VIII.
VÄRISYMBOLIIKKA.
Lähinnä edellisissä luennoissani olen koettanut osoittaa, että kauneuslakeja on olemassa muotojen, massojen jaon ja suhteiden alalla. Nyt siirryn koskettelemaan värien maailmaa viitatakseni sielläkin vallitseviin kauneuslakeihin.
Kielessä ei ole sanoja nimittääksemme niitä suunnattoman monia värivivahduksia, joita on olemassa, yhtä vähän kuin sillä on ilmaisuvälineitä kuvatakseen kaikkea sitä kauneuden määrää, jota valo ja värit levittävät luomakuntaan. Tavallinen silmä voi hieman harjaannuttuaan eroittaa runsaasti 30,000 eri värivivahdusta, ja harjaantuneesta värien tuntijasta olisi aivan luonnollista, että kutakin tuollaista vivahdusta pidettäisiin itsenäisenä värinä ja että sille siis värien sanastossa annettaisiin oma nimensä. Mutta kieli tyytyy sisällyttämään ne kaikki vähäiseen määrään ryhmiä, samoin kuin valo-oppikin.
Suuri yleisö tyytyy yhteentoista tällaiseen ryhmään ja puhuu valkoisesta, harmaasta, mustasta, ruskeasta, purppurasta, punaisesta, keltaisesta, oranssista, vihreästä, sinisestä ja sinipunervasta. Optillisen tieteen kannalta ovat valkea, harmaa, musta, ruskea ja purppura tavallaan muukalaisia. Käytännöllisistä syistä täytynee niitä kuitenkin pitää ottolapsiksi hyväksyttyinä värien sisaruspariin. Oikeat värit, ne, joiksi auringonsäde taittuu sateenkaaressa ja prismassa, ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, sininen ja sinipunerva. Näitä kuutta valontaittumaa valo-oppi nimittää väreiksi, samalla kun tutkija mielellään myöntää, että sielullisessa ja käytännöllisessä suhteessa valkoinen, harmaa ja musta, jotka ovat valonvivahduksia, sekä ruskea, joka on sekaväri, ovat oikeutettuja saamaan myös tämän nimityksen.
Ennenkuin lähden esittämään niitä kauneuslakeja, joita värien alalla on keksitty, sallittaneen minun sanoa pari sanaa näistä kunkin suoranaisesta esteettisestä vaikutuksesta ihmisten tunne-elämään. Tästä vaikutuksesta ei voida esittää mitään lakeja. Mikä arvo kullakin värillä sinänsä on esteettiselle rakenteellemme, ei voi käydä selville muulla tavalla kuin kysymällä mahdollisimman monilta ihmisiltä, mitä he tässä suhteessa tuntevat, ja siinä näyttää mielivallalta ja subjektiivisella olevan mitä paras tilaisuus noudattaa oikkujaan. Niinpä onkin se mielipide hyvin yleinen, että arvostelmat yksityisten värien kauneudesta ja merkityksestä tunteelle vaihtelevat loppumattomiin, joten tällä alalla ennen kaikkea on voimassa se vanha väite, että kullakin on oma makunsa.
Matkustajat, jotka eivät ole syvemmälti ajatelleet asiaa, mutta ovat nähneet erilaisia tapoja monien eri kansojen keskuudessa, ovat ennen muita kiintyneet siihen ajatukseen, että tällä alalla vallitsee sovittamaton eroavaisuus — että vaikutelmat eri väreistä ovat niin eriäviä, ettei niitä millään lailla voi johtaa mistään yleispätevästi inhimillisestä. Jos matkustaja on huomannut, että musta ei kaikkialla olekaan yleisesti käytetty suruväri, että punainen ei kaikkialla ilmaisekaan sotaista ja toimeliasta, vaan että tulimaalaiset käyttävät sitä rauhallisten tarkoitusten tunnusmerkkinä, kun taas valkoinen on heidän sotavärinsä, niin hän mielellään tekee sen johtopäätöksen, että tämä on mitä mielivaltaisinta, kun hän taas, jos hänellä on kylliksi huomiokykyä, voi eri värien ryhmittämiseen nähden päästä varmuuteen siitä, että se riippuu laeista, jotka ovat yhteisiä kaikille, hyvin erilaisillakin sivistysasteilla oleville kansoille.
Kuitenkin ovat sielutieteilijät ja fysiologit hyvin taipuvaisia otaksumaan, että myös kukin yksityinen väri vaikuttaa omalla tavallaan sielunelämään, vaikkapa tämän tavan arvostelmia ei voikaan ilmaista täysin tieteellisesti, vaan niihin luonnollisista syistä tuleekin symboolinen luonne. Eriäväisyydet näiden arvostelmien välillä he selittävät johtuviksi vaikutuksista, jotka niihin liittyvät ja joihin myöhemmin kajoan.
Uskon esteetikkojen ja fysiologien olevan oikeassa siinä, että jotakin yleispätevää voidaan sanoa myös yksityisten värien vaikutuksesta ihmiseen, olkoon hän eurooppalainen, neekeri, intiaani tai japanilainen. Mitä kuuteen spektriväriin tulee, olen omasta puolestani varma siitä, että sininen ja vihreä, nämä erikoisesti kosmilliset värit, ne, joihin taivas, meri ja maa silmissämme pukeutuvat, vaikuttavat aivan toisin kuin esim. punainen ja keltainen, herättävät toisen sielullisen tunnelman kuin ne, vaikkapa ei muusta syystä kuin siksi, että me olemme tottuneet näkemään suunnattomia pintoja edellisten värien peittäminä, kun toiset taas esiintyvät satunnaisemmin. Ei liene liioittelua siinä otaksumassa, että joka värillä on oma tunnesävynsä. Niinpä värit ovatkin kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa olleet sieluntunnelmien symbooleina. Mielenkiintoista lienee luoda ohimennen katsaus tähän värisymboliikkaan.
Aloitan valkoisesta ja mustasta. Fysiikan tutkijat sanovat puhdasta taittumatonta valoa valkoiseksi ja käyttävät tätä sanaa siis toisessa merkityksessä kuin esteetikot, maalarit ja yleisö, kuitenkin hiukan liittyen heidän kielenkäyttöönsä, sillä heistäkin ovat valo ja valkoinen väri läheistä sukua. Jälkimäinen on kuin edellisen aineellistumus ja pimeän vastakohta.
Symboolisesti on valkoinen sielullisen puhtauden ja ylevyyden, sielun rauhan ja henkisen kirkkauden ilmaisuna. Lapsen sielullinen puhtaus on viattomuutta, aikuisten siveyttä, vilpittömyyttä, totuudenrakkautta. Senvuoksi puhutaankin viattomuuden valkoisuudesta, ja valkoista liljaa pidetään viattomuuden vertauskuvana. Morsiamen valkoinen puku on siveyden tunnusmerkki. Sitä käyttivät roomalaisten kesken kansan luottamukseen vetoavat politiikot hakiessaan virkapaikkoja. Muistona tästä meillä on vielä kandidaatti, joka johtuu sanasta candidus, valkoinen.
Kansat, joille ryhdin ja liikkeitten jalous on ollut ominaista, ovat käyttäneet valkoisia päällysvaatteita mieluummin kuin muita. Roomalaisten toga oli valkoinen, arabialaisen ja hindun vaipat samoin. Katolisen papin puku on valkoinen, kun hän toimittaa virkaansa; anglikaaninen pappi lukee, valkoinen pitkä kuoripaita yllään, rukouksen ennen saarnaa; itse saarnaa varten hän pukeutuu mustiin. Rukous vaatii ylevämpää asentoa kuin saarna. Rukouksessa anova kääntyy suoraan Jumalan puoleen ja asettuu hänen kasvojensa eteen; saarnatessa hän kääntyy kansaan, ja silloin hänen puheessaan voi tulla esille lämpöä, joka rikkoo ryhdin tasapainon ja sopusoinnun. Valkoinen väri voi sen vuoksi paremmin kuin musta vertauskuvallisesti liittyä rukoukseen.
Valkoisen vastakohta on musta, niin sanoaksemme ruumiillistunut pimeys.
Esteetikko Köstlin lausuu mustasta:
"Se on synkkä vieras, joka näkyy tunkeutuneen valon ja värien maailmaan kuin varjojen valtakunnan hirviö. Se on kaiken valo- ja väri-ilon varsinainen tuho, se on elämän hauta. Se ikäänkuin hiillyttää elämän ja jättää jälkeensä vain elottoman pohjasaon; se on olemassaolon vihollinen, kamalasti uhkaava ja harjoittaa pimeässä hävitystyötään. Musta on kauhun väri, vihan, salajuonten, murhan, leppymättömän vihollisuuden, sydämettömän julmuuden väri, pahan, helvetillisen, pirullisen väri. Mustalla on runoutensa, mutta se on hirmun runoutta."
Omituista on kuulla tällaista omaan aikaamme kuuluvan miehen tunteenpurkausta — miehen, joka itse on käynyt mustiin puettuna, nähnyt joka päivä ympärillään mustiin tai sitä lähellä oleviin väreihin puettuja ihmisiä, nähnyt mustiin puetun papiston toimivan kirkossa ja nähnyt mustia ruumisvaunuja, ruumisarkkuja ja hautajaissaattoja. Tuntuu siltä kuin Rigveda-ajan mies puhuisi hänen sanoillaan. Hänen käsityksensä mustasta on aivan sama kuin Rigveda-ajan laulajain käsitys pimeydestä, johon he eivät sekoittaneet yötä. Musta pimeys oli arjalaisista esi-isistämme 1,000 vuotta e.Kr. juuri samaa, mitä Köstlin on lausunut. Sen sijaan oli yö heistä jumalallinen olento, joka tähtien valolla ja kuun loisteella ja vahvistavalla unella virkisti pimeyden kauhujen ahdistamia ihmisiä. Rigveda-arjalaisten käsitys onkin sama kuin kaikkien kansojen, ei yksistään luonnonkansojen, vaan muidenkin. Kostiin on epäilemättä oikein esittänyt mustan värin tunnesävyn.
Fechner huomauttaa, että meidän eurooppalaistenkin kesken, jotka pukeudumme mustiin tai tummiin vaatteisiin, ja joille musta on käynyt tavallaan pyhäksi, kukaan ei varmaankaan haluaisi asua huoneissa, jotka olisivat maalatut kauttaaltaan mustiksi ja sisustetut yksinomaan mustilla huonekaluilla. Eivät edes luostarin komerot ole mustia, vaan valkeita, vaikka musta, joka ei kiinnitä silmää katselemaan, tuntuisi parhaiten sopivan hartaaseen mietiskelyyn. Valkeilla kirjaimilla mustalle paperille painetut kirjat sopisivat ehkä manalan kirjastoon, lautturi Karonin kirjahyllylle, jos hänellä se on, mutta niillä on ehdottomasti pelottava vaikutus eläviin ihmisiin. Jos lapset saisivat noudattaa omaa mieltänsä, eivät he varmastikaan valitsisi mustia vaatteita, kun toisia olisi saatavissa, eikä nuorisokaan. Samoin menettelisivät luonnonkansat.
Siitä huolimatta on musta väri yhä enemmän vallannut itselleen suosiota eurooppalaisten kansojen kesken. Tässä näemme esimerkin mielleyhtymien voimasta. Musta on, kuten Kostiin sanoi, synkkä vieras, jonkin elämälle ja elämänilolle vastaisen vertauskuva. Näin ollen tulee mustasta kuoleman arvoituksen symbooli ja, kun vainajia surraan, heihin kohdistuvan murheen tunnuskuva. Tätä mielleyhtymän raivaamaa tietä eurooppalaiset ovat joutuneet siihen, että he surua ja kuolemassa piilevää arvoitusta merkitsemään käyttävät samaa väriä, joka alkuaan luonnolliselle mielelle kuvastelee kamalaa ja pahaa. Siinä on ristiriita, kun ajattelemme, että kristillisen mielialan mukaan kuolema voi olla voitto ja kauneuden ja elämän alkukotiin johtava portti.
Älköön senvuoksi ihmeteltäkö, että eurooppalaisessa maailmassa on vielä jokunen poikkeus mustan värin esikuvallisesta käyttämisestä. Roomalaisen kirkon korkeimmat arvohenkilöt, kardinaalit, surevat sinipunervassa puvussa. Ranskan kuningattarilla oli etuoikeus surra valkopukuisena. Valkoinen on myös kiinalaisten suruväri. Juutalaisten suruväri on oikeastaan sininen. Helleeneillä ja roomalaisilla ei ollut varsinaista suruväriä.
Sittenkun mustasta väristä mielleyhtymän tietä oli tullut suruväri, tarvittiin tuskin muuta kuin askel eteenpäin, jotta mustasta tulisi vakavan elämänkatsomuksen, vilpittömän, velvollisuudentuntoisen, elämän tärkeihin kysymyksiin kääntyneen käytännöllisen mielen tunnuskuva. Tämä käsitys mustasta on vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla täysin varmistunut, mutta se onkin nyt niin vankka, että meidän on vaikea kuvitella vakavien miesten käyttävän niitä iloisia värejä, jotka olivat ominaisia miespuvuille vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla.
Vaikeampi lienee mielleyhtymän tietä antaa valkoiselle muuta merkitystä kuin mikä sillä tunnesävynsä vuoksi todella on. Joka tapauksessa tunnustettaneen vastedeskin sen pätevyys puhtauden tunnuskuvana siitä luonnollisesta syystä, että valkoinen ja lika eivät siedä toisiaan. Likaisenvalkoisessa on jotakin kammottavaa, innoittavaa. Jokaisen puhtautta harrastavan kansan keskuudessa on tahrattoman valkean merkitys kotielämässä ja jossakin osassa pukua puhtaitten tapojen todisteena, jota ilman se ei halua olla. Jos valkoinen pöytäliina tai valkoiset liinavaatteet joskus väistyisivät mustan, harmaan tai kirjavan tieltä, olisi se kansallisen rappeutumisen merkkinä. Pesu on kuitenkin kallista, ja kenties ulkonainen tarkoituksenmukaisuus, rahallisten menojen supistaminen tuo muassaan muutoksen, jota muodin hirmuvalta ei yksin tähän mennessä ole saanut aikaan.
Mutta tämä ei tosiaankaan olisi edistystä, vaan rappeutumisen merkkinä. Siveellisen ja ulkonaisen puhtauden tunteet ovat toisilleen sukua. Ihminen, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee sielunelämänsä toisen tai toisen värisenä. Jos hän on puhtautta harrastava, näkee hän siveellisen sielunelämänsä valkoisena eikä halua sitä liata alhaisella ajatuksella, huonolla teolla, vaikka ei kukaan muu kuin hän itse saisi sitä tietää.
Kuitenkin on olemassa jotakin, mikä saattaa antaa mustallekin värille tunnesävyn, jota sillä itsessään ei ole. Se on valo. Kiiltävän musta, sellainen musta, joka auringossa tai keinotekoisessa valossa ilmaisee vaihtelevia vivahduksia, vapautuu siihen muuten kuuluvasta synkkyydestä, mutta pysyy vakavuutta kuvastavana. Valo antaa mustalle, kuten kaikille muillekin väreille, jotakin, mikä lieventää sävyä, jos väri on valonarkaa, mutta tehostaa sitä, jos se on valolle altis. Valkoisen ja mustan vaikutuksesta väriyhtymissä saanen tilaisuuden puhua etempänä.
Valkoisen ja mustan välillä on harmaa monine vivahduksineen. Eräissä näistä vivahduksista on itsessään jotakin painostavaa, herättäen epäilystä ja haluttomuutta, toisilla on lempeästi tyynnyttävä tai puolueeton luonne. Kansojen ja niiden kirjallisuuden symboliikassa ei harmaalla ole mitään erikoista merkitystä, harmaantuvia tai harmaita hapsia lukuunottamatta, joita kaikessa runoudessa, vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka, on ylistetty jalojen kasvojen koristeina, mutta narrin kasvoja rumentavina. Poliittisessa symboliikassa — sillä sellaistakin on olemassa — on harmaa ainakin meillä saanut verrattain suuren merkityksen: siitä on tullut poliittisesti puolueettomien tai kannattomien väri, kuten sinisestä on tullut tasaisen edistyksen, mustasta taantumuksen, punaisesta yhteiskunnallisen vallankumouksen väritunnus.
Tulen nyt prismaväreihin. Äärimmäisenä vasemmalla on sateenkaaressa samoin kuin yleensä prisman asteikossa punainen. Punaiset värivivahdukset näköpiirissä ilmaisevat myös tavallisesti päivän tai auringon nousua. Spektrivärien joukossa on punainen yleensä pimeyden terävä, esille pistävä vastakohta. Sen monet ja keskenään hyvin erilaiset vivahdukset vaikuttavat sen, että sillä myös on hyvin erilaiset tunnesävyt.
Kaikki kansat ja rodut ovat yhtä mieltä siitä, että tummanpunaisessa, purppuraa lähinnä olevassa, on jotakin voimakasta, valtavaa, mutta samalla uhkaavaa ja intohimoista. Eläinkunta näyttää tuntevan jotakin samanlaista, tummanpunaisen värin vaikutusta kokiessaan. Kaikkien sotaisten kansojen keskuudessa, mikäli tiedän, on punainen aina ollut taistelun värinä. Näkönsä saanut, ennen syntymästään asti sokea kertoi, että hän helakanpunaista ensi kerran nähdessään tunsi jotakin samanlaista kuin torven rätistessä ja että taivaansinisen näkeminen toi hänen mieleensä huilunsäveliä.
Luonnonkansat yleensä pitävät erityisesti punaisesta. Tässä on muistettava, että punainen harvoin esiintyy luonnossa kovin suuriksi pinnoiksi levinneenä, ja että se siellä esiintyessään tavallisesti on yhteydessä viheriän kanssa, joka on sen täydennys väri, tai sinisen kanssa, joka on läheisintä sukua sen täydennysvaalille. Esiintyessään suurin määrin punainen luultavasti väsyttäisi luonnonkansojen silmiä yhtä hyvin kuin sivistyneidenkin.
Viimemainittujen kesken tapaa harvoin voimakasta punaista käytettynä päävärinä puvuissa tai asuinhuoneissa. Jokainen tuntee itsestään, että näköelimet, jotka ovat sovitetut ja totutetut sellaisiksi kuin meidän, tuskin voisivat kauankaan sietää tummanpunaista taivasta sinisen asemasta, tummanpunaista maata vihreän sijasta.
Mutta punaisella on monta toisistaan suuresti eriävää vivahdusta erilaisine tunnesävyineen. Kun tummanpunainen on, Köstlinin sanoja käyttääksemme, polttava, huutava ja meluava, on taas vaalean- tai ruusunpunaisella toinen tunnesävy, varsinkin, mitä enemmän lähestytään valkoista. Siihen tulee silloin jotakin hienoa, vienoa ja ihanteellista. Tuo vienonpunainen, joka heikosti alkavan aamuruskon lailla paistaa lapsen tai nuoren neidon poskilla valkean hohteen läpi, on sotaisen tummanpunaisen kaltainen vain siinä, että se ilmaisee valoa ja elämää.
Lähinnä punaista on väriasteikossa oranssi. Sen asema punaisen ja keltaisen välillä määrää sille kuuluvan tunnesävyn. Punaoranssilla eli keltapunaisella on luonnonkansaan suosio puolellaan. Goethe huomauttaa, että tarmokkaita, terveitä, mutta raakoja ihmisiä tämä väri miellyttää erikoisesti. Samoin kuin tummanpunainen herättää tämäkin väri eläimissä levottomuutta ja vihaa. Tämä väri, sanoo Goethe, järisyttää uskomattomasti eräitten ihmisten hermoja. Keltapunaiseksi maalattu tai kalustettu asuinhuone olisi ajan mittaan yhtä sietämätön kuin tummanpunainen tai vieläkin kiusallisempi. Punakeltaisella taas on kaiken lämpönsä ja voimansa ohella vienompi tunnesävy, samalla kun se tuntuu kuvastavan voimaa. Se on kullan väri.
Keltainen on prisma-asteikon ja sateenkaaren keskimäisessä ja kirkkaimmassa osassa. Keltainen on kirkkain kaikista väreistä. Jos valkoisen valovoima merkitään luvulla 1,000, on keltaisen valovoima 6,400, mutta punaisen vain 2,300. Hauska on lukea Köstlinin kuvausta täyteläisestä keltaväristä. Se on, sanoo hän, ylellisyyden, ihanuuden, kunnian ja majesteetin väri. Se on loistelias, rikas, upea, mutta ei tunteellisen hieno, ei kaino, vaan vaatelias ja ylpeä, ilman syvyyttä ja valovoimastaan huolimatta lämmötön. Se on ylimielisyyden, kopeuden, hengettömän koreilun väri, varsinaisesti sultaanimainen, faraomainen, bramaanimainen, itämaispapillinen.
Tummentuneena keltaisen voima lisääntyy, mutta loisto vähenee. Mitä enemmän se lähenee valkoista, sitä enemmän se myös kadottaa loistettaan, mutta voi silloin yhä enemmän lähetä jaloa hienoutta ja runoutta; silloin se lähentelee auringonvalon laatua.
Fechner huomauttaa sattuvasti, että harva väri esiintyy niin monenlaisissa mielleyhtymän tapaisissa suhteissa kuin keltainen, ja että sen vaikutus juuri siksi voi olla niin erilainen.
Keltaista väriä tapaamme auringossa, kuussa, tähdissä, kullassa; siis taivaallisissa ja maallisissa koristuksissa. Ei siis ole ihme, että kullasta kaikkien kansojen kesken on tullut vallan ja rikkauden vertauskuva. On kuitenkin huomattava, että tämä koskee vain kiiltävän keltaista. Himmeänkeltaista tapaamme niin useissa esineissä, jotka osaksi ovat mieluisia, osaksi epämieluisia, että nämä keltaisen vivahdukset aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia. Harmahtava tai täplikkään himmeä keltainen vaikuttaa aina epämieluisesti, samoin kuin keltataudin väri. Keltainen ei ole siis yksistään vallan ja loiston symbooli, vaan siitä on myös tullut sairaalloisen, erikoisesti kateellisen vertauskuva, ja kateus onkin lähellä ylpeyttä ja vaativaista korskeutta. Kateus suhtautuu ylpeyteen, niinkuin loistonsa menettänyt keltainen vielä loistavaan.
Mitä taas auringonvaloloistoon tulee, on se näiden mielleyhtymien ja mielialojen ulkopuolella, koska se antautuu kaikille uusille väreille ja tarkoittaa vähemmän itseään kuin sitä, että toimittaisi kaikelle muulle jotakin omasta ihanuudestaan. Se on siis todellisen majesteetin symbooli. Sanotusta näemme, että keltainen ei näyttele miellyttävää osaa värisymboliikassa. Toisenlainen merkitys voi sillä kuitenkin olla värisoinnuissa, joihin myöhemmin siirryn.
Keltaisen naapurina prisma-asteikossa on vihreä. Valo-oppi myöntää vihreälle väliaseman eri spektrivärien joukossa aaltopituudesta ja värähdysnopeudesta riippuen. Se on, huomauttaa sielutieteilijä von Volkmar, oikea keskinkertaisuuden ja tasapainon väri tunne-elämäänkin nähden, ja se oli myös keskiaikana Saksan porvariluokan mieli väri. Täysivihreä, josta jokainen keltainen vivahdus on kadonnut, mutta joka hiukan lähenee sinistä, on aina ollut normaalisten, lapsuusiästä päässeiden henkilöiden mieliväri.
Tunnettu tanskalainen luonnontutkija Örsted sanoi, että hänessä heräsi luottavaisuuden tunne, kun hän sitä katseli; toiset ovat sanoneet, ettei värien alalla saa pyytää enempää kuin mitä tuo siniseen vivahtava vihreä antaa, sillä jos puhtaassa vihreässä onkin vielä liiaksi maallista, liiaksi porvarillisen tyytyväistä, niin saavat ne vihreän vivahdukset, jotka lähenevät sinistä naapuria, jotakin kohottavan runollista, jotakin siitä kaihosta, joka kiitollisena maallisesta ilosta kuitenkin tuntee ja kaipaa korkeampaa.
Tällaisen vaikutelman tekevät sinisenvihertävät vuoretkin, jotka häipyvät kaukaisuuteen, ja meren sinivihreä pinta. Täysivihreä sinänsä on tyytyväisyyden, tyydytyksen väri; siniseen vivahtava vihreä luo nykyhetken tyydytyksestä katseensa tulevaisuutta kohti, joka antaa sielulle korkeamman mielihyvän. Tästä vihreän vivahduksesta on symboliikassa myös tullut toivon väri. Se tyytyväisyys, se vapaus epäsoinnuista, mikä henkii vihreästä, on myös aiheuttanut sen, että asuinhuoneet usein maalataan tai paperoidaan vihreä päävärinä. Se vaikuttaa tyynnyttävästi, hermojavahvistavasti, työtäedistävästi.
Vihreän vieressä väriasteikossa on sininen, ja nämä molemmat naapurit ovat koko asteikossa ainoat, jotka sopivat hyvin yhteen, jos ne sovitetaan suuriksi pinnoiksi vieretysten. Sen selittää molempien värien vienous ja niukka valovoima, minkä vuoksi vihreä maa ja sininen taivas, vihreät niityt ja järven sininen pinta eivät lainkaan aiheuta epämieluisaa värivaikutusta. Erikoisesti sininen väri on valosta köyhä, vaikkei silmä käsitäkään tätä köyhyyttä sille viaksi. Päinvastoin: sen valoköyhyys vahvistaa sitä tunnelmaa, että se on jotakin aineetonta, ja sen valon vähyys on niin vahvasti liittynyt siihen, että hämärän tullessa ja muuttuessa pimeäksi siniset esineet viimeiseksi menettävät värinsä. Meluisa punainen sammuu ensimäiseksi, aivan kuin sen valoloisto ei oikein viihtyisi melussa; sininen sammuu viimeiseksi ja voi vielä säilyä yön tähtikirkkaalla taivaalla.
Niinpä on sinisestä tullutkin uskollisuuden tunnus, ehkäpä juuri tämän huomion perusteella. Sininen ei ole ylpeä, ei loistelias eikä komeileva, siinä ei ole intohimoa eikä kiihkeyttä, ei se tunkeile. Sielullisesti se on keltaisen vastakohta, mutta rauhallisen suloinen, virkistävän tuore. Kylpy sinisessä eetterissä, siemaus sen tunteelle mitattomasta, puhtaasta ja kirkkaasta syvyydestä on kangastanut runoilijan mielikuvitukselle enkeleitten arvoisena, sanomattomana nautintona.
Sininen on, kuten buddhalaisten Nirvana, jotakin aineetonta, johon sielu, hukkaan joutumatta, tahtoisi vaipua yhtyäkseen maailman henkeen. Se on, kuten joku on sanonut, suloista "ei mitään", runollista tyhjyyttä. Jos sinisessä on kaipuuta, on siinä myös sen tyydytystä. Ei siis kumma, että romantiikka puhui "sinisestä kukkasesta" ihanteenaan.
Ruiskukka on vaatimaton, lemmikki pyrkii piiloon, mutta muutamien mieli, nautittuaan hetken puutarhojen ja kasvihuoneiden loisteliaista kukkaskuningattarista, tuntee virkistyvänsä palatessaan noiden pienien kainojen pariin, jotka ovat saaneet katseeseensa jotakin taivaisen puhdasta. Sininen on puhtaan, taivaisen, ihanteellisen vertauskuva. Kaikki sen vivahdukset ovat kauniita, kun taas muiden värien vivahdukset eivät kaikki ole sitä lajia, että ne miellyttäisivät ihmissilmää. Valkeaan sekoittuneena esiintyy sinisen eetterimäinen olemus paremmin; vihreään sekaantuneena taas sen lempeä, rauhallisuutta herättävä herttaisuus.
Vielä ei ole yhdenkään maalarin tai runoilijan mieleen juolahtanut pukea Mefisto tai joku muu saman sotavoiman edustaja siniseksi. Musta ja verenpunainen tai yksinään tulipunainen ovat tähän asti saaneet palvella tätä tarkoitusta. Sitä vastoin näemme renessanssin maalarien käyttävän sinistä niissä verhoissa, joihin puettuina maailman luoja, maailman vapahtaja ja naisihanne Maria esitetään. Muut silloin myös käytetyt värit ovat sinisen sopusointuisia täydennyksiä.
Äärimmäisenä prisma-asteikossa on sinipunerva eli violetti, jonka aallonpituus on lyhyin ja värähdysnopeus suurin. Sinipunerva vaikuttaa levottomalta; näennäisesti, mutta ei fysikaalisesti, jos Young-Helmholtzin väriteoria on oikea, on sinipunerva sinisen ja punaisen sekoitusta. On kuin viimemainitun värin tarmo ja rajuus ei oikein tuntisi tyyneyttä tai kunnioittaisi vienoutta siinä väliaineessa, sinisessä, johon se tässä on joutunut.
Goethe huomautti, että violetilla paperoitu huone karkoittaa tyynen keskustelun viehätyksen. Mielisairaalain lääkärit ovat olleet huomaavinaan, että sinipunerva ympäristö vaikuttaa vahingollisesti heidän hoidokkeihinsa, ja merkillistä kyllä, ovat kokeet eräillä muurahaisilla, kuten sir John Lubbock on ilmoittanut, osoittaneet, että nekin kammosivat sinipunervaa valoa.
Violetti on valosta köyhää sinistä, jota voimakas punainen hehku valaisee. Punainen ja sininen eivät sula siinä yhteen, vaan vaikuttavat ilman erikoista yhteyttä. Sellaista sanotaan komeaksi väriksi, mutta sen komeudessa on jotakin epäsointuista.
Kullan vastakohdaksi asetettuna violetti tekee hyvin komean vaikutuksen, eikä siinä ole mitään ulkonaisen komeilevaa, mikä on ominaista keltaiselle värille. Sininen aines antaa violetille vakavuutta, jossa on jotakin alakuloista. Pienellä pinnalla ja herttaisessa ympäristössä ei violetin luonteen epäsointuinen puoli pistä niin selvästi silmään kuin laajalla pinnalla. Orvokin kukka miellyttää, mutta sen violetti vivahtaa enemmän siniseen, eikä se kuitenkaan vaikuta likimainkaan niin miellyttävältä kuin lemmikki.
Vielä on sanottava muutama sana eräästä väristä, joka ei kuulu spektriväreihin, nimittäin ruskeasta. Sillä on enemmän kuin millään muulla värillä aineellinen luonne, ja silmän ilmeessä tarvitaan inhimillistä sielukkuutta, jotta ruskea, kun se siinä näyttäytyy, saisi ihanteellisuutta ja tunteellisuutta. Mutta siinä on jotakin voimakasta ja tervettä, mikä itsessään vaikuttaa oivalliselta ja silmän sielullinen voimaan yhtyneenä voi saavuttaa sellaisen kauneuden, että tuomari, jonka on tuomittava ruskeitten ja sinisten silmien välillä, epäröi langettamasta tuomiotaan ja kehoittaa riitapuolia sopimaan.
Hiusvärejä on, kuten tunnettu, hyvin vähän. Oranssia, vihreää, sinistä ja violettia ei niiden joukossa ole, vaikkapa Neptunus ja Ahti joskus saavat vihreän tukan ja parran. Mutta se sija, joka ruskealla on tällä alalla, ei ole vähäpätöinen. Renessanssin maalarit ja antiikin runoilijat antavat yleensä kauneuden palkinnon vaaleille värivivahduksille, mutta suovat ruskealle etusijan mustan rinnalla. En ole huomannut, että ruskealla olisi mitään erikoista merkitystä värisymboliikassa.
Ne esteettiset vaikutelmat, joita yksityiset värit tekevät ihmisen tunne-elämään, ovat sielullisesti hyvin mielenkiintoisia, ja niillä on myös taidehistoriallinen merkityksensä. Onhan filosofisessakin suhteessa merkittävää, että sillä kosmillisen voiman ilmauksella, joka esiintyy valona, on kaikissa prisman taittamissa säteissä jotakin, mikä tuntuu vastaavan ihmissielun mielialaa. Kun fyysikko mittaa niiden eetterivärähdysten aallonpituuden ja nopeuden, jotka näköhermoihin edenneinä herättävät tietoisuudessamme valon ja värien aistimuksia, antaa hän meille paljoudellisen vastineen johonkin maailmankaikkeudessa vaikuttavaan laadulliseen, mille inhimillinen kauneudentunne on sukua.