Ensimmäinen kohtaus.
Böhmi. Huone Polyxeneen hovilinnassa.
(Polyxenes ja Camillo tulevat.)
POLYXENES. Camillo hyvä, älä kiusaa minua kauemmin. Kipeäksi tulisin, jos täytyisi minun jotakin sinulta kieltää, mutta tämän myöntäminen toisi minulle kuoleman.
CAMILLO. Kuusitoista vuotta on nyt siitä kuin isänmaani näin; vaikka olenkin suurimman osan elämääni vieraassa ilmassa elänyt, tahtoisin kuitenkin siellä laskea luuni lepoon. Sitä paitse on katuvainen kuningas, minun herrani, haettanut minua; voisin häntä hänen syvässä surussaan lohduttaa, ainakin niin luulisin; ja siinä toinen syy, joka kehoittaa minua lähtemään.
POLYXENES. Jos mua rakastat, Camillo, niin älä tee kaikkia hyviä töitäsi tyhjäksi sillä, että nyt minut jätät. En voi olla sinua ilman, olet siksi kelpo mies; parempi ett'en koskaan olisi sinua omistanut, kuin että näin sinut kadotan. Koska olet johdattanut minua yrityksiin, joita ilman sinua en voi loppuun saattaa, niin täytyy sinun jäädä tänne itse ne perille ajamaan, taikka ottaa mukaasi ne palvelukset, jotka olet minulle tehnyt. Jos en ole näitä tarpeeksi palkinnut — liiaksi en sitä koskaan voisi —, niin koetan osoittaa sinulle suurempaa kiitollisuutta, josta hyödyn sen, että ystävyytemme lisääntyy. Älä puhu enää tuosta onnettomasta maasta, tuosta Sisiliasta, jonka pelkkä nimikin jo vaivaa minua, johtaen muistiini tuon katuvaisen, joksi häntä sanoit, ja leppyneen kuninkaan, minun veljeni, jonka tappio, kadottaessaan verrattoman kuningattarensa ja lapsensa, on vieläkin yhtä surkuteltava, kuin jos se olisi äsken tapahtunut asia. Sano, milloin näit poikani, Florizel prinssin? Kuninkaat, joilla on pahankuriset lapset, eivät ole vähemmän onnettomat kuin ne, jotka kadottavat lapsensa, kun nämä jo ovat hyviä tapoja osoittaneet.
CAMILLO. Herra, siitä on kolme päivää, kuin prinssin näin. Mitä hauskanpuolista toimitettavaa hänellä lienee, sitä en tiedä; mutta ikävyydekseni olen huomannut, että hän viime aikoina on ruvennut vieraantumaan hovista ja laiminlyömään ruhtinaallisia harjoituksiaan enemmän kuin ennen.
POLYXENES. Olen sen minäkin huomannut, Camillo, ja olen siitä huolissani siihen määrään, että olen palkannut silmiä urkkimaan, mitä hän poissa ollessaan toimittaa; niiltä olen saanut tiedokseni, että hän enimmäkseen oleksii alhaisen lampurin talossa, miehen, joka, kuten kerrotaan, aivan tyhjästä ja naapureillekin käsittämättömällä tavalla on tullut upporikkaaksi.
CAMILLO. Olen kuullut puhuttavan semmoisesta miehestä ja että hänellä on erinomaisen kaunis tytär, jonka maine on niin laajalle levinnyt, että tuskin voi käsittää sitä niin halvasta majasta lähteneeksi.
POLYXENES. Osaksi sentapaista olen minäkin tietooni saanut. Varon, että se on se syötti, joka poikaani sinne vetää. Sinun pitää seurata minua sinne; siellä me, ilmaisematta keitä olemme, rupeamme keskusteluun lampurin kanssa, joka, luulemma, on niin yksinkertainen, ett'ei käyne vaikeaksi heruttaa hänestä syytä poikani tiheään siellä käyntiin. Pyydän, että minua heti autat tässä toimessa ja herkeät nyt Sisiliaa ajattelemasta.
CAMILLO. Mielelläni käskyänne noudatan.
POLYXENES. Camillo, ystävä! — Mutta meidän täytyy pukeutua tuntemattomiksi.
(Menevät.)