Toinen kohtaus.
Seutu sama. Oikeushuone.
(Leontes, hoviherroja, virkamiehiä ja oikeudenpalvelijoita tulee.)
LEONTES.
Tää toimitus, sen surulla ma myönnän,
Mun sydäntäni kalvaa: syytetty on
Kuninkaan tytär, puoliso, ja lisäks
Niin hellitty ja rakas. Älköön meitä
Tyranniks sanottako, kun näin suoraan
Vetoomme lakiin, joll' on täysi valta
Julistaa syyllisyys tai syyttömyys. —
Esille vanki!
OIKEUDENPALVELIJA.
Kuninkaan on tahto,
Ett' itse tänne oikeuden eteen
Syytetty saapuu. Hiljaisuutta vaadin.
(Hermione tulee vartioituna, Paulinan ja muiden
hovinaisien seuraamana.)
LEONTES.
Lukekaa syytös!
OIKEUDENPALVELIJA. "Hermione, suurisukuisen Leonteen, Sisilian kuninkaan puoliso, sinä olet tänne haastettu, syytettynä valtiopetoksesta, kun olet ryhtynyt Polyxeneen, Böhmin kuninkaan kanssa salavuoteuteen ja yhtynyt Camillon kanssa salaliittoon, ottaaksesi hengiltä herrasi ja puolisosi, kaikkein armollisimman kuninkaamme. Ja kun tämä hanke oli todistuksilla osaksi julki tuotu, olet sinä, Hermione, vastoin uskollisen alamaisen velvoitusta ja velvollisuutta, neuvonut ja auttanut heitä yön selkään pakenemalla turvaa itsellensä etsimään."
HERMIONE.
Kun se, mit' aion sanoa, on suoraan
Vain syytteen kieltämistä, eikä mulla
Muut' ole todistusta puolellani
Kuin omat sanani, niin tuskin auttaa.
Jos sanon: "syytön". Vilpittömyyttäni
Vilpiksi luullaan, mainitaankin siksi,
Jos siihen turvaan. Mut jos ihmisteot
Jumalten tiedoss' on — niinkuin ne onkin, —
Niin varmaan hävetä saa väärä syytös
Viattomuuttani ja hirmuvalta
Vavista tyynyyttäni. Herra, parhain
Te tiedätte — vaikk' ette tahdo tietää —
Ett' yhtä onneton, kuin olen nyt,
Yht' uskollinen, siveä ja puhdas
Menoni ain' on ollut, aivan toista
Kuin kertomukset, joilla näyttämöltä
Rahvasta itketellään. Katsokaa mua:
Kuninkaan vierellinen, puolen kruunun
Omaaja, suuren valtakunnan tytär,
Toiveikkaan prinssin äiti, tässä seison,
Rupattain kunnian ja hengen eestä
Jokaisen korvan kuullen. Henki mulle
Vain tuskaks on, sen kernaast' annan pois;
Mut kunnia on omaisteni omaa,
Ja sitä tässä puollan. Sanokaa ja
Tuntoonne menkää: ennenkuin Polyxenes
Hoviinne tuli, lemmittenkö mua
Ja sitä ansaitsinko? Mitä sitten
Tein hänen tultuaan niin väärää, että
Nyt syytteess' olen? Kunnian jos tieltä
Vähääkään siirryin aikeessa tai työssä,
Vain vähääkään, niin joka kuulijani
Kovetkoon sydän, ja mun hautaani
Inhotkoon lähin omaiseni.
LEONTES.
Kuullut
Ain' olen, että riettauden orja
Tekonsa kieltää yhtä julkeasti.
Kuin hän sen tekeekin.
HERMIONE.
Se kyllä totta;
Mut, herra, lause tää ei sovi minuun.
LEONTES.
Et omista siis?
HERMIONE.
Enempää, kuin mitä
On itsessäni virheen nimellistä,
En saata omistaa. Polyxenesta,
Mun syytetoveriani, sen myönnän,
Rakastin niin, kuin kunnia sen vaati,
Sen verran kuin mun-arvoiseni naisen
Rakastaa sopi; aivan niin, — ei toisin, —
Kuin olitte te itse käskenyt;
Jos sit' en olis tehnyt, oisin varmaan
Kovakorvainen ja kiittämätön teille
Ja ystävälle ollut, jonka rakkaus,
Siit' asti kuin voi haastaa, sanoi suoraan
Omistavansa teille. — Salaliitto,
Vaikk' eteeni se pantais maistimiksi,
En tiedä miltä maistuis. Sen vaan tiedän,
Ett' on Camillo kunnon mies; mut miksi
Hän karkas, sit' ei tiedä jumalatkaan,
Jos eivät tiedä enemmän kuin minä.
LEONTES.
Pakonsa tiesit, niinkuin myöskin tiesit,
Mik' oli silloin tehtäväsi.
HERMIONE.
Herra,
Puhutte kieltä, jot' en ymmärrä.
Henkeni houreittenne vallass' on,
Se viekää.
LEONTES.
Työsi on vain houreitani.
Polyxeneesta sull' on äpärä,
Se hourett' on vain. Niinkuin kielsit hävyn, —
Se kuuluu virkaan — kiellät totuudenkin;
Mut kiellä vain, ei se sua suurin auta;
Sikiös syöstiin surmille, ja syystä,
Kosk' oli isätön, — se tosin oli
Sun vikas eikä lapsen, — samoin sinä
Saat tuta oikeutta; sen lievin päätös
On kuolemaksi.
HERMIONE.
Säästäkäätte uhka,
Pelättiänne minä etsin turhaan.
Iloksi ei voi elo mulle olla;
Sen sulon, arvon, teidän rakkautenne,
Ma kadotin; se mennyt on, sen tunnen,
Vaan kuinka, sit' en tiedä. Toinen auvo,
Kohtuni esikko, pois multa viedään
Kuin ruttotautiselta. Kolmas lohtu
Tuo onnen heittolapsi, rinnoiltani,
Viaton maito viattoman suussa.
Surmille syöstään; itseäni portoks
Kaduilla huudetaan; tylysti viedään
Minulta lapsivuoteen rauha, joka
Jos mille suodaan naiselle; mua vihdoin
Raastellaan tänne taivasalle, ennen
Kuin palanneet on voimat. Sanokaatte,
Mik' ilo mull' on elämästä, jotta
Pelkäisin kuolla? Jatkakaa, — vaan kuulkaa,
Käsittäkää mua oikein: elämäni
Ei maksa korttakaan; mut kunniani
Pelastaa tahdon. Näin jos luulosyillä
Mua tuomitaan, — kun nukkuu kaikki näytteet,
Pait epäilynne nostamat, — niin sanon:
Tää väkivaltaa on eik' oikeutta. —
Vetoan oraakeliin, hyvät herrat,
Apollo minut tuomitkoon.
1 TUOMARI.
Se pyyntö
On aivan oikeutettu. Julki tulkoon
Apollon nimessä siis ennus vastaus!
(Muudan virkamies menee ulos.)
HERMIONE.
Venäjän keisari ol' isäni;
Jos nyt hän eläisi ja tyttärensä
Näkisi syytettynä! Oi, jos vainkin
Hän äärettömän näkis kurjuuteni,
Ei toki koston silmillä, vaan säälin!
(Virkamies palajaa, mukanaan Cleomenes ja Dion.)
VIRKAMIES.
Cleomenes ja Dion, vannokaatte
Oikeuden miekan kautta, että Delphiss'
Olette olleet molemmat ja tämän
Lukitun ennustuksen siellä saaneet
Apollon papilta, ja että pyhää
Avanneet ette ole sinettiä
Ja salaisuutta nähneet.
CLEOMENES ja DION.
Vannomme.
LEONTES.
Sinetti murtakaa ja lukekaa.
VIRKAMIES (lukee). "Hermione on puhdas, Polyxenes nuhteeton, Camillo uskollinen alamainen, Leontes luulevainen tyranni, hänen viaton lapsensa laillinen aviolapsi, ja kuningas jää ilman perillisettä, jos se, mikä on kadonnut, ei löydy."
KAIKKI.
Siunattu, suur' Apollo!
HERMIONE.
Ylistetty!
LEONTES.
Luitko oikein?
VIRKAMIES.
Luin, herra, aivan
Niinkuin on tässä kirjoitettuna.
LEONTES.
Totuutta ennustuksessa ei laisin.
Kokousta jatkakaa; tuo petost' on.
(Palvelija tulee kiirein.)
PALVELIJA.
Kuningas, hyvä kuningas!
LEONTES.
No, mitä?
PALVELIJA.
Oi, vihaa saanen sanomastani:
Tuskasta, säikäyksestä äidin tähden
Poikanne, prinssi, pois on mennyt.
LEONTES.
Poisko?
PALVELIJA.
Niin, kuollut.
LEONTES.
Vihastunut on Apollo;
Tekoni väärän rankaisee nyt taivas. —
(Hermione pyörtyy.)
No, mikä siellä?
PAULINA.
Tieto tuo se surmaks
On kuningattarelle.
LEONTES.
Pois hän viekää!
Vain tunteen kuohua; se ohi menee. —
Liiaksi omaa luuloani uskoin. —
Kokekaa kaikin mahdollisin keinoin
Pelastaa henki. —
(Paulina ja hovinaiset vievät pois Hermionen.)
Anteeks suo, Apollo,
Ett' ennustustas pyhää herjasin!
Sovitan Polyxeneen, vaimoni ma
Lepytän jälleen, palautan Camillon,
Jok' oli hurskas, kunnon mies, sen myönnän;
Kun mun, näet, ajoi epäluulon houreet
Verisiin koston tuumiin, niin Camillon
Valitsin myrkyttämään ystäväni
Polyxeneen; se olis tehty, ellei
Camillon jalo sydän käskyn kiirett'
Ois ehkäissyt; ja vaikka kuolemalla
Hänt' uhkasin ja lahjoill' yllyttelin,
Jos sit' ei tekisi hän tai sen tekis,
Niin kunnon miehenä ja ihmisenä
Hän kuninkaalliselle vieraalleni
Ilm' antoi hankkeen, tänne jätti suuret
Hyvyytensä ja epävarman onnen
Varmaksi antautui saalihiksi,
Vain kunniasta rikkaana. Oh, kuinka
Mun ruosteheni rinnalla hän loistaa!
Ja hurskaudellaan yhä mustemmaksi
Mun ilkityöni saattaa!
(Paulina palajaa.)
PAULINA.
Ah! Voi! Auki,
Kurehet auki, muuten sydämmeni,
Ne katkaistessaan, itse kätkee!
1 HOVIHERRA.
Mik' on?
PAULINA.
Tyranni, mikä piina nyt mua vartoo?
Rovio, teili, ruhjonta vai raipat?
Vai lyijyssä ja piessä kiehuminen?
Mit' uutta tuskaa keksitkään ja vanhaa,
Kun joka sanani sun kiukkus nostaa?
Julmuutesi ja tuo sun epäluulos, —
Jota tyhmempää ei keksis poikanulkit
Ja tyttöletukatkaan, — aatteleppa,
Mit' ovat tehneet nuo, ja tule hulluks,
Rutihulluks aivan; entiset sun hourees
Ne esimakua vain oli tälle.
Polyxeneen sa petit, se ei mitään;
Se narrin löyhyytt' osoitti ja kurjaa
Vain kiittämättömyyttä; eikä mitään,
Ett' yritit Camillon maineen tappaa
Kuninkaan vereen; — pikku rikoksia,
Kun suurempia tiedoss' on! ja niistä
Tuo lapsen heittäminen korpin ruoaks
On joutavaa, vaikk' ennen pirukin se
Tulessa itkisi kuin moista tekis;
Ei syysi suoraan sekään, että kuoli
Tuo nuori prinssi, jolta mielen jalous —
Niin nuoress' outo — mursi sydämmen,
Kun huomas törkeän ja hupsun isän
Emoa hellää rääkkäävän; ei, tuot' ei
Sun panna syyksesi, — vaan viime työsi —
Kirousta huutakaa, kun tuon sen julki! —
Kuningatar, niin, loordit, kuningatar
Suloisin, lempein kuollut on! Ja vielä
Ei iske kosto!
1 HOVIHERRA.
Varjelkohon Luoja!
PAULINA.
Niin, totta, kuollut; jos ei sana riitä
Ja vala, menkää katsomaan. Jos voitte
Eloa, verta silmiin, huuliin luoda,
Hipiään lämpöä ja keuhkoon ilmaa,
Niin jumalina teitä palvelen. —
Mut sinä, julmus, älä kadu työtäs,
Se raskaamp' on, kuin kaikki tuskan huudot,
Siis muut' ei sulle jää kuin epätoivo.
Tuhannen polvea vaikk' yhtämittaa
Viistuhatt' vuotta paastois alastonna
Kaljulla vuorell', alituisen myrskyn
Ja ikitalven keskellä, niin sinuun
Jumalat sittenkään ei leppyis.
LEONTES.
Jatka!
Torua et voi kyllin; katkerinta
Kiroust' ansaitsenkin.
1 HOVIHERRA.
Vaiti, vaiti!
Kuink' onkaan asia, niin rikollist' on
Puheesi julkeus.
PAULINA.
Mua surettaa se.
Mit' olen rikkonut, sen kadun, kunhan
Sen huomaan vaan. Ah, naisen kiivautt' olen
Liiaksi ilmaissut! Sydämmeen häntä
Syvimpään osasin. — Miss' apu turhaa,
On turhaa parku. Älkää tuskastuko
Sanoistani. Mua ennen rangaiskaa,
Kun mieleen toin, mik' unheeseen on jääpä.
Kuningas hyvä, armost' anteeks suokaa
Tää teko houkan naisen. Rakkauteni
Kuningattareen — taaskin houkka! — Hänest'
En enää puhu, enkä lapsistanne,
En, enkä miehestänikään, mi mennyt
On hänkin. Mieltänne nyt malttakaa,
Min' olen vaiti.
LEONTES.
Hyvin sinä puhut
Ja suoraa totuutta, jot' ennen kuulen
Kuin surkuasi. Pyydän, saata minut
Kuningattaren ruumiin luo ja prinssin.
He yhden saakoot leposijan. Siihen
Syyn kuolemaansa piirrän, ikuiseksi
Minulle häpeäksi. Päivittäisin
Käyn heidän haudallaan, ja lohtunani
On siellä kyyneleet. Niin kauan kuin
Vain luonto sitä kestää, joka päivä
Ma lupaan tämän pyhän toimen täyttää.
Vie minut tuohon murheen majaan. Tule.
(Lähtevät.)