pitää tietoja siirtolaisista yhteiskunnan rauhalle vaarallisina.
U. Suomettaren n:o 90 myöhästyi, kun siitä oli karsittava kouluasiaa koskeva kirjoitus, ja samaan aikaan Morgonbladetin ei sallittu julaista ainoatakaan sanaa siitä kirjoituksesta, joka seurasi Agathon Meurmanin lähettämää 1,000 markan lahjaa avuksi yksityisen suomalaisen normaalikoulun laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, eikä myöskään sitä kirjettä, johon talollinen Simo Joutsiniemi oli liittänyt lahjansa samaa tarkoitusta varten.
Vuonna 1873 oli U. Suomettarella vain kolme painoestettä, jotka kuitenkin riittävästi kuvaavat silloisia paino-oloja.
Turun ja Porin läänin kuvernööri oli kieltänyt arpajaisten pitämisen hänen läänissään Helsingin suomalaisen koulun hyväksi. Kirjeessä Maskusta kerrottiin millainen siellä pidettäviksi aiottujen arpajaisten ohjelma oli ollut. Tämä kertomus, joka ei sisältänyt muuta kuin kuivat ohjelma-kohdat, oli lehdestä poistettava.
Muutamat ruotsikko-herrat olivat hallitukselta anoneet ruotsalaisten rinnakkaisluokkain perustamista Kuopion ja Hämeenlinnan suomalaisiin alkeisopistoihin. Tätä hanketta arvosteltiin ja vastustettiin eräässä U. Suomettaren kirjoituksessa, mutta tämä kirjoitus ei päässyt ilmestymään, ja saman kohtalon alaiseksi joutui myöhemmin kirjoitus otsakkeella "Tampereen yli-alkeiskoulun hävittäminen".
N:osta 19 helmikuun 13 piitä 1874 nieli sensuuri kitaansa lähes kolmen palstan pituisen pääkirjoituksen, jonka oli kirjoittanut tohtori K. F. Ignatius. Sen johdosta, että ruotsi äskettäin oli määrätty Oulun alkeisopiston opetuskieleksi, huomautettiin tässä kirjoituksessa, että Oulun läänin väestöstä, jonka luku valtiokalenterin mukaan 1871 vuoden lopulla oli 182,647, ainoastaan ehkä 2,000 hengellä ruotsi oli äidinkielenä. Ainoa koulu tässä läänissä, joka tarkoitti tieteellistä sivistystä, oli Oulun 7-luokkainen alkeisopisto. Opetuskielenä oli siinä suurimmaksi osaksi ollut suomi. Mutta kun kahden opetuskielen tuottamat haitat astuivat näkyviin, esitti opettajakunta kouluhallitukselle, että opetuksessa saataisiin käyttää yksinomaisesti suomea. Hels. Dagbladin oikeudentuntoon se kipeästi koski. Mutta pianpa sen oli ilo ilmoittaa lukijoilleen, että kouluhallitus muka Oulun opettajakunnan esityksen nojalla oli senaatille ehdottanut ruotsin kieltä puheena olevan koulun yksinomaiseksi opetuskieleksi. Ja ylimmilleen nousi sillä taholla ilo, kun ennen pitkää 48 miestä, jotka kuuluivat Oulun kaupungin "suurimmassa arvossa pidettyihin" säätyluokkiin, jätti hallitukselle anomuksen, että Oulun alkeiskoulu muutettaisiin ruotsinkieliseksi. Senaatti vaati kouluneuvoston lausuntoa; mutta valitettavasti ei kouluneuvosto ollut yhtä valistunut eikä yhtä oikein-ajatteleva kuin anojat ja kouluhallitus. Se ehdotti nimittäin, samoin kuin opettajakunta, suomalaista koulua. Oulun kunta, jolta niinikään lausuntoa vaadittiin, oli samaa mieltä. Hels. Dagblad vaipui mustiin murheisiin, mutta lohdutti lukijoitansa sillä vakuutuksella, että suomenkielistä koulua puoltava raastuvankokouksen enemmistö muka oli saatu aikaan salavehkeiden kautta. Ja nyt olivatkin Hels. Dagblad ja sen hengenheimolaiset voiton saavuttaneet. Kun herrasmieliset tahtoivat kasvattaa lapsiansa ruotsin kielellä, niin valtio hankki heille tilaisuutta siihen suomalaisen väestön kustannuksella. — Tällainen oli tämän "sopimattoman" kirjoituksen sisällys pääkohdiltaan.
Samaan aikaan oli Suomen Virall. Lehdessä "lähetetty" kirjoitus "Sananen suomenkielisistä oppilaitoksista meidän maassa", jossa koetettiin puolustaa hallituksen kantaa ja menettelyä kouluasioissa. Siinä sanottiin, että hallituksella ei ollut varoja asettaa oppikouluja joka paikkaan, minne vain voi kokoontua joku kymmenkunta suomalaista oppilasta. U. Suometarta syytettiin siitä, että se muka ei ollut maininnut, että Hämeenlinnaan perustettiin uusi normaalikoulu sen sijaan, joka Helsingistä vähitellen hävisi. Suomalainen normaalikoulu Hämeenlinnassa todisti, ettei hallitus millään nurjuudella kohdellut "suloista suomalaisuuttamme"; hallituksen oli vain täytynyt sovitella eri puolueiden välillä. "Suomenkielisten oppikoulujen perustaminen alkoi vasta muutamia vuosia takaperin, nimittäin silloin kun talonpoikaisessa kansassamme havahti suurempi halu, kuin ennen, tieteellistä oppia etsimään". "Suomen kielen oikeuksia ei kukaan tule kiistämään ja sortamaan, vaan niitä hankkeita ja muutoksia koulu-opetuskielen suhteen, joiden kautta eli avulla suomenkieli on vihdoin pääsevä oikeuksiensa täydelliseen ja luonnolliseen nautintoon, pitää valmistaa varovasti ja ilman kovin suurta kiirettä matkaan saattaa." Hallitus paraikaa keittää "putron" valmiiksi suomalaisuudelle; vaan sitä täytyy keittää hyvin kypsäksi, ennen kuin annetaan syötäväksi; sitten täytyy sitä vielä aika lailla jäähdyttää, etteivät suomalaiset polttaisi huuliaan. "Antakaamme asian edistyä tahalleen, niin hyvä tulee."
Tähän kirjoitukseen, joka tiedettiin kirkollistoimituskunnan silloisen päällikön, senaattori A.H. Mechelinin kyhäämäksi, sai U. Suometar vastata, mutta vasta sitten kun painohallitus oli ottanut takavarikkoon lehden ensimäisen painoksen ja vastauskirjoituksesta poistettu seuraavat kaksi lausetta:
"Kuitenkin, jospa vain havaittaisiin hallituksessa olevan edes vakaata, vilpitöntä tahtoa ja tarkoitusta asiassa, tosin suomalaisuus voisi mieltänsä malttaa. Mutta niin kauvan kuin hallitus laskee toimensa ihan päinvastaiseen suuntaan ja päälliseksi katsoo suomenkieltä ainoastaan talonpoikaiseksi asiaksi eikä kansalliseksi, on turhaa kehoittaa luottamukseen."
Erään "Oulun Viikko-Sanomain" numeron ilmestymisen esti painoasiamies siitä syystä, että kirjeessä Helsingistä kehoitetaan Oulun läänin asukkaita omilla varoillaan perustamaan suomenkielisen lyseon Ouluun.
Raha-asioitakin koskeviin kirjoituksiin ulottui sensuurin tarkastava silmä ja kuristava koura. Niinpä otettiin U. Suomettaren n:o 60 nyt puheena olevana vuonna 1874 takavarikkoon erään kirjoituksen johdosta, joka koski uutta rautatielainaa, ja josta muuan kappale oli poistettava.
Mitä se lähetetty "Nöyrä kysymys" tarkoitti, jonka tähden U. Suomettaren n:o 17 vuonna 1875 joutui takavarikkoon, sitä en osaa sanoa. Vasta toisena päivänä pääsi lehti ilmestymään ilman tuota "nöyrää kysymystä".
Kun Hämeenlinnan kaupungin valtuusmiehet olivat suomen ottaneet viralliseksi kielekseen, vaati läänin kuvernööri, että kaikki valtuuston lähettämät kirjelmät ja asiakirjat olivat maistraatin toimesta ruotsinnettavat; muuten ei hän muka ottaisi niitä vastaan. Tämän johdosta osoitettiin U. Suomettaressa, että tuo kuvernöörin vaatimus ilmeisesti soti kaupunkien kunnallisasetusta vastaan. Maistraatti ei ollut velvollinen eikä oikeutettukaan rupeamaan kuvernöörin vaatimaan käännöstyöhön. Kaupunginvaltuusto ei ollut mikään virasto, vaan kaupungin eduskunta, eikä siis velvollinen missään toimessaan käyttämään ruotsin kieltä. Huomautettiin, että kuvernööri ei ainoastaan ollut velvollinen vastaanottamaan Hämeenlinnan kunnalta suomenkielisiä kirjoituksia, vaan oli arm. julistuksen mukaan jouluk. 7 p:ltä 1868 myöskin itse velkapää toimittamaan kaikki samalle kunnalle menevät asiakirjat suomeksi. — Tämä kirjoitus ei päässyt eheänä julkisuuteen, vaan painohallitus karsi siitä pois kokonaisen palstan.
N:osta 110 pyyhkäistiin Tampereen koulu-oloja koskeva pääkirjoitus sekä
Oulun koulu-oloja kuvaava kirje.
V. 1876 olivat kouluhallitus ja yleensä koulu-asiat edelleen sensuurin hellimmän suojeluksen alaisina, mikäli niitä U. Suometar yritti käsittelemään. Kun Yrjö Koskisen "Suomen historiaa kansakouluja varten" oli kielletty opetuksessa käyttämästä, joutui U. Suometar kaksi kertaa takavarikkoon tätä kieltoa koskevien kirjoitusten tähden. Ei saatu kirjoittaa hallituksen kannasta suomalaisiin sivistyslaitoksiin nähden, kun se ei vieläkään ollut ryhtynyt mihinkään toimiin 1872 vuoden valtiopäiväin anomusten johdosta, jotka suomalaisia kouluja koskivat, eikä siitäkään, että kouluhallituksen kertomuksessa Suomen alkeisopistojen tilasta 1870-1875 oli lausuttu, että useampien suomalaisten oppikoulujen perustaminen, kuin mitä jo oli olemassa, "ei soveltune sivistyksen todellisiin etuihin".
V. 1877 erosi tod. valtioneuvos Arppe painohallituksen puheenjohtajan virasta, ja hänen sijaansa tuli valtioneuvos Heimbürger, sävyisä mies, joka huomattavassa määrässä höllitti sensuurin ohjakset. Vapaammin kuin ennen saivat sanomalehdet hänen aikanaan käsitellä yleisiä asioita. Niinpä silloin polttavaksi käynyt asevelvollisuus-asia jälleen pääsi julkisen keskustelun alaiseksi, oltuaan vuodesta 1871 kiellettynä aineena. Varsinkin oli Hels. Dagbladilla nyt hyvät päivät, se kun, yhä enemmän lähestyttyään hallituksen kantaa, ani harvoin enää joutui tekemisiin painoviranomaisten kanssa.
Muutamia U. Suomettaren painoesteitä mainittakoon vielä näiltä 1870-luvun loppuvuosilta. Alkupuolella vuotta 1877, jolloin Arppe vielä oli ohjaksissa, joutui lehti takavarikkoon viisi kertaa. Syitä ensimäisellä ja toisella kertaa ei saatu mainita, eivätkä sensuurikappaleet ole tallella. Kolmannen esteen aiheutti eräs lause kirjeessä, jonka tehtaantyömies T. Kärkönen Tampereelta oli toimitukselle lähettänyt, liittäen siihen 20 markkaa Helsingin suomalaisen alkeisopiston hyväksi. Tästä kirjeestä, joka alkoi sanoilla: "Kuuden alaikäisen lapsen isänä ei varani ulotu suuriin uhrauksiin", pyyhkäistiin seuraava lause: "Mutta koska hallituksen suosio kansaa ja kansan kieltä kohtaan puuttuu, vaikka kansa on hallituksen elatus-isä ja ruotsinkielisiä kouluja ruokkiva äiti, on vähistäkin varoista Suomen kansalaisen kalliimpia velvollisuuksia auttaa."
Lähetetystä kirjoituksesta, joka koski kreikanuskoon kääntyneitä lutherilaisia, karsittiin pois lause, joka seurasi sanoja: "Ne eivät ole menettäneet ainoastaan omaa vapauttansa, vaan lastensa, jälkeentulevaistensakin, siis koko sukupolven vapauden".
Eräästä numerosta poistettiin osa kirjeestä Inkerinmaalta.
V. 1878 aiheutti takavarikkoon-oton kirjoitus, joka koski valtionrautateiden hallintoa ja kokonaan oli poistettava. Samalla karsittiin samasta numerosta pari riviä Tampereelta lähetetystä kirjeestä, joka koski kieliasiaa.
V. 1879 antoi kaksi Helsingin kirjettä aihetta takavarikkoon-ottoon. Toisesta, jonka oli kirjoittanut Yrjö Koskinen, oli poistettava pari riviä, jotka seurasivat lausetta: "Muistaakseni esim. tuo yksityisten perustama suomenkielinen kansakoulu Kristiinankaupungissa ei voinut saada mitään apua suostuntavaroista", ja toisesta kirjeestä, joka kosketteli koulukomitean mullistusehdotuksia, niinikään muutamia riviä.
Ei totta tosiaan ollut suomalaisen sanomalehtimiehen helppo 1870-luvulla ja varsinkaan sen alkupuolella välttää niitä lukemattomia salakaria, jotka hänen soudettavaltaan veneeltä joka puolelta tien sulkivat ja sen särkeä uhkasivat. Vaikeata oli noudattaa sitä neuvoa, jonka eräs työmies minulle omistamassaan runoelmassa antoi, lausuen:
"Souda suoraa Suomen asiata
Ohi nienten, halki karien;
Niinkuin tyyness' soudat lahdelmata,
Souda myrskyssäkin samaten."
Mutta vaikeudet intoa lisäsivät.