NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Kent. Merenrannikko lähellä Doveria.
(Laukauksia kuulun mereltä. Sen jälkeen astuu venheestä maalle merikapteeni, perämies ja alaperämies, Valter Mereinen ynnä muita; niiden joukossa Suffolk valepukuisena, ja muita ylimyksiä vankeina.)
KAPTEENI.
On kailava ja arka päivä-lörppä
Jo meren helmaan hiipinyt, ja sudet
Nyt ulvonnallaan herättävät kaakit,
Jotk' yötä murheen-synkkää hinaavat
Ja veltot lerppasiipens' yli hautain
Levittelevät, kidast' usmaisesta
Tympäävää pimeytt' ilmaan huokuen.
Nyt anastetun laivan miehet tuokaa;
Sill' aikaa särkällä kun ankkuroimme,
He tässä lunastakoot henkensä
Tai verin särkän hiekkaa kirjavoitkoot.
Tuon vangin sulle annan, perämies; —
Ja, sinä, alaperämies, saat tämän; —
Ja tuo (osoittaen Suffolkia) on, Valter Mereinen, sun osas.
1 YLIMYS. Perämies, mitä lunnaiks vaadit? sano.
PERÄMIES.
Tuhannen kruunuako tai kaula poikki!
ALAPERÄMIES.
Te saatte saman antaa — taikka päänne.
KAPTEENI.
Tuhannen kruunuako Teistä liikaa,
Ja sentään käytte ylimyksistä? —
Pää poikki konnain! — Kuolla teidän täytyy.
Ei niiden päitä, jotka meiltä kaatui,
Noin turhan turha rahamäärä korvaa.
1 YLIMYS. Ma maksan sen, kun säästät henkeni.
2 YLIMYS. Ja minä myös; ja heti tilaan rahat.
MEREINEN.
Kun iskin laivaan, meni multa silmä;
(Suffolkille) Ja siitä kostoksi sun täytyy kuolla,
Ja noiden myös, jos minä päättää saan.
SUFFOLK.
Ylimys olen: täss' on Yrjön-risti;
Sa vaadi mitä vain, ma kaikki maksan.
MEREINEN.
Ja minä myöskin olen ylimys;
Nimeni Valter Mereinen. No, mitä?
Miks tuijottelet? Kuolemaako pelkäät?
SUFFOLK.
Nimeäs pelkään, siin' on kuolon sointaa.
Minulle tietäjä on ennustanut
Mereiseen hätään että hukkuisin.
Mut verenhimos älköön tästä nousko;
Nimes' on, oikein ääntäin, Merinen.
MEREINEN.
Mereinen taikka Merinen, yks kaikki!
Nimeemme viel' ei tahraa ole jäänyt,
Jot' ei ois siitä miekoin pesty pois.
Siis kostollani jos ma kauppaa hieron,
Niin miekka multa murskatkaa ja kilpi,
Ja pelkuriksi minut huutakaa.
(Iskee kiinni Suffolkiin.)
SUFFOLK.
Seis, Mereinen, sun vankisi on prinssi,
Suffolkin herttua, William de la Poole.
MEREINEN.
Suffolkin herttuako ryysyissä?
SUFFOLK.
Niin, mut nää ryysyt herttuaan ei kuulu;
Zeus valepuvuss' oli, miks en minä?
KAPTEENI.
Mut Zeus ei surmaans' saanut kuin nyt sinä.
SUFFOLK.
Katala moukka, kuninkaan ei verta,
Ei Lancasterin arvokasta verta
Saa moinen tallirenki vuodattaa.
Suutelit kättäin, jalustinta pidit,
Lakitta juoksit juhdan vieressä,
Pään nyökkäyksestä jo autuaana.
Mua maljain ääress' usein palvelit,
Nuoleksit tähteitä, ja pöydän luona
Matelit polvillas, kun atrioin
Ma kuningatar Margareetan kanssa.
Sa tuota muistele ja harjas laske,
Ja ajatonta röyhkeyttäs hilli.
Sa usein seisoit eteisessäni
Ja nöyräst' odottelit tuloani.
Tää käsi usein on sua suositellut,
Ja nyt se tukkii sulta riettaan suun.
MEREINEN.
Kapteeni, pistänkö ma tuota konnaa?
KAPTEENI.
Jahk' ensin minä häntä sanoin pistän,
Niinkuin hän mua pisti.
SUFFOLK.
Halpa orja,
Sanas on tylsät niinkuin sinä itse.
KAPTEENI.
Pois viekää tuo ja isonveneen laitaan
Pää katkaiskaa.
SUFFOLK.
Siin' omas uskallat.
KAPTEENI.
Niin, Poole.
SUFFOLK.
Poole?
KAPTEENI.
Poole, puolherra, rupaherra,
Lika ja loka, jonka saasta sokaa
Englannin hopeaisen juomalähteen.
Nyt tukin ammottavan suusi tuon,
Jok' ahminut on valtakunnan aarteet;
Tomua suudella saa huules, jotk' on
Kuningatarta suudelleet; ja sinä,
Jok' ilkuit hyvän Humphrey-herttuan surmaa,
Nyt suotta irjut tunnotonta tuulta,
Jok' ivaten sua viuhuu vasten naamaa.
Vihille mene hornan noitain kanssa,
Siks että valtaherralle sa naitit
Tyttären halvan kuninkaan, mi vailla
On maata, kruunua ja alamaista.
Sa pirun-taidollasi suureks kasvoit
Kuin vallan-ahnas Sulla, herkutellen
Emosi sydänveren pisaroilla.
Anjoun ja Mainen Ranskalle sa möit;
Sun tauttas ynseät normannit meitä
Ei kutsu herroikseen; ja Picardie
Voutimme tappoi, linnat vei, ja miehet
Verisnä, ryysyisinä kotiin laittoi.
Ylevä Warwick ja Nevilit, jotka
Ei koskaan suotta miekkaa paljastaneet,
Vihasta sinuun, säilään tarttuvat;
York-suku — jonka hallinnosta syöksi
Kuninkaan viattoman halpa murha
Ja kopea ja röyhkä hirmuvalta —
Kostosta palaa; lipuiss' ylväissä
Pilkoittaa pilven piilost' aurinkomme,[6]
Ja alla seisoo: nubibus invitis.
Aseissa kansa täällä Kentiss' on,
Ja päätteeks häpeä ja mieronköyhyys
On kuninkaamme linnaan hiipinyt;
Sun syysi kaikki. — Pois! — Pois hänet viekää.
SUFFOLK.
Josp' oisin Jumala, ja salamoilla
Nuo kehnot orjat murskata jos saisin!
Vähällään kurja pöyhkeilee; tuo konna.
Vain purren päällikkö, on uhkaavampi
Kuin Bargulus,[7] Illyrian merirosvo.
Ei kotkain verta ime kuhnurit,
Vain mehiläisten pesiä ne ryöstää.
On mahdotonta, että minut surmais
Mokoma halpa palkkamies kuin sinä.
Ei nosta sanas katumaa, vaan vihaa.
Kuningatar mun Ranskaan lähetti;
Ma vaadin, että joutuin viet mun sinne.
KAPTEENI.
Mereinen! —
MEREINEN.
Pois, Suffolk, minä kuolemaan sun vien.
SUFFOLK. Gelidus timor occupat artus: — sua pelkään.
MEREINEN.
Ja syystä pelkäät, sen saat kohta nähdä.
No, joko poiss' on miehuus? Joko taivut?
1 YLIMYS. Rukoile, Suffolk, puhu kauniisti.
SUFFOLK.
Suffolkin vallaskiel' on tyly, tuima,
Se voi vain käskeä, ei kerjätä.
Pois se, ett' alamaisin rukouksin
Ma mokomia kunnioisin! Ennen
Panisin pääni mestauspölkylle,
Kuin polveani muille notkistaisin
Kuin jumalalleni ja kuninkaalle;
Niin, ennen pääni veripuussa keikkuu,
Kuin halvan orjan eessä paljastuu.
Pelosta tosi-aateli on vapaa:
Enemmän kestän, kuin sa tehdä tohdit!
KAPTEENI.
Pois hänet vie, ja tuki hältä suu.
SUFFOLK.
Soturit, näyttäkää nyt julmuutenne,
Ett' ikikuuluks tulis kuolemani. —
Saa konnilt' usein suuret miehet surman:
Niin roomalainen miekkailija-orja
Hyvän tappoi Tullion; äpärä Brutus
Caesarin surmas; villi saarikansa
Pompejon; rosvot murhaa Suffolkin.
(Suffolk menee Mereisen ja muiden kanssa.)
KAPTEENI.
Nyt niistä, joiden lunnaat määräsimme,
Saa toinen mennä, niin on tahtomme;
Te tulkaa siis, ja tuo saa lähteä.
(Kaikki menevät, paitsi ensimmäinen ylimys.)
(Mereinen palaa, kantaen Suffolkin ruumista.)
MEREINEN.
Tuoss' olkoon pää ja ruumis, siksi kuin
Ne kuningatar, lemmikkinsä, hautaa.
(Menee.)
I YLIMYS.
Oi, veristä ja julmaa näytelmää!
Tuon ruumiin kuninkaalle viedä tahdon.
Jos hän ei kosta, kostaa ystävät
Ja kuningatar, joka häntä lempi.
(Kantaa pois ruumiin.)
Toinen kohtaus.
Blackheath.
(Yrjö Bevis ja Juho Holland tulevat.)
YRJÖ. Kas niin, hanki nyt miekka itsellesi, vaikka puusta tehty; he ovat jo kaksi päivää olleet jalkeilla.
JUHO.
Sitä tarpeellisempi heille, että pääsevät lepoon.
YRJÖ. Tiedäppäs, että Jack Cade, verkakankuri, aikoo siistitä yhteiskuntaa, ja kääntää ja uudelleen sitä nukittaa.
JUHO. Se onkin tarpeellista, sillä se alkaa jo olla nukkavieru. Sen totta sanon, että täällä Englannissa ei ole ollut mitään rattoa, sitten kuin aateliset rupesivat nousemaan.
YRJÖ.
Oi, surkeita aikoja! Käsityöläisten kuntoon ei panna mitään arvoa.
JUHO.
Aateli pitää häpeänä kantaa etunahkaa.
YRJÖ. Ja mikä vielä pahempaa: kuninkaan neuvosmiehet eivät ole hyviä työmiehiä.
JUHO. Niin oikein, ja kuitenkin sanotaan kirjassa: "tee työtä ammatissasi", joka merkitsee sitä, että hallitusmiesten pitää olla työmiehiä; ja siis pitäisi meidän olla hallitusmiehinä.
YRJÖ. Oksaan osattu! Ei ole parempaa kelpo sydämmen tunnusmerkkiä kuin kova käsi.
JUHO.
Näen heidät, näen heidät! Siinä on Bestin poika, nahkuri
Winghamista, —
YRJÖ.
Hän saa vihollistemme nahat, tehdäkseen niistä koirannahkaa.
JUHO.
Ja Dick, teurastaja, —
YRJÖ. No, silloin sitä syntiä nuijataan otsaan kuin härkää ja vääryydeltä leikataan kurkku kuin vasikalta.
JUHO.
Ja Smith, kankuri, —
YRJÖ. Argo, niiden elämänlanka on kehrätty.
JUHO.
Tulkaa, lyöttäytykäämme noiden seuraan.
(Rummunpärrytystä. Cade, Dick teurastaja,
Smith kankuri ja suuri joukko muita tulee.)
CADE. Me, John Cade, siksi kutsuttu luulotellun isämme mukaan, — sillä vihollistemme pitää kaatua maahan meidän eteemme, — hengen kutsumuksesta kutsuttu kukistamaan kuninkaita ja ruhtinaita — vaadimme hiljaisuutta!
DICK.
Hiljaa!
CADE.
Isäni oli Mortimereja, —
DICK (syrjään).
Hän oli kunnon mies ja hyvä muurari.
CADE.
Äitini oli Plantageneteja, —
DICK (syrjään).
Tunsin hänet hyvin, hän oli lastenämmä.
CADE.
Vaimoni oli Lacyn sukua.
DICK (syrjään).
Niin tosiaankin, hän oli kulkukauppiaan tytär ja myyskenteli lasia.
SMITH (syrjään). Mutta nyt, kun ei enää jaksa reppua kantaa, on hän ruvennut kotipyykkäriksi.
CADE.
Niinmuodoin olen minä kunniakkaasta huoneesta.
DICK (syrjään). Niin, totisesti, sillä paljas maa on kunniakas paikka, ja siinä hän syntyi, pensaan takana; sillä hänen isällään ei ollut muuta huonetta kuin tyrmä.
CADE.
Mieltä minussa on.
SMITH (syrjään).
Niin kyllä, mieltä sitä kerjätessäkin tarvitaan.
CADE.
Paljon minä voin kestää.
DICK (syrjään). Siitäkös puhettakaan; olen nähnyt häntä piiskattavan kolmena markkinapäivänä perätysten.
CADE.
En pelkää miekkaa enkä tulta.
SMITH (syrjään). Miekkaa hänen ei tarvis pelätä, sillä hänen takissaan ei ole pistämän paikkaa.
DICK (syrjään). Mutta tulta hänen tulisi pelätä, sillä hänellä on kädessä poltinmerkki lampaan varkaudesta,
CADE. Olkaa siis urhoollisia, sillä päällikkönne on urhoollinen ja lupaa panna toimeen parannuksia. Englannissa pitää saada vastedes ostaa seitsemän puolen-pennin sämpylää yhdellä pennillä; kolmen korttelin kannun pitää vetää kymmenen korttelia; ja kaljaa ei saa juoda, se on kuolemanrikos. Kaikki valtakunnassa tulee olla yhteistä,[8] ja minun paraatihevoseni pitää käydä Cheapsidessä laitumella. Ja kun minä tulen kuninkaaksi, — ja kuninkaaksi minä tulen. —
KAIKKI.
Jumala varjelkoon teidän majesteettianne!
CADE. Kiitoksia vain, hyvät kansalaiset! — niin ei enää tarvita mitään rahaa, sillä kaikki saavat syödä ja juoda minun kustannuksellani; ja minä puetan kaikki samaan pukuun, niin että he olisivat yksimieliset kuin veljekset ja kunnioittaisivat minua herranaan.
DICK.
Ensi työksi tapamme kaikki lakiherrat.
CADE. No, senhän minä aionkin tehdä. Eikö ole surkuteltavaa, että viattoman lampaan nahasta tehdään pergamenttia; joka pergamentti, kun sitä vähän töhritään, voi tehdä lopun ihmisestä. Sanotaan, että mehiläiset pistävät; mutta minä sanon, että mehiläisten vaha sen tekee, sillä yhden ainoan kerran olen pannut sinettini paperiin, ja siitä asti en ole hetkeäkään ollut omassa nahassani. Mitä nyt? Kuka se siellä?
(Muutamia tulee, tuoden mukanaan Chathamin kirjurin.)
SMITH.
Chathamin kirjuri; hän osaa kirjoittaa ja lukea ja laskea.
CADE.
Oi, inhottavaa!
SMITH.
Me tapasimme hänen korjaamassa oppilaittensa kirjoituksia.
CADE.
Sekös vasta konna!
SMITH.
Hänellä on taskussa kirja, jossa on punaisia puustaveita.
CADE.
Mutta hänpäs on oikea velho.
SMITH.
Hän osaa laittaa supliikkeja ja kirjoittaa virkakirjoitusta.
CADE. Ikävä seikka: se mies on, totta vieköön, kunnon mies; hän ei saa kuolla, jos vain en häntä syylliseksi löydä. — Tule tänne, mies, tahdon sinua tutkia. Mikä on nimesi?
KIRJURI.
Emanuel.
DICK. Niin ruukataan kirjoittaa julkisten kuulutusten otsaan. — Sinun tulee käymään hullusti.
CADE. Anna sinä minun puhua. — Ruukaatko itse kirjoittaa nimesi, vai käytätkö puumerkkiä, niinkuin muut kunnialliset arki-ihmiset?
KIRJURI. Olen, Jumalan kiitos, saanut niin hyvän kasvatuksen, että osaan kirjoittaa nimeni.
KAIKKI.
Hän on tunnustanut; viekää pois hänet! Hän on konna ja petturi.
CADE. Viekää pois hänet, sanon minä! Hirttäkää hänet, kynä ja mustepullo kaulassa.
(Kirjuri viedään pois.)
(Mikko tulee.)
MIKKO. Missä on ylipäällikkömme?
CADE.
Tässä minä olen, sinä alasälli.
MIKKO. Pakoon, pakoon, pakoon! Sir Humphrey Stafford ja hänen veljensä ovat kuninkaan sotavoiman kanssa aivan lähellä.
CADE. Seis, konna, seis, tai hakkaan sinut maahan! Hänpäs tulee tekemisiin miehen kanssa, joka on yhtä hyvä kuin hän itse. Eihän hän ole muuta kuin ritari, vai mitä?
MIKKO.
Ei.
CADE. Tullakseni hänen vertaisekseen, tahdon lyödä itseni ritariksi heti paikalla. (Polvistuu.) Nouse, sir John Mortimer! Ja nyt hänen kimppuunsa!
(Sir Humphrey Stafford ja hänen veljensä William tulevat
sotajoukkoineen rumpujen soidessa.)
STAFFORD.
Kapina-roistot, Kentin loka, saasta,
Aseenne heittäkää, te hirtehiset!
Pois kölsiinne, ja jättäkää tuo moukka!
Kuningas armias on, jos sen teette.
WILLIAM STAFFORD.
Mut julma, raivokas ja verenahnas,
Jos niskuroitte; antaukaa tai kuolkaa!
CADE.
Viis piittaan noista silkki-orjista!
Vain teille puhun, hyvät kansalaiset,
Joit' aion tästä puolin hallita,
Lain mukaan kruunun perijä kun olen.
STAFFORD.
Katala, isäs oli muurari,
Ja itse olet leikkuri, vai mitä?
CADE.
Puutarhuri se oli Aatamikin.
STAFFORD.
Mut se ei kuulu tähän.
CADE.
Kuuluu kyllä.
Mortimer, Marchin kreivi, eikö ollut
Hän nainut Clarence-herttuan tyttären?
STAFFORD.
Oli oikein.
CADE.
Ja tästä syntyi hälle kaksoset.
WILLIAM STAFFORD.
Valetta!
CADE.
Siinäpä se kysymys;
Mut minä sanon, että se on totta.
Vanhempi imettäjän hoitoon pantiin
Ja kerjuu-akka hänet varasti,
Kun suvustaan ei tiennyt, ja kun kasvoi,
Rupesi muurariksi; minä olen
Sen miehen poika, kieltäkää, jos voitte.
DICK.
Se on päivän selvää; siis hänestä tehdään kuningas.
SMITH. Hän muurasi takka-uunin isäni taloon, ja siitä ovat tiiliskivet elävinä todistuksina vielä tänä päivänä: älkää siis huoliko kieltää.
STAFFORD.
Siis luotatte tuon kehnon orjan sanaan,
Jok' asioista puhuu, joit' ei tunne.
KAIKKI.
Tietysti luotamme; siis, korjatkaa luunne!
WILLIAM STAFFORD.
Jack Cade, tuon sulle Yorkin herttua neuvoi.
CADE (syrjään). Valehtelee; itse sen olen keksinyt. — Mene, ukkoseni, sano kuninkaalle minun puolestani, että isänsä, Henrik viidennen, tähden, jonka aikana pojat pelasivat nappikuoppaa ranskalaisista kruunuista, minä suostun siihen, että hän saa hallita, mutta minä tahdon olla hänen protektorinsa.
DICK. Ja lisäksi tahdomme lord Sayn pään, siksi että hän myi pois Mainen herttuakunnan.
CADE. Ja siihen meillä on laki ja oikeus; sillä sen kautta Englanti on tehty rammaksi, ja saisi nyt kulkea sauvan varassa, jos en minä sitä voimallani kannattaisi. Sen sanon teille, te kuningaskumppanit, että tuo lord Say on kuohinut yhteiskunnan ja tehnyt siitä salvion; ja päälle päätteeksi, hän osaa puhua ranskaa, ja niinmuodoin hän on petturi.
STAFFORD.
Oi, surkeata tietämättömyyttä!
CADE. Niin, vastatkaa, jos voitte. Ranskalaiset ovat meidän vihollisemme; no siis, minä vain kysyn: voiko se, joka puhuu vihollisen kielellä, olla hyvä neuvonantaja, vai ei?
KAIKKI.
Ei, ei, ja sen vuoksi me vaadimme hänen päänsä.
WILLIAM STAFFORD.
Siis, koska hyvät sanat eivät auta,
Kuninkaan joukot viemme heitä vastaan.
STAFFORD.
Julista, airut, joka kaupungissa,
Ett' on se petturi, ken Cadeen liittyy;
Ja joka tappelusta pakenee,
Se, vaimon, lasten nähden, varotukseks
Tupansa ovipieleen hirtetään. —
Kuninkaan ystävät, mua seuratkaa!
(Molemmat Staffordit menevät sotavoimmeen.)
CADE.
Te, kansan ystävät, mua seuratkaa. —
Vapaus kutsuu, miehiä nyt olkaa;
Kaikk' alas, loordit, aatelit! Ei muita
Saa armahtaa, kuin kell' on paikkakengät:
Ne säästävää on, kunnon väkeä;
Jos tohtisivat, liittyisivät meihin.
DICK.
He ovat jo järjestyksessä, ja marssivat meitä vastaan.
CADE. Mutta me olemme vasta silloin järjestyksessä, kun olemme oikein epäjärjestyksessä. Eteenpäin, mars!
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen kohta Blackheathia.
(Sotamelskettä. Molemmat puolueet tulevat ja taistelevat;
molemmat Staffordit kaatuvat.)
CADE.
Missä on Dick, teurastaja Ashfordista?
DICK.
Tässä.
CADE. He kaatuivat tieltäsi kuin lampaat ja härjät; ja sinä liikuit, niinkuin olisit ollut omassa teurastushuoneessasi; ja sen vuoksi minä sinut palkitsen seuraavalla tavalla: paastoaika tehdään kahta pitemmäksi, ja sinä saat oikeuden teurastaa sata, yhtä vailla.
DICK.
En enempää pyydä.
CADE. Ja, totta puhuen, vähempää et ansaitse. Tätä minä kannan voiton merkkinä, (Ottaa maasta Staffordin asevaruksen.) ja nuo ruumiit saavat laahata hevoseni perässä, kunnes tulen Lontooseen, missä annamme kantaa lordmajorin miekkaa edellämme.
DICK. Jos tahdomme menestyä ja jotain hyvää tehdä, niin murtakaamme auki vankilat ja päästäkäämme vangit ulos.
CADE.
Ole huoleti, kyllä minä siitä vastaan. Tulkaa pois, nyt marssimme
Lontoota kohti.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Lontoo. Huone kuninkaanlinnassa.
(Kuningas Henrik lukee anomuskirjaa; herttua Buckingham ja lord Say hänen vieressään; etäällä kuningatar Margareeta, joka suree, Suffolkin pään yli kumartuneena.)
KUNINGATAR MARGAREETA.
Sanotaan: suru mielen laimentaa,
Ja turmelee ja tekee pelokkaaksi.
Siis itku pois, ja mieti kostoa!
Mut ken vois itkun heittää, tuon kun näkee?
Levätköön tuossa rinnoillani pää;
Mut missä syleiltäväni on ruumis?
BUCKINGHAM.
Minkä vastauksen antaa teidän armonne kapinoitsijain anomuskirjaan?
KUNINGAS HENRIK.
Lähetän heille jonkun pyhän piispan.
Varjelkoon taivas, että miekkaan hukkuis
Niin monta sielu-parkaa! Ennen itse
Jack Caden kanssa neuvoon käyn, kuin sallin
Verisen sodan heidät hukuttaa. —
Mut varro, luen kertaalleen sen vielä.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Oi, julmureita! Tuoko kaunis muoto
Mua hallinnut on niinkuin kiertotähti,
Ja noit' ei voinut sääliin taivuttaa,
Jotk' eivät ansainneet sit' edes nähdä?
KUNINGAS HENRIK.
Lord Say, Jack Cade on vannonut, ett' aikoo
Hän pääsi ottaa.
SAY.
Mutta minä toivon,
Ett' aikoo majesteetti ottaa hänen.
KUNINGAS HENRIK.
Mit', armas puolisoni? Yhäkö
Suffolkin surmaa valitat ja itket?
Jos minä kuolisin, niin pelkään, armas,
Ett'et mua itkis noin.
KUNINGATAR MARGAREETA.
En, ystäväni,
En itkisi, vaan eestäs kuolisin.
(Sanansaattaja tulee.)
KUNINGAS HENRIK.
No, mitä uutta? Miksi moinen kiire?
SANANSAATTAJA.
Kapinalliset on Southwarkissa; pakoon!
Cade julistaa, ett' on hän Mortimer
Ja Clarence-herttuasta polveutuu;
Valtaajaks sanoo armonne, ja vannoo
Westminsterissä kruunun ottavansa.
Sotavoimanansa ryysyinen on joukko
Tylyä, raakaa moukkaväkeä;
Lord Staffordin ja tämän veljen surma
On heitä rohkaissut ja innostanut.
Lait, opit, hovit, aatelit, ne heistä
Rojua vain on, tuhon omaa kaikki.
KUNINGAS HENRIK.
Oi, jumalattomia ihmisiä!
He eivät tiedä mitä tekevät.
BUCKINGHAM.
Palatkaa Killingworthiin, majesteetti,
Siks kuin on vahva sotavoima koottu.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Oi, Suffolk-herttua jos eloss' oisi,
Niin kapina ois pian ehkäisty.
KUNINGAS HENRIK.
Lord Say, nuo petturit sua vihaavat,
Siis Killingworthiin tule kanssamme.
SAY.
Näin kuninkaani henki joutuis vaaraan:
Mun näköni jo heissä vihan nostaa;
Ja sen vuoks tähän kaupunkiin ma jään,
Ja piilen täällä miten parhaaks nään.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
2 SANANSAATTAJA.
Jack Cade on valloittanut Lontoon sillan;
Taloistaan lähtee porvaristo pakoon;
Alhainen kansa, saalist' ahnehtien,
Liittäytyy petturiin; he vannovat
Hävittävänsä kaupungin ja linnan.
BUCKINGHAM.
Pois viipy! Ratsun selkään!
KUNINGAS HENRIK.
Tule, armas!
Jumal' on toivomme, Hän meitä auttaa.
KUNINGATAR MARGAREETA.
Mun meni toivoni, kun Suffolk kaatui.
KUNINGAS HENRIK (Lord Saylle.)
Hyvästi! Kapinoivia äl' usko.
BUCKINGHAM.
Äl' usko ketään, pelost' että petyt.
SAY.
Viattomuuteeni ma yksin uskon;
Siks olen rohkea ja pelvoton.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Tower.
(Lord Scales ja muita kävelee muurilla; alhaalle ilmestyy
muutamia porvareita.)
SCALES.
Mitä kuuluu? Onko Jack Cade voitettu?
1 PORVARI. Ei, mylord, eikä siltä näytäkään; he ovat valloittaneet sillan ja tappavat kaikki, jotka heitä vastustavat. Lordmajori pyytää apua teidän armoltanne Towerista, puolustaaksen Cityä kapinoitsijoita vastaan.
SCALES.
Mit' ilman olla voin, sen kaiken annan;
Mut minuakin ahdistavat he:
Jo Towerin yrittivät valloittaa.
Pois Smithfieldiin, ja kootkaa väkeä!
Lähetän avuks sinne Matthew Gough'n.
Kuninkaan, maan ja hengen eestä lyökää!
Hyvästi vain! Mun täytyy tästä mennä.
(Menevät.)
Kuudes kohtaus.
Tykkikatu.
(Jack Cade tulee seuralaisineen. Hän lyö sauvallaan
Lontoon-kiveen.[9])
CADE. Nyt on Mortimer tämän kaupungin herra. Ja tässä, Lontoon-kivellä istuen, säädän ja käsken että, kaupungin kustannuksella, Lontoon putkikaivosta ei saa juosta muuta kuin punaista viiniä tänä meidän hallituksemme ensimmäisenä vuosikautena. Ja vast'edes on se valtiopetosta, jos joku kutsuu minua muuksi kuin lord Mortimeriksi.
(Soturi tulee juoksujalassa.)
SOTURI.
Jack Cade! Jack Cade!
CADE.
Lyökää kuoliaaksi se mies!
(Lyövät hänet kuoliaaksi.)
SMITH.
Jos tuo mies on viisas, niin ei hän enää koskaan sano teitä Jack
Cadeksi; luulenpa että hän on saanut sangen hyvän varoituksen.
DICK.
Mylord, tuolla on sotajoukko koolla Smithfieldissä.
CADE.
Mennään siis ja tapellaan niiden kanssa. Mutta ensin menkää ja pankaa
Lontoon silta palamaan,[10] ja jos voitte, niin polttakaa myöskin Tower
poroksi. Kas niin, mars matkaan!
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Smithfield.
(Sotamelskettä. Toisaalta tulee Cade liittolaisineen;
toisaalta porvareita ja kuninkaan sotajoukkoja, Matthew
Gough johtajana. Tappelevat; porvarit ajetaan pakoon ja
Matthew Gough kaatuu.)
CADE. Kas niin, miehet! — Menkää nyt toiset ja repikää maahan Savoija;[11] toiset menkää oikeuslaitoksiin; alas kaikki!
DICK.
Minulla olisi anomus teidän ylhäisyydellenne.
CADE. Vaikka mitä ylhäistä anoisit, niin se sinulle myönnetään tuosta sanasta.
DICK. Ei muuta mitään, kuin että Englannin lait kävisivät ulos teidän suustanne.
JUHO (syrjään). Siitä tulisi, piru vieköön, veriset lait, sillä hän sai keihäästä haavan suuhunsa, ja se ei ole vielä parantunut.
SMITH (syrjään). Ei, Juho, siitä tulisi haisevat lait, sillä hänen henkensä haisee paistetulta juustolta.[12]
CADE. Minä olen asiaa miettinyt; olkoon niin! Menkää ja polttakaa koko valtakunnan arkisto; minun suuni on Englannin parlamenttina.
JUHO (syrjään). Sitte kai saamme purevia asetuksia, jos ei vedetä häneltä hampaita suusta.
CADE.
Ja tästälähin on kaikki oleva yhteistä.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA. Mylord, saalis, saalis! Täällä on lord Say, joka on myynyt ne Ranskan kaupungit; sama mies, joka pani meidän maksamaan yksikolmatta viisitoistanneksia ja yhden killingin punnalta viimeistä sotaveroa.
(Yrjö Bevis tulee lord Sayn kanssa.)
CADE. Hyvä, hän on siitä hyvästä kymmenesti mestattava. Haa, sinä Say, senkin seepekki, senkin seevesi! Nyt sinä olet meidän kuninkaallisen tuomiovaltamme maalitaulun pilkkuna. Millä voit sinä minun majesteetilleni vastata siitä, että olet antanut pois Normandian munsööri Baisemonculle, Ranskanmaan Dauphinille? Tehtäköön se sinulle tiettäväksi tässä meidän läsnäollessamme, nimittäin lord Mortimerin läsnäollessa, että minä olen se luuta, jonka tulee laasta hovi puhtaaksi semmoisesta törystä kuin sinä. Sinä olet sangen petturimaisesti tärvellyt valtakunnan nuorison laittamalla latinankoulun; ja vaikka esi-isillämme ennen ei ollut muita kirjoja kuin pykäläpuu, olet sinä keksinyt tänne präntit ja, kuninkaan ja kruunun ja majesteetin vastukseksi, rakentanut paperimyllyn. Sinulle todistettakoon vasten partaa, että pidät seuranasi ihmisiä, joilla on alinomaa suussa nominat ja verpat ja muut mokomat inhottavat sanat, joita ei kristityn korva kestä kuulla. Sinä olet asettanut rauhantuomarit, jotka kutsuvat eteensä köyhiä ihmisiä vastaamaan asioista, joihin he eivät mitään voi vastata. Päälle päätteeksi olet sinä pannut heitä vankeuteen; ja kun eivät ole osanneet lukea, olet sinä heidät hirtättänyt: vaikka he juuri siitä syystä olisivat enimmin ansainneet elää. Sinä ratsastat satulaloimella, eikö totta?
SAY.
Mitä pahaa siinä on?
CADE. Ei ole soveliasta, että sinä annat hevosesi käydä viitassa, kun kunniallisemmat ihmiset kuin sinä käyvät housuissa ja mekossa.
DICK. Vieläpä tekevät työtä paitasillaankin, niinkuin minä itse, esimerkiksi, joka olen teurastaja.
SAY. Te, Kentin miehet, —
DICK.
Mitä sanot sinä Kentistä?
Say. En muuta kuin tämän: se on bona terra, mal agens.
CADE.
Viekää pois, viekää pois! Hän haastaa latinaa.
SAY.
Mua kuulkaa, viekää sitte, minne mieli.
Kent, Caesarin on selitysten mukaan,
Suloisin paikka koko saarella:
Ihana seutu, hyvyyksiä täynnä;
Sen kansa rikas, aulis, uljas, uuras;
Te ette siis voi säälist' olla tyhjät.
En Mainea, en Normandiaa myynyt,
Takaisin ostaisin ne hengelläni.
Hyvällä aina käytin oikeutta;
Mun rukous, kyynel voitti, eikä lahjat.
Jos mitä teiltä kiskoin, tarkoitin
Vain kuninkaan ja maan ja teidän turvaa?
Jakelin oppineille suuret summat,
Kosk' itse kirjallani armoon pääsin,
Ja koska näin, ett' tietämättömyys on
Jumalan kirous ja ett' on tiede
Se siipi, jolla noustaan taivaaseen.
Jos teit' ei itse hornan henget riivaa,
Niin ette voine mua murhata.
Tää kieli vieraille on kuninkaille
Puhunut puolestanne.
CADE.
Topp! Milloin sinä olet iskuakaan iskenyt sotatantereella?
SAY.
Isoill' on pitkät kädet; usein iskin
Ma umpimähkään vain, ja hengilt' iskin.
YRJÖ.
Mikä inhottava pelkuri! Mitä? Karkaa ihmisiin takaapäin!
SAY.
Nää posket kalvaaks valvoin teidän tähden.
CADE.
Anna hänelle korvapuusti, niin tulevat taas punaisiksi.
SAY.
Heikoks ja sairaaks pitkä istuminen
Mun teki, köyhäin juttuja kun ajoin.
CADE.
Siis teidän pitää saada vähän hamppulientä ja tapparan apua.
DICK.
Miksi vapiset, mies?
SAY.
Mun valtaa halvaus, eikä suinkaan pelko.
CADE. Kas vain, kuinka hän nyökkää, niinkuin aikoisi sanoa: kyllä teille vielä näytän! Tahdon nähdä, istuuko hänen päänsä vakavammin seipään nokassa. Viekää pois, ja pää poikki!
SAY.
Sanokaa, mik' on suurin rikokseni?
Tavaraa pyysinkö vai kunniaa?
Mull' onko ryöstökultaa kirstut täynnä?
Mull' onko vaatteus kalliinnäköinen?
Ketä loukkasin, kun hengen vaaditte?
Käsiä näit' ei syytön veri tahraa,
Ja täss' ei rinnass' ole vilpin vikaa.
Oi, antakaa mun elää!
CADE. Sääliä minussa nuo sanat nostattaa; mutta tahdon sitä hillitä: hänen täytyy kuolla, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että puhuu niin kauniisti henkensä puolesta. Pois viekää hänet; hänellä on paholainen kielen takana, hän ei puhu Jumalan nimessä. Kas niin, pois se mies, sanon minä, ja pää poikki heti paikalla! Ja sitten murtaukaa hänen vävynsä, James Cromerin, taloon ja lyökää häneltäkin pää poikki, ja tuokaa sitten molemmat tänne kahden seipään nenässä.
KAIKKI.
Se on tapahtuva.
SAY.
Maanmiehet, oi, jos rukouksillenne
Jumala ois niin kuuro kuin te itse,
Niin kuink' ois kuoltuanne sielun laita?
Siis leppykää, ja suokaa minun elää.
CADE.
Pois viekää hänet ja tehkää niinkuin teitä käskin.
(Lord Say viedään pois.)
Ylpein pääri valtakunnassa ei saa kantaa päätäkään hartioillaan, jos ei siitä maksa minulle veroa; ei yksikään tyttö saa naimisiin mennä, jos ei anna minulle piikuuttaan, ennenkuin muut sen saavat. Miesten tulee olla minun allani in capite; ja me säädämme ja käskemme, että heidän vaimonsa pitää olla niin vapaat, kuin sydän voi toivoa tai kieli voi kertoa.
DICK.
Mylord, milloin menemme Cheapsideen ja teemme jakoa pistimillämme?
CADE.
Heti paikalla.
KAIKKI.
Ihanaa, ihanaa!
(Kapinoitsijat palaavat, tuoden mukanaan lord Sayn
ja hänen vävynsä päät.)
CADE. Mutta eikö tämä ole vielä ihanampaa? Pankaa heitä suutelemaan toisiaan; he pitivät eläessään niin paljon toisistaan. Erottakaa heidät taas, muuten neuvottelevat, miten antaisivat pois vielä useampia kaupunkeja Ranskassa. Soturit, jättäkää kaupungin ryöstäminen illaksi, sillä me tahdomme ratsastaa katuja pitkin, nämä seipäät valtikkoina edellämme; ja joka kadun kulmassa tulee niiden suudella. — Mars matkaan!
(Menevät.)
Kahdeksas kohtaus.
Southwark.
(Sotamelskettä. Cade roistojoukkoineen tulee.)
CADE. Kalastaja-katua ylös! Pyhän Maunun kulmasta alas! Lyökää ja tappakaa! Heittäkää Thamesiin! — (Soitetaan keskusteluun ja sitten paluumatkalle.) Mitä melua kuulen? Uskaltaako kukaan soittaa keskusteluun tai paluumatkalle, kun minä olen käskenyt tappaa?
(Buckingham ja vanha Clifford tulevat sotajoukkoineen.)
BUCKINGHAM.
Täss' ovat ne, jotk' uskaltaa ja tahtoo
Sua häiritä. Siis tiedä, Cade: me tullaan
Kuninkaan lähetteinä kansalle,
Jot' olet sinä harhaan johtanut;
Ja armon julistamme jokaiselle,
Ken luopuu sinusta ja menee kotiin.
CLIFFORD.
No, kansalaiset, mitä? Suostutteko
Ja tartutteko armoon tarjottuun,
Vai roistojenko kera surmaan käytte?
Ken kuninkaan on mies ja armoon taipuu,
Se hattuansa heilutelkoon, huutain:
Jumala kuningasta varjelkoon!
Ken tätä vihaa sekä tämän isää,
Viidettä Henrikkiä, Ranskan vitsaa,
Asettaan puistakoon ja menköön matkaan.
KAIKKI.
Jumala kuningasta varjelkoon!
CADE. Mitä, Buckingham ja Clifford, oletteko te noin urheita poikia? — Ja te, halvat moukat, uskotteko te häntä? Tahdotteko välttämättä mennä hirteen, armo kaulassa? Siksikö miekkani on murtanut Lontoon portit, että te minut hylkäisitte Valkean-hirven luona Southwarkissa? Luulin, ettette koskaan heittäisi aseitanne, ennenkuin olisitte takaisin voittaneet vanhan vapautenne; mutta te olette kaikki raukkoja ja pelkureita ja mielellänne elätte aateliston orjuudessa. Taittakoot he vain selkänne taakoillaan, viekööt huoneet päänne päältä, raiskatkoot vaimonne ja tyttärenne teidän silmäinne edessä; mitä minuun tulee, niin minä nyt ponnistain vain yhden puolesta, ja niin — Jumalan kirous teitä kaikkia kohdatkoon!
KAIKKI.
Me seuraamme Cadea, me seuraamme Cadea.
CLIFFORD.
Cade hänkö Henrik viidennen on poika,
Kun kiljaisitte häntä seuraavanne?
Hän Ranskaan teidät johtaako ja tekee
Halvimmastakin herttuan ja kreivin?
Ah! Häll' ei kotia, ei pakopaikkaa;
Ja muu ei häntä elätä kuin saalis,
Jonk' ystäviltänne ja meiltä ryöstää.
Oi häpeää, jos, teidän kiistellessä,
Nuo voittamanne vauhkot ranskalaiset
Meritse saapuis teidät voittamaan!
Jo tässä kansais-sodassa ma heidät
Näen Lontoon kaduill' ylvästelevän,
Kiljaisten jokaiselle: Villageois!
Ei, ennen tuhat Cadea kaatukoon,
Kuin että Ranskan armoon taipuisitte!
Pois Ranskaan, voittamaan min menetitte!
Englannin kotiranta säästäkää!
Rahaa on Henrikillä, teillä voimaa;
Jumal' on apumme, ja voitto varma.
KAIKKI.
Eläköön Clifford! Eläköön! Me seuraamme kuningasta ja Cliffordia.
CADE. Voiko höyhentäkään niin herkästi sinne ja tänne puhaltaa kuin tuota joukkoa? Henrik viidennen nimi vetää heidät senkin satoihin onnettomuuksiin ja panee heidät jättämään minut pulaan. Näen jo, kuinka lyövät päänsä yhteen hyökätäkseen minun kimppuuni. Miekkani minulle tietä raivatkoon, sillä tänne ei auta jäädä. — Helvetin ja perkeleitten uhallakin hyökkään suoraa päätä teidän lävitsenne; ja taivas ja kunnia olkoot todistajani, ettei rohkeuden puute minussa, vaan ainoastaan seuralaisteni halpa ja häpeällinen petos ajaa minut käpälämäkeen.
(Menee.)
BUCKINGHAM.
Pakoonko lähti? Takaa ajakaa!
Ken hänen päänsä kuninkaalle tuo,
Se tuhat kruunua saa vaivastansa.
(Muutamat joukosta menevät.)
Soturit, tulkaa; mietin, millä keinoin
Kuninkaan kanssa teidät sovitan.
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
Kenilworthin linna.
(Torventoitauksia, Kuningas Henrik, kuningatar Margareeta
ja Somerset tulevat linnan terassille.)
KUNINGAS HENRIK.
Maan päällä liekö kuningasta toista,
Joll' iloa ois vähemmän kuin mulla?
Kehdosta tuskin kömpyröin, kun tulin
Yhdeksän-kuisena jo kuninkaaksi.
Niin kruunua ei halaa alamainen,
Kuin minä alamaisen tilaa halaan.
(Buckingham ja Clifford tulevat.)
BUCKINGHAM.
Kuningas, terve! Ilon sanomia!
KUNINGAS HENRIK.
Cade petturiko vangittu? Vai onko
Paennut ko'otakseen lisää voimaa?
(Alhaalle ilmestyy joukko Caden seuralaisia, nuora kaulassa.)
CLIFFORD.
Hän pakeni, ja joukkons' antautui;
Nyt, naru kaulass', odottavat nöyräst'
Elon tai kuolon tuomiota teiltä.
KUNINGAS HENRIK.
Oi, taivas, porttis avaa ikuiset
Ja ota vastaan ylistys ja kiitos! —
Henkenne tänään lunastitte, miehet,
Ja osoititte, kuinka maatanne
Ja kuningastanne te rakastatte.
Pysykää siinä kunnon mieless' yhä,
Ja Henrik, vaikka onkin onneton,
Ei koskaan ole armoton, se varma.
Näin kiitoksen ja armon teille suoden,
Nyt päästän teidät kunkin maallensa.
KAIKKI.
Jumala kuningasta varjelkoon!
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Kuningas, saanko luvan kertoa,
Ett' äsken York on tullut Irlannista.
Mukanaan valtava ja suuri joukko
On kernejä ja gallowglasseja,[13]
Ja uljaassa nyt marssiss' astuu tänne,
Julistain kaikkialla, että hällä
Vain mielessä on luotas karkoittaa
Somerset, jota sanoo petturiksi.
KUNINGAS HENRIK.
Näin Caden välillä ja Yorkin värjyn
Kuin laiva, joka, vältettyään myrskyn,
Tyynessä joutuu merirosvoin käsiin.
Cade joukkoineen on tuskin pakoon lyöty,
Kun York jo asestuu hänt' auttaakseen. —
Buckingham hyvä, mene häntä vastaan
Ja kysy, miksi aseiss' on, ja sano
Ett' Edmund-herttuan laitan Toweriin; —
Ja, Somerset, sua siellä säilytän,
Siks kunnes joukkons' on hän hajoittanut.
SOMERSET.
Kuningas hyvä,
Ma omin ehdoin menen vankeuteen
Tai kuolemaan, jos maani etu vaatii.
KUNINGAS HENRIK.
Mut muista, että tylysti et haasta:
Kopea on hän, kovaa kielt' ei siedä.
BUCKINGHAM.
Tahtonne teen; ja toivon että kääntyy
Hyväksi kaikki.
KUNINGAS HENRIK.
Tule, puolisoni;
Paremmin hallitsemaan oppikaamme;
Viel' Englanti mun hallintaani kiroo.
(Menevät.)
Kymmenes kohtaus.
Kent. Idenin puisto.
(Cade tulee.)
CADE. Riivatun kunnianhimo! Riivattu minä itse, kun kannan miekkaa, ja kuitenkin olen kuolla nälkään! Kokonaista viisi päivää olen piillyt näissä metsissä, enkä tohdi täältä ulos kurkistaakaan, sillä koko maa minua väijyy. Mutta nyt olen niin nälissäni, että, vaikka saisin tuhat vuotta elämän vuokra-aikaa, en voisi enää kestää kauempaa. Sen vuoksi olen kiivennyt muurin yli tähän puutarhaan nähdäkseni, voinko syödä ruohoa tai poimia muutteesta vähän kypäräkaalia, joka ei ole hullumpaa vatsanjäähdykettä tässä kuumuudessa. Luulenpa, että se kypärä-sana on tehty aivan minua varten; monta kertaa olisi tappara halkaissut kalloni, jos ei olisi minulla kypärää ollut; ja monta kertaa, kun olen vahvasta marssista saanut palavan, olen juonut siitä niinkuin halstoopinpullosta; ja nyt se sana kypärä saa käydä ruoan verosta.
(Iden tulee palvelijoilleen.)
IDEN.
Oi, kuka tahtois hovin humuss' elää,
Maan tyyntä rauhaa kun saa nauttia?
Tää pieni maa, jonk' isältäni perin,
Kuningaskunnan arvoinen on mulle.
En tahdo nousta muiden häviöstä,
En koota kultaa, tiesi millä keinoin;
Ma tyydyn, kun saan elantoni vain,
Ja kerjäläist' en työnnä oveltain.
CADE. Tuossa tulee kartanon herra ja ottaa minut kiinni maankuljeksijana, kun olen luvatta tullut hänen tiluksilleen. — Haa, konna, sinä tahdot pettää minut ja saada tuhat kruunua kuninkaalta, kun viet hänelle minun pääni! Mutta minäpä opetan sinua syömään rautaa niinkuin kamelikurki, ja nielemään miekkani niinkuin suuren nuppineulan, ennenkuin tästä eriämme.
IDEN.
Haa, raaka mies, ken lietkin! En sua tunne;
Kuin siis sun pettäisin! Siin' eikö kyllä,
Ett' omaan puistooni sa tunkeut
Ja niinkuin rosvo mua ryöstää tahdot,
Kavuten varkain yli muurini?
Ja herjasanoinko mua vielä uhmaat?
CADE. Sua uhmaanko? Niin, sen teen, kautta parhaimman veren, mitä ikänä on juoksutettu; nykäisenpä vielä sua parrastakin. Katso tarkasti minuun: en ole viiteen päivään einettäkään haukannut, ja kuitenkin, tule sinä vain viiden miehesi kanssa, ja jos en teitä kaikkia nutista hengen pisarattomiksi, niin rukoilen Jumalaa, etten koskaan enää ruohoa söisi.
IDEN.
Niin kauan kuin on pystyss' Englanti,
Ei sanota, ett' Aleksander Iden,
'sqvire Kentistä, on nälkäsuolen kanssa
Ruvennut epätasaan tappeluun.
Silmääni vastaan pane siirosilmäs,
Niin näet, mun säikytätkö katseellasi;
Vastakkain raajat, niin näet heikkoutesi.
Tään nyrkin suhteen kätes on vain sormi;
Vain tikku sääres tätä rankaa vastaan;
Mun jalkani sun koko voimas voittaa;
Kun ilmaan nostan käsivarteni,
Niin hautas on jo maahan kaivettuna.
Sanaasi pöyhkään sanaa antamatta
Tää miekka puhukoon mit' ei voi kieli.
CADE. Kautta miehuuteni, muhkein miekkailija, mistä ikänäni olen kuullut! — Rauta, jos nyt teräsi pettää eikä tuota jykeväluista kolhoa survo pelkiksi lihaviipaleiksi, ennenkuin taasen tupessasi lepäät, niin rukoilen polvillani Jupiteria, että muuttuisit hevosenkenkänaulaksi. (Taistelevat. Cade kaatuu.) Oi, olen mennyt mies! Nälkä, eikä mikään muu, on minut tappanut. Tulkoon vaikka kymmenen tuhatta perkelettä kimppuuni, niin, kun vain saan nuo kymmenen hukkaan mennyttä ateriaa korvatuksi, käyn niitä kaikkia vastaan! — Lakastu, puisto, ja ole tästä lähtien hautauspaikkana kaikille, jotka tässä talossa asuvat, siksi että Caden voittamaton sielu täältä pakoon lensi.
IDEN.
Cadenko, julkipetturinko tapoin?
Sun, miekka, tästä työstä pyhitän
Ja haudalleni panetan, kun kuolen.
Kärjestäs tuot' ei verta pois saa pestä,
Vaan se sua peittäköön kuin airutkaapu,
Julistain isäntäsi kunniaa.
CADE. Hyvästi, Iden, ja ole ylpeä voitostasi. Vie terveiseni Kentiin ja sano, että se on menettänyt parhaimman miehensä, ja kehoita koko maailmaa rupeamaan pelkuriksi; sillä minut, joka en koskaan mitään pelännyt, on voittanut nälkä, eikä miehuus.
(Kuolee.)
IDEN.
Teet mulle vääryyttä, sen tietää taivas.
Katala, kuole, sinä, maasi kirous!
Ja niinkuin ruumiisees tuon miekan työnnän,
Niin sielus työntäisin ma helvettiin.
Päistikkaa sinut kantapäistä kiskon
Pois tunkiolle, jossa hautas olkoon;
Siell' inhottavan pääsi katkaisen,
Ja vien sen riemusaatoin kuninkaalle,
Mut ruumiis heitän korpin ruoaksi.
(Menee palvelijoineen, kiskoen perässään ruumista.)