Toinen kohtaus.
Milano. Linnan pika.
(Proteus tulee.)
PROTEUS.
Jo olen Valentinin pettänyt,
Nyt täytyy samoin Thuriokin pettää.
Kun häntä olen suosittavinani,
Saan omaa lemmenasiaani ajaa.
Mut halpain antieni vieteltäväks
On Silvia liian kaunis, hyvä, pyhä.
Jos alttiuttani vakuutan, niin soimaa
Mua viekkaudest' ystävääni kohtaan;
Jos hänen kauneudelleen valan teen,
Niin käskee minun muistaa väärää valaa,
Joll' armahani petin, Julian.
Mut huolimatta häijyist' iskuistaan,
Joist' yksikin jo lemmen toivon tappaa,
Mun lempeni, kun potkun saa, vain kiihtyy
Ja häntää lieruttaa kuin sylikoira.
Ah, Thurio tulee! Ikkunalle joutuin
Yösoitoin armast' ilahuttamaan!
(Thurio ja soittoniekkoja tulee.)
THURIO.
Haa, Proteus! Edeltäkö matelitte?
PROTEUS.
Niin, hyvä Thurio; lemmen, tiedättehän,
Madella täytyy, kun ei käydä voi.
THURIO.
Mut toivon, ettei täällä lempenne.
PROTEUS.
No, kuinkas? Enhän muuten täällä oisi.
THURIO.
Ken? Silviako?
PROTEUS.
Silvia, — teille mieliks.
THURIO.
Suur' kiitos, teille mieliks. — Hyvät herrat,
Nyt äänet vireeseen ja soitto soimaan!
(Julia ja hänen isäntänsä tulevat etäällä,
edellinen pojan vaatteissa.)
ISÄNTÄ. No, nuori vieras; näytätte niin alakolliselta; miksi, saanko kysyä?
JULIA. Siksi, hyvä isäntä, etten voi olla iloinen.
ISÄNTÄ. Tulkaa pois, kyllä pian tulette iloiseksi. Mennään tänne, niin saatte kuulla musiikkia ja nähdä sen herran, jota kyselitte.
JULIA. Saanko kuulla hänen puhuvankin?
ISÄNTÄ. Saatte.
JULIA. Siitä syntyy musiikkia.
(Musiikki alkaa.)
ISÄNTÄ. Kuunnelkaa, kuunnelkaa!
JULIA. Onko hän noiden joukossa?
ISÄNTÄ. On; mutta hiljaa! Kuunnelkaamme.
Laulu:
Mik' on Silvia, ken hän on,
Joka kaikkein huimaa mielet?
Viisas, hurskas, kaunis on,
Hälle enkeleinkin kielet
Kauneuden suo palkinnon.
Onko hyvä kauneissaan?
Hyvyys kauneuden on hempi.
Parantaakseen sokeuttaan
Hänen silmääns' entää Lempi,
Jääkin siihen asumaan.
Silvialle laulu soi,
Silvialle tuhat kertaa!
Maa ei toista kantaa voi,
Joka hälle vetäis vertaa.
Hälle seppel palmikoi.
ISÄNTÄ. Mitä? Olette nyt vielä surullisempi kuin ennen. Mikä teitä vaivaa? Eikö soitto ole teille mieleen?
JULIA. Erehdytte, isä: soittaja ei ole minulle mieleen.
ISÄNTÄ. Kuinka niin, rakas nuorukainen?
JULIA. Hän soittaa väärin, isä.
ISÄNTÄ. Mitä? Koskettaako vääriä kieliä?
JULIA. Ei sitä; mutta kuitenkin niin väärin, että se koskettaa sydäntäni.
ISÄNTÄ. Teillä on herkkä korva.
JULIA. Soisin olevani kuuro; se saa sydämmeni niin raskaaksi.
ISÄNTÄ. Ette pidä soitosta, huomaan ma.
JULIA. En vähääkään, kun se noin särisee.
ISÄNTÄ. Mutta kuulkaahan tuota äänten vaihtelua!
JULIA. Niin se vaihtelu se on pahinta.
ISÄNTÄ. Tahtoisitteko että aina soittaisivat samaa?
JULIA.
Niin, että sama aina soittais samaa.
Mut herra Proteus, josta puhelimme,
Tuon onko neiden seurassa hän usein?
ISÄNTÄ. Kerron teille, mitä hänen palvelijansa, Keihäs, on kertonut minulle, — hän on häneen vallan pikiintynyt.
JULIA. Missä on se Keihäs?
ISÄNTÄ. Meni hakemaan koiraansa, jonka hän huomenna herransa käskystä aikoo viedä neidelle lahjaksi.
JULIA.
Vait! Käykää syrjään! Seura hajaantuu.
PROTEUS.
Ei hätää, herra Thurio; niin ma puhun,
Ett' oivaks oivallatte juoneni.
THURIO.
Miss' yhdytään?
PROTEUS.
Santt' Riikon kaivolla.
THURIO.
Hyvästi!
(Thurio ja soittoniekat menevät.)
(Silvia tulee ikkunaan.)
PROTEUS.
Hyv'iltaa, armollinen haltijatar!
SILVIA.
Suur' kiitos, hyvät herrat, soitosta.
Kuka se puhui?
PROTEUS.
Mies vain, arvon neiti,
Jonk' äänestä te pian tuntisitte,
Jos tuntisitte hartaan mielensä.
SILVIA.
Oo, herra Proteus, jos oikein arvaan!
PROTEUS.
Niin, neiti, Proteus, palvelijanne.
SILVIA.
Mikä mielenne on?
PROTEUS.
Noutaa teidän mieltä.
SILVIA.
Sen voitte heti: mun on mieleni,
Ett' oiti kiiruhdatte kotiin maata.
Ovela, valapatto, viekas mies,
Mua luuletko niin tyhmän typeräksi,
Ett' imarteilla vietellä mun voit,
Niin kuin sa muita petit valoillasi?
Pois, pois, ja anteeks ano morsioltas!
Yön kalvas kuningatar tietäköön:
Sun pyyntöäsi vieron siihen määrään,
Ett' inhan tarjos vuoks sua halveksin
Ja itseäni melkein torun siitä,
Ett' aikaa haaskaan kanssas puheluun.
PROTEUS.
Ma myönnän, neiti, lempineeni naista;
Mut hän on kuollut, armas haltijani.
JULIA (syrjään).
Se valhett' ois, jos sanoisin sen minä;
Ei ainakaan hänt' ole haudattu.
SILVIA.
Niin, mutta Valentin, sun ystäväsi,
Hän elää, jonka kanssa, kuten tiedät,
Ma kihloiss' olen. Etkö häpeä
Noin julkeasti häntä loukata?
PROTEUS.
On hänkin kuollut, kuulen ma.
SILVIA.
Siis kuolleeks
Oleta minut myöskin; hänen hautaans'
On rakkauteni haudattu, sen vannon.
PROTEUS.
Mun sallikaa se maasta kaivaa, neiti.
SILVIA.
Armaasi lempi haudast' esiin kutsu;
Jos sit' et voi, niin omass' siihen hautaa.
JULIA (syrjään).
Sit' ei hän ole kuullut.
PROTEUS.
Jos, neiti, noin on kova sydämmenne,
Kuvanne mulle edes muistoks suokaa,
Tuo kuva kamarinne seinältä.
Ma sille haastan, huokailen ja itken;
Kun, näet, on sulo olemuksenne
Pois luvattu, min' olen pelkkä varjo
Ja lemmin teidän varjoanne vain.
JULIA (syrjään).
Jos ois se olemus, sen pettäisit
Ja varjoks saattaisit sen, niinkuin minut.
SILVIA.
En mieli olla epäjumalanne;
Mut koska sopii väärämielisen
Kumartaa varjoa ja väärää kuvaa,
Niin pankaa huomenna se noutamaan.
Makoista unta!
PROTEUS.
Unta kurjan raukan,
Jok' aamullista vartoo mestaustaan.
(Proteus menee; Silvia sulkee ikkunan.)
JULIA.
Isäntä, joko mennään?
ISÄNTÄ.
Jes auttakoon, ma melkein nukahdin.
JULIA.
Sanokaa, missä asuu herra Proteus.
ISÄNTÄ.
He, minun talossani. — Eiköpä maarinkin jo kohta liene päivä.
JULIA.
Ei vielä; mutta yötä en näin pitkää
Ja raskast' ole koskaan valvonut.
(Menevät.)