Neljäs kohtaus.
Katu.
(Gratiano, Lorenzo, Salarino ja Solanio tulevat.)
LORENZO.
No niin, pois hiivimme me iltaiselta,
Pukuja muutamme mun luonani
Ja tunnin päästä palajamme.
GRATIANO.
Ei ole valmistukset hyvät meillä.
SALARINO.
Ei soihdunkantajia toimitettu.
SOLANIO.
Jos sit' ei hyväks saada, turhaa kaikki,
Ja paras, luulen, heittää koko tuuma.
LORENZO.
Nyt kello vast' on neljä; valmistuksiin
Kaks tiimaa meill' on.
(Lancelot tulee, kirje kädessä.)
Lancelot, mit' uutta?
LANCELOT. Jos suvaitsette murtaa auki tuon, niin pitäisi siinä olla niinkuin viittaus.
LORENZO.
Sen käden tunnen; kaunis käsi on se;
Ja paperia tuota valkeamp' on
Sen kirjoittajan käsi.
GRATIANO.
Lemmenkirje!
LANCELOT. Teidän luvallanne, herra.
LORENZO. Minne matka?
LANCELOT. Käskemään vanhaa isäntääni, juutalaista, Illalliselle uuden isäntäni, kristityn, tykö.
LORENZO.
Tuoss' ota. — Sano sulo Jessikalle,
Ett' oiti tulen, — vaan se sano salaa.
(Lancelot lähtee.)
No, hyvät herrat,
Nyt illan naamiaisiin valmistaitkaa.
Min' olen soihdunkantajan jo saanut.
SALARINO.
Todellakin, sit' etsimään käyn oiti.
SOLANIO.
Ja minä myös.
LORENZO.
Gratianon luona meidät
Molemmat kohtaatte noin tiiman päästä.
SALARINO.
No hyvä, tehdään niin.
(Salarino ja Solanio lähtevät.)
GRATIANO.
Oliko kirje sulo Jessikalta?
LORENZO.
Kaikk' uskon sulle. Hän on määrännyt,
Kuink' isän talosta ma hänet ryöstän;
Jo hankittun' on kullat, kalliit kivet,
Ja palvelijan puku häll' on valmis.
Jos taivaasen tuo Juutas koskaan pääsee,
Se kauniin tyttären on ansiota.
Ja kova onni koskaan tämän jalkaa
Ei tohdi loukata, pait sillä syyllä,
Ett' on hän uskottoman miehen verta.
No, seuraa mua; silmää tiellä tuota.
Sulo Jessika mun soihtuani kantaa.
(Lähtevät.)