PETTYMYS
Aamulla varhain lähden kulkemaan
kasteesta kosteiden niittyjen yli
ja pitkin teitä, joilla vielä tuntuu
öisen sateen uurtelemat vaot.
Taivas pilvetön ja ilma lämmin.
Koivunlehdet tuoksuvat ja paimenmatarat.
Kosteissa petäjänneuloissa säihkyy
nousevan auringon kultaiset säteet.
Koko ajan mietin onneani:
Hän on vannonut rakastavansa minua
ja odottavansa tuhannen vuotta!
Hän on kietonut käsivartensa kaulalleni
ja niinkuin notkea köynnös
puristautunut minua vasten.
Hän on suudellut suutani
ja pyytänyt kyynelsilmin:
Älä unhota minua!
Kuljen kiireesti aatellen kaikkea sitä
ja kohtaan ihmisen,
jolla on notkea naisen vartalo,
kauniit silmät ja kaunis suu.
Minä tunnen hänet ja riemastun, mutta hän tervehtii kylmästi, ja minä huomaan olevani huonosti puettu ja kasteesta märkä.
Alan kulkea hitaasti. Ajattelen, kuinka monesta ilosta olen kieltäytynyt siksi, että yksi on pyytänyt muistamaan, että yksi on luvannut odottaa tuhannen vuotta.